IRC-Galleria

Maasta nouseva peto ei ainoastaan johda maailmaa palvomaan ensimmäistä petoa, vaan (jae 14) hän saa maan päällä asuvaiset tekemään sen "pedon KUVAN", joka oli saanut miekanhaavan ja joka jäi eloon". Mietiskeltyäni monien vuosien ajan, mitä "pedon kuvalla" tarkoitetaan, en voinut pitää mitään niistä teorioista tyydyttävinä, joita on tähän mennessä esitetty, kunnes sain käteeni teeskentelemättömän ja arvokkaan kirjan, jonka olen maininnut jo aikaisemmin, nimeltään An Original Interpretation of the Apocalypse. Tuo teos, jonka on ilmeisesti kirjoittanut syvällinen henkilö, joka on tutustunut perusteellisesti paaviuden historiaan, antoi heti ratkaisun tuohon ongelmaan. Siinä esitetään pedon kuvan olevan Neitsyt Maria eli Madonna. Tämä saattaa vaikuttaa ensi näkemältä hyvin epätodennäköiseltä ratkaisulta; mutta kun sitä verrataan Kaldean uskontohistoriaan, epätodennäköisyys katoaa kokonaan. Vanhassa babylonialaisessa pakanuudessa oli merestä nousevan pedon kuva; ja kun tiedetään, mikä tuo kuva oli, kysymys saa mielestäni oikean vastauksen. Kun Dagonia alettiin aluksi palvoa ja hänet esitettiin monilla eri tavoilla ja monina eri hahmoina, suosituin hahmo, jona häntä palvottiin oli, kuten lukija jo tietääkin, lapsi äitinsä käsivarsilla. Tapahtumien kulun luonnollisena seurauksena alettiin äitiä palvoa lapsen rinnalla, jopa suosikkikohteena. Tällaisen palvonnan perustelemiseksi, niinkuin jo olemme todenneet, on tuo äiti tietenkin korotettava jumaluudeksi ja hänelle on annettava jumalallisia voimia ja ominaisuuksia. Mitä jumalallisia ominaisuuksia pojalla sitten uskottiinkin olevan, samat ominaisuudet kuvattiin vastaavasti äidilläkin olevan. Mikä arvonimi pojalla sitten olikin, sama arvonimi annettiin äidillekin. Poikaa kutsuttiin arvonimellä Belus, 'Herra'; äitiä arvonimellä Beltis, 'Arvon Rouva'. Poikaa kutsuttiina arvonimellä Dagon, ''Merenhaltija'; äitiä nimellä Derketo, 'Merenneito'. Poika kantoi Maailmankuninkaan asemassaan härän sarvia; äiti, niinkuin jo olemme todenneet, Sanchuniatonin asemassa kantoi päässään härän päätä kuninkaallisen asemansa merkkinä.*

* EUSEBIUS, Proeparatio Evangelii. Tämä maininta on huomattava, koska se osoittaa, että suuren jumalattaren kantamien sarvien tarkoituksena oli todellisuudessa esittää hänet nimenomaan Ninuksen eli "Pojan" kuvana. Jos hän olisi kantanut ainoastaan lehmän sarvia, olisi saatettu olettaa, että noiden sarvien tarkoituksena oli ainoastaan yhdistää hänet kuuhun. Mutta härän sarvet osoittavat, että tarkoituksena oli esittää hänet tasavertaisen kuninkaallisena Nimrodin eli Kronoksen, "Sarvipään" kanssa.
Häntä kutsuttiin auringonjumalan ominaisuudessa nimellä Beel-samen, "Taivaan herra"; jumalatarta taas kuunjumalattaren ominaisuudessa nimellä Melkatashemin, "Taivaan kuningatar". Egyptissä tuota epäjumalaa palvottiin "Hyvyyden ja totuuden paljastajana"; vastaavaa jumalatarta taas Babyloniassa Kyyhkysen symboloimana lempeyden ja armon jumalattarena, "armollisen hyväksynnän Äitinä", "ihmisille suopeana ja armollisena". Mithra-nimistä epäjumalaa palvottiin nimellä Mesites eli "Välittäjä"; vastaavaa jumalatarta taas Afroditena eli "Vihanlepyttäjänä" nimellä Mylitta, "Välittäjätär". Tuo epäjumala esitettiin murskaamassa suurta käärmettä kantapäänsä alle; jumalatar taas murskaamassa käärmeen päätä kädessään. Janus-nimisenä tuo epäjumala kantoi avainta näkymättömän maailman avaajana ja sulkijana. Vastaavasti Cybele-nimisellä jumalattarella oli vastaavanlainen avain saman vallan merkkinä.*

* TOOKEn Pantheon. Se, että Cybelen avaimella esoteerisessa tarussa oli sama merkitys kuin Januksen avaimella, käy ilmi hänelle edellä esitetystä ominaisuudesta Välittäjättärenä.
Epäjumalaa kutsuttiin synnistä puhdistajan ominaisuudessa "Saastumattomaksi jumalaksi"; myös vastaavalla jumalattarella oli voima pestä pois synti ja vaikka hän oli siemenen äiti, häntä kutsuttiin "puhtaaksi ja tahrattomaksi Neitsyeksi". Epäjumala esitettiin "Kuolleitten tuomariksi"; jumalatar taas esitettiin hänen rinnallaan tuomioistuimen vierellä näkymättömässä maailmassa seisovana. Sen jälkeen kun tuo epäjumala oli tapettu miekalla, hänen kerrottiin nousseen kuolleista taivaaseen. Myös jumalattaren kerrottiin kuolleen erään oman poikansa miekan iskusta*, mutta tarun mukaan hänen oma poikansa kantoi hänet taivaaseen, jolloin hänestä tehtiin Pambasileia, "Maailmankaikkeuden kuningatar". Lopuksi, kootaksemme kaiken kerrotun yhteen, hänet tunnettiin nimellä Semele, joka babyloniankielellä tarkoittaa samaa kuin "PETO".** Tällä tavoin joka suhteessa jokaista piirtoa myöten hänestä tuli nimenomaan sen Babylonian "Pedon kuva, joka oli saanut kuolettavan miekanhaavan, mutta oli elossa".

* Samoin kerrotaan Horuksen Egyptissä katkaisseen äitinsä pään samoin kuin myös Bel Babyloniassa katkaisi babylonialaisten suuren muinaisen jumalattaren pään. (BUNSEN)

** Apollodorus toteaa, että kantaessaan äitiään taivaaseen Bacchus kutsui häntä nimellä Thuone, mikä on nimenomaan feminiinimuoto hänen omasta nimestään Thuoenus—latinaksi Thyoneus. (OVID, Metam.) Thuoneus tulee ilmeisesti sanan Thn, 'valittaa', passiivin partisiipista 'valitettu jumala', joka on Bacchus-sanan synonyymi. Samalla tavoin on Thuone 'valitettu jumalatar'. Roomalaisten Juno tunnettiin ilmeisesti juuri tässä "Kuvan" ominaisuudessa; sillä hänen kunniakseen oli Roomaan pystytetty temppeli Capitolinus-kukkulalle nimeltä "Juno Moneta". Moneta on erään kaldean "kuvaa" tarkoittavan sanan painollinen muoto; ja että juuri se oli nimen merkitys, käy ilmi siitä, että hänen kuvallaan varustettua rahaleimaa säilytettiin temppelin kätköissä. (Kts. SMITHin "Juno") Mikä muu onkaan rahaleiman tarkoitus kuin "kuvien" lyönti? Tämä on Junon ja rahaleiman välinen yhteys.
Sen jälkeen mitä lukija jo on saanut lukea tämän teoksen edellisessä osassa, on tuskin tarpeen sanoa, että juuri tätä jumalatarta palvotaan nyt roomalaiskatolisessa kirkossa nimellä Maria. Vaikka tuota jumalatarta palvotaankin meidän Herramme äidin nimisenä, kaikki hänelle annetut ominaisuudet ovat yksinekrtaisesti peräisin babylonialaiselta Madonnalta eikä Kristuksen Neitseelliseltä Äidiltä.*




* Nimenomaan se tapa, jolla roomalaiskatolisen kirkon Madonna esitetään, on selvästikin kopioitu mainitun pakanallisen jumalattaren esitystavoista. Mainittu suuri jumala esitettiin istumassa tai seisomassa lootuskukan muodostamassa maljassa. Intiassa on tämä sama esitystapa yleinen; Brahma nähdään usein istumassa lootuskukalla ja hänen sanotaan syntyneen Vishnun navasta. Samalla tavoin on em. suurella jumalattarella samanlainen lepopaikka; ja sentähden on Lakshmi, Intian "Maailmankaikkeuden Äiti" istumassa lootuksella ja syntynyt kilpikonnasta.
Juuri tässä asiassa on roomalaiskatolinen kirkko jäljitellyt myös pakanallista esikuvaansa; sillä Pancarpium Marianumissa esitetään Neitsyt ja lapsi istumassa tulppaanin kukan muodostamassa maljassa.

Vaikka paavi onkin paavinvallan suuri Jupiter Tonans ja "salamoi" Vatikaanista kuten hänen edeltäjänsä uskottiin salamoivan Capitoliumilta, ei hän kuitenkaan itse todellisuudessa saa tulta lankeamaan taivaasta, vaan sen tekee hänen papistonsa. Mutta huolimatta hänen papistonsa vaikutusvallasta kaikkialla sen sokaistessa ihmisten mielet, ovat paavin jyrinät loppujen lopuksi vain "bruta fulmina". Sentähden onkin symboli mitä tarkin, kun se kertoo maasta nousevan pedon eikä merestä nousevan pedon "saavan tulen lankeamaan taivaasta".
Kun pakanuuden pedon "kuolinhaava" oli parantunut ja merestä nouseva peto tullut esiin, sanotaan, että tämä maasta nouseva peto sai valtuudet käyttää suuren merestä nousevan pedon voimaa (jae 12), "Ja se käyttää kaikkea ensimmäisen pedon valtaa sen nähden", kirjaimellisesti "sen läsnäollessa"—hänen valvonnassaan. Kun ottaa huomioon, kuka ensimmäinen peto on, on ilmaus "sen läsnäollessa" erittäin voimallinen. Merestä nouseva peto on se "pieni sarvi", jolla "oli silmät, kuin ihmisen silmät" (Dan.7:8); se on Janus Tuens, "Kaikkinäkevä Janus", toisin sanoen universaali piispa eli "universaali Kaitsija", joka seitsemällä kukkulalla sijaitsevalta valtaistuimeltaan rippituolijärjestelmän avulla näkee ja tietää kaiken, mitä tehdään hänen laajan hallinta-alueensa kaukaistenkin rajojen sisällä. Nyt oli juuri oikea aika, että paavista tuli universaali piispa, että alkoi systemaattinen tapa ojentaa Länsi-Rooman pääpiispoille paavillinen viitta, pallium Gieselerin mukaan "symboloimaan ja vahvistamaan heidän yhteyttään roomalaiskatoliseen kirkkoon".*

*GIESELER. Gieseler kertoo, että jo vuonna 501 oli Rooman piispa laskenut perustuksen piispojen ammattikunnalle ojentamalla heille palliumin; mutta hän toteaa samassa yhteydessä painokkaasti, että vasta vuonna 602 Fokaksen noustessa keisarin valtaistuimelle—Fokaksen, joka teki paavista universaalin piispan—alettiin piispoille ojentaa pallium systemaattisesti ja laajemmassa mittakaavassa.
Tuo pallium, jota piispat kantoivat hartioillaan, oli toisaalta paavin viitta ja sitoi sen saajat toimimaan roomalaiskatolisen kirkon virkamiehinä saaden kaiken arvovaltansa paavilta ja harjoittaen valtaansa "piispojen piispan" valvonnassa, ja toisaalta se oli näiden lampaina esiintyvien susien näkyvä vaatekappale. Sillä mikä oli paavin piispojen pallium? Se oli Pyhän Agnesin nunnien pitämiltä karitsoilta otetusta, heidän pyhien kättensä kutomasta ja paavin siunaamasta villasta tehty vaate annettavaksi niille, joita paavi halusi kunnioittaa, kuten eräs heidän joukostaan asian ilmaisi, "liittäen heidät meidän yhteisöömme yhdeksi kaitsijoiden lammaslaumaksi".*

*GIESELER, ("Papacy"). Lukija, joka selaa palliumin ojentavien paavien varhaisia kirjeitä, ei voi olla huomaamatta sitä valtavaa merkityseroa, mikä on ilmaisujen "yksi kaitsijoiden lauma" yllä ja meidän Herramme "yhden lauman" välillä. Edellinen tarkoittaa tosiaankin lammaslaumaa, johon kuuluu pastoreita eli paimenia. Paavin kirjeet edellyttävät ilman muuta piispajärjestelmää erillisenä ammattikuntana, joka on täysin riippumaton seurakunnasta ja riippuvainen ainoastaan paavista, mikä näyttää käyvän tarkalleen yksiin maasta nousevaa petoa koskevan ennustuksen kanssa.
Tällä tavoin universaalin piispan määrääminä ja asettamina he tekivät työnsä tehokkaasti ja saivat maanpiirin ja siinä asuvaiset "kumartamaan ensimmäistä petoa, sitä, jonka kuolinhaava parani". Tämä oli osa tämän pedon ennustettua työtä. Mutta oli toinenkin, eikä suinkaan vähemmän tärkeä tehtävä, jota tutkimme myöhemmin.

Rooman Numa itsekin esitti ikäänkuin saavansa kaikki ilmoituksensa nymfi Egerialta luolassa. Näissä luolissa vihittiin ihmiset aluksi mysteereiden salaisuuksiin ja heidät johdettiin valheellisten merkkien ja ihmeiden avulla, joita heille siellä esitettiin, Nimrodin kuoleman jälkeen takaisin palvomaan tuota jumalaa uudessa muodossa. Tämä apokalyptinen peto, joka "nousee maasta" vastaa kaikissa suhteissa sitä muinaista jumalaa, joka syntyi "maassa olevasta reiästä"; sillä mitkään sanat eivät voisi tarkemmin kuvata hänen tekojaan kuin profetian sanat (jakeet 13-14): "Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että saa tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden...ja se yllyttää maan päällä asuvaiset tekemään sen pedon kuvan, jossa oli miekanhaava ja joka virkosi". Tämä ihmeitätekevä peto nimeltä Nebo tai "Profeetta" oli epäjumalanpalveluksen profeettana tietenkin "väärä profeetta". Verratessamme edessämme olevaa raamatunkohtaa Ilmestyskirjan 19:20:een käy ilmi, että tätä petoa, joka "nousi maasta", kutsutaan nimenomaan juuri tuolla nimellä: "Ja peto otettiin kiinni, ja sen kanssa väärä profeetta, joka sen nähden oli tehnyt ihmetekonsa, joilla hän oli eksyttänyt ne, jotka olivat ottaneet pedon merkin, ja ne, jotka olivat sen kuvaa kumartaneet". Se, että "maasta nouseva peto" "teki ihmeet" ensimmäisen pedon nähden osoittaa, että "maasta nouseva peto" on "väärä profeetta"; toisin sanoen se on "Nebo".

Jos me tutkimme Rooman maailmanvallan historiaa, me huomaamme, että myös tässä suhteessa on olemassa tarkka vastaavuus esikuvan ja arkkityypin välillä. Kun pakanuuden kuolinhaava parantui ja pakanuuden aikainen vanha ylipapin arvonimi palautettiin (paavina), se tapahtui turmeltuneen papiston vaikutuksesta ja sitä symboloi, niinkuin yleisesti ja aivan oikein uskotaan, kaksisarvinen peto, joka näytti karitsalta; meidän Herramme sanojen mukaisesti: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia". Ammattikuntana papisto jakaantui kahteen suureen osastoon—tavalliseen ja maalliseen papistoon, mikä vastasi pedon kahta sarvea eli voimaa ja jossa yhdistyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa sekä maallinen että hengellinen valta. Papistoa johtavilla piispoilla oli laaja maallinen valta jo kauan ennenkuin paavi sai ajallisen kruununsa. Meillä on sekä Guizotin että Gibbonin todisteet tästä asiasta. Osoitettuaan, että papisto oli erottautunut kansasta jo ennen 400-lukua ja oli riippumaton siitä, Guizot jatkaa: "Kristillisellä papistolla oli lisäksi toinenkin ja hyvin erilainen vaikutusalue. Piispoista ja papeista tuli tärkeimpiä kunnallisia virkamiehiä...Jos avaat joko Teodosiuksen tai Justinianuksen lakikokoelman, löydät useita säädöksiä, jotka määräävät kunnallisia asioita papistolle ja piispoille." Guizot esittää useita lainauksia. Seuraava lainaus Justinianuksen lakikokoelmasta riittää osoittamaan, miten laaja maallinen valta oli uskottu piispoille: "Mitä tulee kaupunkien jokavuotiseen asioiden hoitoon, koskee se sitten joko kaupungin kiinteistöistä saatavia tavanomaisia tuloja tai yksityisistä lahjoituksista tai testamenteista tai jostain muusta lähteestä saatavia tuloja; tai yleisiä töitä tai varastoja tai vesijohtoja tai kylpylöiden tai satamien ylläpitoa tai muurien tai tornien rakentamista tai siltojen tai teiden korjauksia tai oikeudenkäyntejä, joissa kaupunki on osallisena yleisen tai yksityisen edun nimissä, me määräämme seuraavaa:—Mitä hurskain piispa ja kolme merkkihenkilöä, jotka on valittu kaupungin ensimmäisistä miehistä, kokoontukoot yhteen; heidän on joka vuosi tarkastettava tehdyt työt; heidän on huolehdittava siitä, että ne, jotka niitä suorittavat tai ovat suorittaneet, hoitavat ne tarkasti, esittävät kirjanpidon ja osoittavat, että he ovat asianmukaisesti suorittaneet sitoumuksensa hallintoviranomaisille, olkoot kysymys sitten julkisista muistomerkeistä tai kylpylöihin tai varastoihin tarkoitetuista varoista tai teiden, vesijohtojen tai muiden töiden tekemiseen tarkoitetuista varoista." Tässä on pitkä luettelo toimista, jotka on laskettu "mitä hurskaimman piispan" hengellisille hartioille, joista yhteenkään ei löydy viittaustakaan Jumalan sanan sisältämissä piispan velvollisuuksia koskevissa luetteloissa. (Kts. 1.Tim.3:1-7; ja Tiitus 1:5-9.) Miten kävikään niin, että piispoille, jotka oli nimetty alunperin pelkästään hengellistä tarkoitusta varten, oli annettu niin suuri määrä maallista arvovaltaa? Gibbon antaa valaistusta tähän Guizotin "suunnattomaksi vallaksi" kutsuman ilmiön alkuperään. Teoksen Decline and Fall kirjoittaja [Gibbon] osoittaa, että pian Konstantinuksen ajan jälkeen "kirkko" [ja siis piispat, varsinkin kun he pitivät itseään papistosta erillääm olevana ammattikuntana] saivat suuren maallisen vallan turvapaikkaoikeuden perusteella, joka oli kuulunut pakanuuden aikaisille temppeleille ja jonka keisarit olivat siirtäneet kristillisille kirkoille. Hänen sanansa kuuluvat: "Pakolaisten ja jopa syyllistenkin sallittiin vedota joko jumaluuden tai Hänen pappiensa jakamaan oikeuteen tai armoon." Näin oli laskettu perustus maallisten viranomaisten oikeuksien kaappaamiseen kirkollisille virkamiehille ja niin heitä kannustettiin ottamaan itselleen kaikki valtion valta. Tällä tavoin, niinkuin teoksen Rome in the 19th Century kirjoittajatar aivan oikein toteaa turvapaikkaoikeudesta puhuessaan, "vääristettiin alttarit suojelemaan juuri niitä rikoksia, jotka ne oli pystytetty karkottamaan maailmasta." Tämä on hyvin järkyttävää ja osoittaa, miten paavinvallan maallinen valta jo aivan alusta alkaen perustui "laittomuuteen" ja on lisätodiste niille monille, jotka ehkä ajattelevat, että roomalaiskatolisen järjestelmän Pää, jolle kaikki piispat ovat alamaisia, on todellakin "se laiton" (2.Tess. 2:8), jonka Raamattu ennustaa olevan "laittomuuden salaisuuden" tunnistettava Pää. Kaikki tämä maallinen valta joutui sellaisten miesten käsiin, jotka esittivät olevansa Kristuksen palvelijoita ja Karitsan seuraajia, mutta etsivät yksinkertaisesti omaa loistoa eivätkä epäröineet sen varmistaakseen kavaltaa sitä asiaa, jota he väittivät palvelevansa. Sitä hengellistä valtaa, joka heillä oli ihmissielujen yli ja sitä maallista valtaa, jonka he olivat saaneet maailman asioissa, käytettiin molempia puhtaan ja tuemeltumattoman uskonnon etujen vastaisesti. Aluksi nämä väärät profeetat, jotka johtivat ihmisiä harhaan ja yrittivät yhdistää pakanuutta ja kristinuskoa, toimivat maan alla kuin myyrät pimeässä ja eksyttivät salaa yksinkertaisia Paavalin sanojen mukaisesti: "Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa". Mutta vähitellen, 300-luvun lopulla, kun ihmisten mielet oli valmistettu siihen ja olosuhteet olivat suotuisat, lammasten vaatteissa esiintyvät sudet nousivat maan päälle, toivat salaiset oppinsa ja käytänteensä vähitellen päivänvaloon ja eksyttivät vuosisatojen aikana voimiensa lisääntyessä "kaikilla vääryyden viettelyksillä" ja "valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä" maailmallisten kristittyjen mielet ja saivat heidät uskomaan, että heidän lausumansa anathema oli sama kuin Jumalan kirous; toisin sanoen, että he voisivat "langettaa tulenkin taivaasta" ja saattaa siten "maan ja siinä asuvaiset kumartamaan ensimmäistä petoa, sitä, jonka kuolinhaava parani".*

Tämän jumalan suuri, sen muista jumalista erottava nimi Nebo merkitsee 'profeettaa' ja siinä ominaisuudessa hän lausui oraakkelilauseita, harjoitti ennustamista, esitti omaavansa ihmeitä tekeviä voimia ja harjoitti noituutta. Hän oli suuri ihmeidentekijä ja vastasi täysin profetian sanoja (jae 13) "Ja se tekee suuria ihmeitä, niin että se saa tulenkin taivaasta lankeamaan maahan ihmisten nähden". Juuri tässä ominaisuudessa tunnettiin etruskien Tages; sillä hänen sanottiin opettaneen roomalaisille ennustamista ja kaikkea siihen liittyvää taikauskoa ja ihmetemppuja. Samoin kuin viime aikoina, kuultiin silloinkin itkevistä epäjumalankuvista ja silmää iskevistä madonnista ja sen lisäksi lukemattomista muistakin ihmeistä samoin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa jatkuvasti esiintyy niitä aina jonkun paavillisen dogmin todisteeksi, samoin tapahtui babylonialaisessakin järjestelmässä. On tuskin olemassa mitään "hurskasta väärennöstä" tai pyhää petosta, jota nykyään harjoitetaan Tiberin rannoilla, jota ei voitaisi todistaa harjoitetun vastaavasti Eufrateksenkin rannoilla tai sieltä peräisin olevissa järjestelmissä. Onko Neitsyen kuvan nähty vuodattavan kyyneleitä? Samoin vuodattivat pakanoidenkin epäjumalankuvat monia kyyneleitä. Lukanus viittaa näihin herkkiin epäjumaliin puhuessaan niistä valheellisista tempuista, joita esiintyi kansalaissotien aikana:
"Kansamme palvomien jumalien ja kansallispyhimysten vuodattamat kyynel
ja Lareksen hiki kertoivat kaupunkimme huokauksista."
Myös Vergilius puhuu samasta asiasta sanoessaan:

"Itkevät patsaat ennustivat sodista,
ja epäjumalien pronssipatsaat vuodattivat pyhää hikeä."
Kun Publius Crassus kaatui Appius Claudiuksen ja Marcus Perpennan konsulikaudella taistelussa Aristonicusta vastaan, vuodatti Apollon patsas Cumaessa kyyneleitä tauotta neljän päivän ajan. Jumalilla oli myös iloiset hetkensä vastaavasti kuin heillä oli itkukohtauksiakin. Jos Rooma pitää sitä jumalallisena saavutuksena, että sen Pyhän neitsyen kuva "iskee silmää", samoin oli pakanoiden epäjumalankuville sopivaa rentoutua hetkeksi hymyyn. Siitä meillä on runsaasti todisteita. Psellus kertoo, että kun papit esittivät taikavoimiaan, "silloin patsaat nauroivat ja lamput syttyivät itsestään palamaan". Kun epäjumalankuvat iloitsivat, ne näyttivät kuitenkin saavan aikaan toisenlaisia tunteita niissä, jotka niitä katselivat. Salverte toteaa, että "teurgistit saivat aikaan jumalien ilmestymisen ilmassa kaasumaisessa höyryssä, joka lähti tulesta. Theurgis Maximus ilmeisestikin käytti sitä hyväkseen salaisesti, kun hänen Hekatelle suitsuttaessaan patsaan nähtiin nauravan niin luonnollisesti, että se täytti katsojat kauhulla". Eri aikoina ilmeni erilaisia tunteita. Onko Neitsyt Marian kuva tehty katsomaan suopeasti häntä palvovaa ja lähettämään hänet kotiin varmana siitä, että hänen rukouksensa on kuultu? Samoin oli egyptiläisen Isiksen patsaiden laita. Ne oli konstruoitu niin, että tuo jumalatar voi pudistaa otsallaan olevaa hopeakäärmettä ja nyökätä hyväksyvästi niille, jotka olivat esittäneet pyyntönsä niin, että se miellytti häntä. Voimme lukea roomalaisista pyhimyksistä, jotka osoittivat ihmeitätekeviä voimiaan ylittämällä jokia tai meren mitä epätodennäköisimmillä keinoilla. Niinpä Pyhän Raymondin kerrotaan kulkeneen meren yli viittansa päällä. Pakanauskonnot eivät ole yhtään huonompia tässä; sillä eräästä buddhalaispyhimyksestä Sura Acharyasta kerrotaan, että kun "hän kävi laumojensa luona Indus-joen länsipuolella, hän kellui jokea ylävirtaan takkinsa päällä". Niin, pakanuuden jumalat ja papit osoittivat tätäkin suurempaa kellumiskykyä. Tänäkin päivänä elää roomalaiskatolisen kirkon piirissä pyhä mies manner-Euroopassa, joka iloitsee suuresti pyhän Cubertinin nimessä, joka on niin täynnä hengellisyyttä, että kun hän omistautuu hartaudenharjoitukselleen, hänen ruumiinsa ei pysy maassa, vaan vastoin kaikkia painovoimalakeja kohoaa jopa yli metrin ilmaan. Samoin oli myös kuuluisan Fransiskus Assisilaisen, Petrus a Martinan ja Francis Maceratalaisen kohdalla muutamia vuosisatoja sitten. Mutta sekä pyhä Cubertin että pyhä Fransiskus ja hänen ystävänsä eivät ole suinkaan ainutlaatuisia yli-inhimillisen palvonnassaan. Kaldealaisten mysteerien papit ja taikurit olivat heidän edeltäjiään ei ainoastaan vuosisatoja vaan jopa vuosituhansia aikaisemmin. Coelius Rhodiginus toteaa, "että kaldealaisten mukaan sielusta lähtevät valonsäteet tunkeutuvat toisinaan jumalallisella tavalla ruumiiseen, joka silloin kohoaa itsestään maan yläpuolelle ja että niin tapahtui myös Zarathustralle". Jamblichuksen oppilaat väittivät, että he olivat usein todistaneet saman ihmeen tapahtuvan myös herralleen, joka rukoillessaan saattoi kohota kymmenen kyynärän korkeuteen maasta. Suurin roomalaiskatolisen kirkon ihmeistä, joita se väittää tekevänsä on, kun se viiden taikasanan avulla väittää tuovansa taivaasta alas meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin, veren, sielun ja jumaluuden niin, että Hän on todellisesti ja ruumiillisesti läsnä ehtoollisen sakramentissa. Samoin väittivät myös kaldealaiset papit voivansa loitsujensa avulla tuoda jumaliaan patsaisiinsa, niin että niiden "todellinen läsnäolo" olisi silminnähtävää. Sitä he kutsuivat "jumalten tekemiseksi"; ja siitä on varmasti peräisin roomalaiskatolisten pappien jumalaapilkkaava sanonta, että heillä on voima "luoda Luoja". Ei ole mitään todisteita, joita olisin voinut löytää siitä, että babylonialaisen järjestelmän ohutta, pyöreää öylättiä, "messun veretöntä uhria" olisi koskaan pidetty minään muuna kuin symbolina, että sen olisi koskaan katsottu muuttuvan jumalaksi, jota se symboloi. Ja kuitenkin transsubstantiaatio-oppi on selvästikin nimenomaan taikuutta, jossa väitetään, että muutaman voimallisen sanan voimasta aine muuttuisi joksikin toiseksi tai että taidokkaiden temppujen avulla voitaisiin joku aine korvata toisella. Lisäksi väittää paavi voivansa suuressa voimassaan omata oikeuden lähettää Jehovan salamoita ja puhaltaa hänen pauhinaansa niiden päälle, jotka häntä loukkaavat. Kuninkaat ja kokonaiset kansakunnat, jotka uskovat hänen voimaansa, ovat vapisseet kauhusta ja kumartuneet hänen eteensä peläten hänen hengellistä jyrinäänsä. Pakanauskontojen papit väittivät omaavansa samanlaiset voimat; ja voimistaakseen ihmisten uskoa hengelliseen voimaansa he yrittivät tosiaankin saada aikaan kirjaimellisesti salamoita lankeamaan taivaasta; niin näyttääpä olevan tosiaankin syytä uskoa, että he jopa onnistuivatkin siinä ja ennakoivat siten tri Franklinin suurta keksintöä. Numa Pompiliuksen kerrotaan tehneen niin ja onnistuneen siinä täydellisesti. Hänen seuraajansa Tullus Hostilius jäljitteli hänen esimerkkiään, menehtyi yrityksessään samoin koko hänen perheensä, johon salama iski kuten professori Reichmanille tapahtui meidän aikanamme salaman kanssa, jota hän yritti saada lyömään maahan.* Tällaisia ihmeitätekeviä voimia liitetään Jumalan Sanassa siihen petoon, jonka on määrä nousta maasta; ja muinaisen Babylonian esikuvassa esitettiin, että sellaisia voimia voisi todellakin harjoittaa.

*Etruskilaisen Tagesin kirjoissa kuvataan niitä keinoja, joiden avulla voidaan saada salama iskemään maahan. Numa oli kopioinut näitä kirjoja ja esittänyt aiheesta omia kommenttejaan, jotka Tallus oli käsittänyt väärin, jonka seurauksena tuo katastrofi tapahtui.
Mysteereissä vietettiin jatkuvasti "maan reiästä" syntyneen jumalan syntymän muistoa maanalaisissa luolissa. Näin tapahtui Persiassa, jossa samoin kuin Tagesin sanottiin syntyneen maasta, kerrottiin samoin Mithran syntyneen maan alla olevasta luolasta.*

*JUSTINUS MARTTYYRI. On huomionarvoista, että samoin kuin Mithra syntyi luolasta, samoin esittävät itämaiset epäjumalanpalvelusta harjoittavat nimikristityt meidän Vapahtajamme ikäänkuin hän olisi syntynyt luolassa. (Kts. KITTOn Cyclopedia, "Bethlehem"). Raamatusta ei löydy pienintäkään viitettä sellaisesta.

Tämä peto esitellään meille, jotta kiinnittäisimme siihen huomiota (Ilm.13:11): "Ja minä näin toisen pedon nousevan maasta, ja sillä oli kaksi sarvea niinkuin karitsan sarvet, ja se puhui niinkuin lohikäärme." Vaikka tämä peto mainitaankin merestä nousevan pedon jälkeen, se ei silti tarkoita sitä, että se olisi syntynyt merestä nousevan pedon jälkeen. Hänen tekemänsä työ näyttää osoittavan aivan päinvastaista; sillä hänen välityksellään ihmiskunta johdetaan (jae 12) "kumartamaan ensimmäistä petoa" sen jälkeen kun peto oli saanut kuolinhaavan, mikä osoittaa, että hänen on täytynyt olla olemassa sitä aikaisemmin. Syy siihen, että hänet mainitaan vasta toisena on juuri se, että se käyttää kaikkea ensimmäisen pedon valtaa ja johtaa kaikki ihmiset palvomaan häntä, niin ettei olisi ollut mielekästä kuvata tuota petoa ennenkuin ensimmäinen peto oli astunut näyttämölle. Muinaisessa Kaldeassa oli olemassa myös tämän esikuva. Tuota jumalaa kutsuttiin Babyloniassa nimellä Nebo, Egyptissä nimellä Nub tai Num* ja roomalaisten keskuudessa nimellä Numa, sillä roomalaisten suurella pappiskuninkaalla Numa Pompiliuksella oli täsmälleen sama asema kuin Babylonian Nebolla.

*Egyptissä ja varsinkin sen kreikankielisen väestön keskuudessa vaihtui egyptinkielen b yleensä m:ksi.
Etruskit, joilta roomalaiset olivat saaneet suurimman osan rituaaleistaan, kutsuivat häntä nimellä Tages ja tästä Tagesista on erityisesti kirjoitettu muistiin, että samoin kuin Johannes näki pedon "nousevan maasta", samoin Tages oli lapsi, joka syntyi yhtäkkiä ihmeen kautta maassa olevasta vaosta tai reiästä. Tämä jumala esitettiin Egyptissä pässin päällä ja sarvilla varustettuna.

Sellainen on tuo profetia. Juuri täsmälleen näin teki paavi. Suuruudenhulluus on aina ollut paaviuden suuri periaate; ja vakiinnuttaessaan asemansa hän kunnioitti nimenomaan "linnoitusten jumalaa". Hän toi tuon jumalan palvonnan roomalaiskatoliseen kirkkoon; ja niin tehdessään hän teki juuri siitä, mikä oli hänen heikkoutensa lähde, nimenomaan voimansa tornin—hän teki nimenomaan Rooman pakanuudesta, joka häntä ympäröi, voimansa linnoituksen. Niin pian kuin oli todistettu, että paavi oli halukas omaksumaan pakanuuden kristillisten nimitysten verhoamana, pakanoista ja pakanapapeista tuli hänen kaikkein sydämellisimmät ja luotettavimmat puolustajansa. Ja kun paavi alkoi harjoittaa ruhtinaan valtaa kristittyjen yli, keitä olivat ne miehet, joita hän suositteli—joita hän ylentäisi urallaan—jotka hän ylentäisi kunniaan ja valtaan? Juuri ne, jotka olivat kaikkein omistautuneimpia niiden "vieraiden jumalien palvontaan", jotka hän itse oli tuonut kristilliseen kirkkoon. Kiitollisuus ja oman edun tavoittelu juonittelivat tämän yhdessä. Jovinianus ja kaikki, jotka vastustivat pakanallisia käsityksiä ja käytänteitä, erotettiin kirkosta ja vainottiin. Ainoastaan niitä, jotka olivat sydämestään mukana eksytyksessä (ja etummaisina juuri tietenkin pakanoita) suosittiin ja he etenivät hyvin. Tällaisia miehiä lähetettiin Roomasta kaikkialle, jopa aina Isoon-Britanniaankin saakka ennallistamaan pakanuuden valtaa—heille annettiin loistokkaita arvonimiä, maat jaettiin tällaisten kesken ja kaikki tämä roomalaiskatolisen kirkon paavinistuimen "edistämiseksi", jotta "Pietarin pennit" saataisiin haalittua roomalaiskatolisen kirkon ylipapin käsiin. Mutta sitten sanotaan vielä, että tuo itseään korottava kuningas kunnioittaa "sitä jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla". Se periaate, johon transsubstantiaatio perustui, on vastaansanomattomasti babylonialainen periaate, mutta mitään todisteita ei ole siitä, että sitä olisi sovellettu samalla tavalla siellä kuin paavinistuin tekee. On varmaa, että todisteita on olemassa siitä, ettei pakanallisessa Roomassa milloinkaan palvottu sellaista hostiajumalaa kuin mitä paavinistuin palvoo ehtoollismessussa. Cicero, joka itse oli roomalainen auguuri ja pappi, toteaa: "Onko koskaan ollut niin hullua ihmistä, että hän pitäisi sellaista, mitä itse syö, jumalana?" Cicero ei olisi voinut sanoa tätä, jos Roomassa olisi ollut tapana palvoa mitään ehtoollisleivän kaltaista. Mutta se, mikä oli liian absurdia pakanallisille roomalaisille ei ole ollenkaan absurdia paaville. Hostia, pyhitetty öylätti, on roomalaiskatolisen kirkon suuri jumala. Tuota hostiaa pidetään kullalla ja hopealla ja jalokivillä koristellussa lippaassa. Ja niin käy ilmi, että paavi palvoo tänä päivänäkin "jumalaa", jota eivät edes hänen pakanalliset "isänsä tunteneet" täsmälleen samalla tavalla, niinkuin tuo profetia ilmoittaa hänen tulevan tekemään. Tällä tavoin paavi, kun hänelle annettiin pakanallinen arvonimi Pontifex Maximus ja kun hän ryhtyi tekemään tuosta tittelistä kaikissa suhteissa totta, hän täytti täsmälleen Danielin ennustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin 900 vuotta aikaisemmin.

Mutta palataksemme nyt apokalyptisiin symboleihin. Tuon "tulisen lohikäärmeen" suusta syöksyi tulvavesi. Paavi oli 300-luvun lopulla niinkuin hän on nytkin ainoa Belsassarin eli Nimrodin edustaja maan päällä; sillä pakanat todistetusti HYVÄKSYIVÄT hänet siksi. Hän oli tietenkin yhtälailla roomalaisen "tulisen lohikäärmeen" laillinen seuraaja. Kun hän siis nyt oli saanut arvonimen Pontifex Maximus, hän alkoi edistää vanhaa babylonialaista oppia uudestisyntymisestä kasteessa, joka oli nimenomaan suora ja muodollinen jumalallisen profetian sanojen täyttymys, jonka mukaan suuri tulinen lohikäärme "syöksi kidastansa vaimon jälkeen vettä niinkuin virran, saattaaksen hänet virran vietäväksi". Hän ja ne, jotka tekivät hänen kanssaan yhteistyötä täsä asiassa, valmistivat tietä sen suunnattoman maallisen ja hengellisen despotismin pystyttämiseen, mikä alkoi näkyä täysissä voimissaan Euroopassa AD 606, jolloin Rooman paavista tehtiin universaali paavi keskellä kansakuntien myrskyävää ja kuohuvaa merta; ja kun Euroopan kymmenen tärkeintä kuningaskuntaa tunnusti hänet Kristuksen sijaiseksi maan päällä, ainoaksi ykseyden keskukseksi, ainoaksi kruunujensa vakauden lähteeksi. Silloin hän oli omien tekojensa ja toimintansa perusteella ja Rooman UNIVERSAALIN PAKANUUDEN myöntymyksellä itse asiassa Dagonin edustaja; ja niinkuin hän kantaa päässään vielä tänäkin päivänä Dagonin mitraa, niin on syytä uskoa, että hän kantoi sitä päässään silloinkin.*

*Vasta tästä ajanjaksosta alkaen voidaan alkaa laskemaan noita tunnettuja 1260 päivää; sillä vasta silloin alkaa paavi esiintyä kymmenpäisen pedon Päänä ja universaalin seurakunnan päänä. Lukija huomaa, että vaikka se peto, johon edellä viitattiin, on kulkenut meren läpi, sillä on edelleen sen alkuperäiset tyypilliset ominaisuudet. Eksytyksen pää oli ensin Kronos, "Sarvipää". Eksytyksen pää on edelleen Kronos, sillä hän on peto, jolla on "seitsemän päätä ja kymmenen sarvea".
Voisiko siis olla olemassa tarkempaa täyttymystä Ilmesyskirjan 13:1:stä: "Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä...Ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa"?
Alkuperäinen artikkeli: Two Babylons The Beast from the Sea by Alexander Hislop

Jos nyt niitä olosuhteita, joissa paavi on noussut vallan huipulle ja Jumalaa pilkkaavaan ylhäisyyteen, verrataan Danielin ennustukseen, jota ei oikean avaimen puutteessa ole koskaan ymmärretty, luulen lukijan ymmärtävän, miten kirjaimellisesti tuo ennustus on toteutunut Rooman paavien historiassa. Ennustus, johon viittaan, on se, jossa puhutaan yleisesti "omapäisenä kuninkaana" tunnetusta kuninkaasta Daniel 11:36:ssa ja sitä seuraavissa jakeissa. Kaikilla tahoilla myönnetään tuon "omapäisen kuninkaan" olevan kuningas, joka nousee valtaan evankeliumin aikakaudella ja kristikunnan keskuudessa, mutta hänen on yleensä otaksuttu olevan uskoton Antikristus, joka vastustaa sekä totuutta että paavinvaltaa ja kaikkea, joka kutsuu itseään kristilliseksi. Mutta luetaanpa nyt tuo ennustus niiden tietojen valossa, joita meille on esitetty ja niin tulemme huomaamaan, miten toisenlaisesta asiasta on kysymys (jae 36): "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja korottaa itsensä ja uhittelee jokaista jumalaa, itse jumalien Jumalaa vastaan hän puhuu kauheita. Ja hän menestyy, kunnes vihan aika on lopussa; sillä mikä on säädetty, se tapahtuu. Hän ei välitä isäinsä jumalista, ei naisten lempijumalasta, eikä hän välitä mistään muustakaan jumalasta, sillä hän uhittelee niitä kaikkia." Tähän saakka nuo sanat kuvaavat tarkalleen paaviutta, sen ylpeyttä, sen jumalanpilkkaa ja sen pakottamaa selibaattia ja neitsyyttä. Mutta noita sanoja seuraavien sanojen, miten raamatunselittäjät sitten ovat ne selittäneetkin, ei ole koskaan tähän mennessä voitu osoittaa käyvän yksiin sen teorian kanssa, että tässä tarkoitettaisiin paavia tai minkään muunkaan teorian kanssa. Toistettakoon ne vain kirjaimellisesti ja verrattakoon niitä sitten paaviuden historiaan, niin kaikki käy selväksi, yhtäpitäväksi ja kaikki on sopusoinnussa keskenään. Tuo Hengen innoittama näkijä on julistanut, että Kristuksen seurakunnassa nousee joku, joka pyrkii äärimmäiseen korkeaan asemaan ja jopa saavuttaa sen, niin että "hän tekee, mitä tahtoo"; hänen tahtonsa on ylimpänä kaikkea, jopa kaikkea lakia, niin ihmisten kuin Jumalankin lakia. Jos tämä kuningas nyt teeskentelee olevansa Galilean kalastajan seuraaja, nousee luonnollisesti kysymys, Miten hän on voinut mitenkään nousta noin korkeaan asemaan ja valtaan? Seuraavat sanat antavat kysymykseen yksityiskohtaisen vastauksen: "Hän ei VÄLITÄ* mistään jumalista, sillä hän uhittelee niitä kaikkia (korottaa itsensä niiden kaikkien yläpuolelle = for he shall magnify himself above all). MUTTA sen sijaan hän (engl Raamatussa. in establishing himself = vakiinnuttaessaan asemansa) kunnioittaa linnoitusten jumalaa (Ala Mahozim). Sitä jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla. Ja tätä hän tekee vahvoille linnoituksille—** hän vieraine jumalineen. Niille, jotka hän omikseen tuntee, hän osoittaa suurta kunniaa ja panee heidät monien hallitsijaksi ja jakaa heille maata palkaksi."

*Lukija huomaa, ettei sanota, ettei hän palvoisi mitään jumalaa; päinvastoin ilmeisesti; vaan että hän ei välitä mistään jumalista, että hänen oma loistonsa on hänen korkein päämääränsä.

**Sana on tässä sama kuin edellä 'linnoituksiksi' käännetty sana.

*Gibbon myöntää sen selvästi. "On vilpittömästi tunnustettava", hän toteaa, "että katolisen kirkon papit jäljittelivät sitä samaa epäpyhää esikuvaa, jota he niin kiivaasti olivat olleet tuhoamassa".
Paavi Damasus käsitti, että jos hän haluaisi säilyttää evankeliumin puhtaana ja kokonaisena kaupungissa, joka oli ensisijaisesti pakanallinen, hänen täytyisi olla valmis kantamaan ristiä, kohtaaman vihaa ja pahantahtoisuutta, kestämään kovuutta kuin hyvä Jeesuksen Kristuksen sotilas. Toisaalta, hän ymmärsi myös, että jos hänellä olisi arvonimi, johon niin monien vuosisatojen ajan oli pakanuuden kaikki toivo ja kiintymys keskittynyt, hän antaisi sen kannattajille syytä uskoa, että hän oli halukas toimimaan tuon arvonimen alkuperäisen hengen mukaisesti, hän saattaisi olla varma kansansuosiosta, sen kasvamisesta ja loistosta. Kumman vaihtoehdon Damasius todennäköisesti valitsisi? Mies, joka tuli Rooman paavinkirkkoon varkaana ja rosvona yli sadan vastustajansa ruumiin yli kiiveten, ei epäröinyt hetkeäkään, kumman vaihtoehdon hän valitsisi. Tulos osoittaa, että hän toimi luonteensa mukaisesti, että ottaessaan vastaan pakanallisen Pontifex Maximumin tittelin hän oli päättänyt minkä tahansa totuuksien kustannuksella oikeuttaa itselleen tuon arvonimen pakanoiden silmissä heidän pitkän Pontifex Maximusten jononsa laillisena edustajana. Tosiasioita ei voida selittää mistään musta lähtökohdista. On myös selvää, että pakanat HYVÄKSYIVÄT hänet ja hänen seuraajansa tuohon asemaan. Nuo sydämeltään pakanat kokoontuivat roomalaiskatoliseen kirkkoon juhlimaan vastavalittua uutta Pontifex Maximusta muuttamatta omaa uskontunnustustaan tai jumalanpalvelustaan, vaan toivat molemmat mukanaan kirkkoon. Lukija on todennut, miten täydellinen kopio se on vanhasta babylonialaisesta pakanuudesta, joka paavien johdolla on tuotu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Lukija on voinut todeta, että sitä jumalaa, jota paavinvalta palvoo Korkeimman Poikana, Jumalan käskyistä huolimatta palvotaan kuvan muotoisena niinkuin aidossa pakanuudessakin, taideteoksena, jonka ihminen on valmistanut ja että hänelle annetaan ominaisuuksia, jotka ovat suorastaan vastakohtia sille, jotka armollisella Vapahtajalla on, ja että nuo ominaisuudet kuuluvat nimenomaan Molokille, tulenjumalalle tai Ala Mahozimille, "linnoitusten jumalalle". Lukija on havainnut, että juuri niihin aikoihin, jolloin Rooman paavi sai pakanallisen arvonimensä Pontifex Maximus, Vapahtajaa alettiin kutsua nimellä Ichtys eli "Kala", joka yhdisti hänet Dagoniin tai kalajumalaan; ja että aina siitä alkaen, askel askeleelta, sitä mukaa kuin olosuhteet sallivat, se, mitä kutsutaan Kristuksen palvonnaksi, on ollutkin tuon samaisen babylnialaisen jumalan palvontaa kaikkine rituaaleineen ja juhlamenoineen ja seremonioineen, täsmälleen samanlaisena kuin muinaisessa Babyloniassa. Ja loppujen lopuksi lukija on huomannut, että nk. kristillisen roomalaiskatolisen kirkon itsevaltias paavi on sillä tavoin ominut itselleen tuon arvonimen 300-luvun lopulla, niin että häntä kunnioitetaan, niinkuin jo vuosisatojen ajan juuri niillä Jumalaa pilkkaavilla nimillä, jotka oli alunperin annettu Babylonian ylipapeille.*

*Lukija, joka on nähnyt tämän teoksen ensimmäisen painoksen, huomaa, että edelläesitetyssä päättelyssä ei ole esitetty mitään Gratianuksen muodollisesta Pontifex Maximuksen arvoasemasta, jonka perusteella hän olisi ollut pakanoiden suora auktoriteetti, niinkuin esitin tuossa ensimmäisessä painoksessa. Se ei johdu siitä, ettenkö uskoisi sellaista sopimusta olleen, vaan siitä, että tällä hetkellä asia on jonkinverran epäselvä. Pastori Barcroft Boake, joka on hyvin oppinut Englannin kirkon pastori Ceylonissa täällä käydessään kertoi minulle tutkimuksistaan koskien tätä asiaa, mikä on saanut minut epäröimään sitä, että olisi ollut olemassa virallista auktoriteettia, jonka Rooman paavi olisi saanut Gratianukselta pakanoiden yli. Samalla olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että alkuperäinen väitteeni oli sisällöltään oikeutettu. Edesmennyt Hra Jones viittasi Journal of Prophecy -lehdessä Appendix to the Codex Theodosianukseen todisteena tuolle väitteelle, ja lisäksi vielä tulkitessaan Codexin sanoja väitti nimenomaan niin, että Pontifex Maximuksen arvoasemasta oli kilpailu, ja että kandidaatteja oli kaksi, toinen oli pakana, Symmachus, joka oli aikaisemmin ollut Valentinianuksen edustaja ja toinen oli Rooman piispa. (Quarterly Journal of Prophecy, lokak.1852) En ole kyennyt löytämään Hra Jonesin auktoriteettia tähän lausuntoon; mutta väite on niin seikkaperäinen, että sitä on vaikea asettaa kyseenalaiseksi kiistämättä väitteen esittäjän totuudellisuutta. Olen havainnut hra Jonesin erehtyneen useissa kohdin, mutta en tämänlaatuisissa asioissa; ja miehen luonne estää olettamasta sellaista. Lisäksi Appendixin kieli ei anna helposti sijaa toisenlaiselle tulkinnalle. Mutta vaikka ei olisi ollutkaan olemassa mitään virallista piispa Damasuksen asettamista pakanoidenkin ylipapiksi, on kuitenkin selvää, että Gratianuksen käskykirjeen nojalla (jonka autenttisuuden tarkka Gieseler täysin myöntää), hänestä tehtiin läntisen maailmanvallan ylin hengellinen auktoriteetti kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä. Kun sitten lännen kristitty keisari poliittisista syistä tunnusti vuonna 400 pakanapappien olevan "virkamiehiä" (Cod. theod., ad POMPEJANUM, Procons.), nämä pakanapapit joutuivat oikeudellisesti väistämättä Rooman piispan alaisuuteen, koska ei ollut mitään muuta oikeusistuinta kuin hänen oikeusistuimensa kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. En ole kuitenkaan viitannut tähän itse tekstissä. Kuten lukija varmaankin myöntää, on asia ilman sitäkin riittävän pitävä.

Palataksemme siihen ikimuistoiseen aikaan, jolloin Rooman piispa sai Pontifex Maximuksen arvonimen. Olosuhteet, joissa tuo pakanallinen arvonimi annettiin paavi Damasukselle, olivat sellaiset, jotka olisivat saattaneet olla hieman koettelevammat häntä paremman ihmisen uskolle ja uskollisuudelle. Vaikka pakanuus olikin laillisesti hävitetty Rooman läntisestä maailmanvallasta, kuitenkin se oli valloillaan tuossa seitsemän kukkulan kaupungissa, jopa siinä määrin, että Hieronymus, joka sen hyvin tunsi, kirjoittaessan tästä ajanjaksosta, kutsuu sitä "kaikkien taikauskojen likaämpäriksi". Seurauksena oli, että vaikka kaikkialla muualla valtakunnassa kunnioitettiinkin ediktiä, joka lopetti pakanuuden, itse Roomalle se oli kuitenkin mitä suurimmassa määrin kuollut kirjoitus. Kaupungin prefekti Symmachus ja ylimmät patriisiperheet samoin kuin kansan suuret massat olivat fanaattisesti omistautuneet tuolle vanhalle uskonnolle; ja sentähden keisari katsoi tarpeelliseksi laista huolimatta ummistaa silmänsä roomalaisten epäjumalanpalvelukselta. Miten voimallinen oli pakanuuden ote keisarillisesta pääkaupungista jopa vielä senkin jälkeen, kun Vestan tulipalo oli sammutettu ja valtion tuki otettu pois vestaaleilta, voi lukija päätellä seuraavista Gibbonin sanoista: "Voiton kuva ja alttari poistettiin tosiaankin senaaattirakennuksesta; mutta keisari säilytti silti niiden jumalten patsaat, joita pidettiin yleisön nähtävillä; 424 temppeliä tai kappelia oli vielä jäljellä tyydyttämässä kansan uskonnollista palvontaa ja jokaisessa Rooman korttelissa loukattiin kristittyjen herkkiä tuntoja epäjumalanpalvelusuhrien savuilla." Näin vahvaa oli pakanuus Roomassa, vielä senkin jälkeen, kun valtion tuki oli siltä otettu pois vuonna 376. Mutta katso eteenpäin vain viisikymmentä vuotta, nähdäksesi, mihin se johti. Pakanuuden nimi on lähes kokonaan hävinnyt; jopa siinä määrin, että Theodosius nuorempi käyttää vuoden 423 ediktissä näitä sanoja: "Ne pakanat, jotka ovat vielä jäljellä, vaikka uskoisimme kyllä, ettei heitä enää ole". Gibbonin käyttämät sanat tästä asiasta ovat hyvin hätkähdyttävät. Vaikka hän täysin myöntääkin, että siitä huolimatta, että keisarilliset lait oli säädetty pakanuutta vastaan, "mitään erityisempiä rangaistuksia" ei olllut määrätty "niille lahkolaisille, jotka uskoivat Ovidiukselta peräisin oleviin taruihin ja vastustivat jääräpäisesti evankeliumin ihmeitä", hän ilmaisee täysin ihmetyksensä sen vallankumouksen nopeuden suhteen, joka tapahtui roomalaisten keskuudessa heidän siirtyessään pakanuudesta kristinuskoon. Hän toteaa koskien aikaa alkaen vuodesta AD 378, jolloin Rooman paavista tuli Pontifex Maximus aina vuoteen 395: "Pakanuuden häviö Theodosiuksen aikana on ehkä ainoa esimerkki totaalisesta muinaisen ja kansan omaksuman taikauskon hävittämisestä; ja sitä voidaan sentähden pitää ainutlaatuisena tapahtumana ihmsmielen historiassa"... Viitattuaan sitten senaatin nopeaan uskonnolliseen kääntymiseen hän jatkaa: "Valaiseva esimerkki siitä, miten muukin ylhäisö seurasi Aniciuksen suvun esimerkkiä [omaksuesssaan kristinuskon]...Kansalaiset, jotka olivat eri ammattien harjoittajia ja joita julkinen vapaamielisyys tuki, täyttivät lateraanin ja Vatikaanin kirkot koko ajan kasvavien käännynnäisten joukolla. Roomalaisten yleisen myötämielisyyden avulla ratifioitiin senaatin määräykset, joilla kiellettiin epäjumalien palvonta; Capitolin kukkulan loisto purettiin ja yksittäiset temppelit hylättiin rappioon ja halveksuntaan. Rooma alistui evankeliumin ikeen alle... Se sukupolvi, joka nyt nousi maailmassa sen jälkeen, kun nämä keisarilliset lait oli saatettu voimaan, VIEHÄTTYI katoliseen kirkkoon ja niin NOPEA ja kuitenkin niin LEMPEÄ oli pakanuuden katoaminen, että vain kaksikymmentäkahdeksan vuotta Theodosiuksen [vanhemman] kuoleman jälkeen eivät vähäisetkään jäänteet olleet enää tuon lain laatijan nähtävillä." Mistä syystä tapahtui sitten tämä suuri ja nopea vallankumous? Johtuiko se siitä, että Herran Sanaa julistettiin vapaasti ja kunnioitettiin? Mitä sitten merkitsikään tuo uusi asenne, jonka roomalaiskatolinen kirkko oli nyt omaksunut? Täsmälleen samassa suhteessa kuin pakanuus katosi kirkon ulkopuolelta, samassa suhteessa se ilmestyy kirkon sisälle. Pappien pakanalliset puvut, pakanallisia juhlia kansalle, kaikenlaisia pakanallisia oppeja ja käsityksiä tulee muotiin kaikkialle. Saman historiankirjoittajan todistus, joka on puhunut niin päättäväisesti roomalaisten pikaisesta kääntymisestä evankeliumin tunnustajiksi, on aivan yhtä päättäväinen asian tästä puolesta puhuessaan. Kuvatessaan roomalaiskatolista kirkkoa otsIkolla "pakanallisiin seremonioihin johdattaminen", hän puhuu näin: "Sitä mukaa kuin uskonnon kohteet vähitellen laskettiin ihmisen mielikuvituksen tasolle, otettiin käyttöön riittejä ja seremonioita, jotka näyttivät vaikuttavan massojen aisteihin mitä voimakkaimmin. Jos Tertullianus ja Lactantius olisi yhtäkkiä herätetty kuolleista 400-luvun alussa osallistumaan jonkin suositun pyhimyksen tai marttyyrin kunniaksi vietettyihin juhlallisuuksiin, he olisivat tuijottaneet hämmästyneinä ja suuttumusta tuntien sitä epäpyhää spektaakkelia, joka oli tullut kristillisen seurakunnan puhtaan ja hengellisen palvonnan tilalle. Jo heti siitä pitäen, kun kirkon ovet olisi avattu, heitä olisi loukannut suitsukkeiden haju, kukkien tuoksu ja lamppujen ja kynttilöiden loiste, joka sai päivänvalossa aikaan räikeän, rienaavan ja tuhlaavaisen valaistuksen." Gibbonilla on paljon lisääkin sanottavaa samaan tyyliin. Voiko kukaan nyt uskoa, että se kaikki olisi tapahtunut sattumalta? Ei. Se oli väistämättä tulosta periaatteettomasta politiikasta, josta tämän tutkimuksemme kuluessa olemme jo nähneet lukemattomia esimerkkejä paavinvallan osalta.*

Tämä tulva ei lähtenyt ainoastaan Saatanan, vanhan käärmeen suusta, vaan hänen suustaan, jota Rooman pakanat alkoivat pitää Rooman vanhan pakanuuden näkyvänä päänä. Kun roomalainen tulenpalvonta tukahdutettiin, olemme nähneet, että Pontifex Maximuksen virka, joka oli pakanuuden pää, hävitettiin. Se oli se Tulisen lohikäärmeen pään "kuolinhaava". Mutta tuskin oli tuo pää saanut kuolinhaavansa, kun se alkoi jälleen parantua. Muutaman vuoden kuluttua siitä, kun pakanallinen Pontifexin arvonimi oli hävitetty, se otettiin uudelleen käyttöön ja täsmälleen saman keisarin toimesta, joka oli sen hävittänytkin, niin että siihen liitettiin aivan kaikki samat pakanalliset mielleyhtymät, jotka siihen aikaisemminkin kuuluivat, mutta nyt tällä kertaa Rooman piispalle, josta tästä ajankohdasta alkaen tuli se suuri opillisen tulvan levittäjä tunnustavan kristikunnan päälle, levittämällä ensimmäiseksi tuhoisaa oppia uudestisyntymisestä kasteessa ja sen jälkeen kaikkia niitä pakanallisia oppeja, jotka olivat peräisin muinaisesta Babyloniasta. Kun tämä pakanallinen arvonimi annettiin roomalaiskatolisen kirkon paaville, se ei ollut vain tyhjä arvonimi, vaan siihen liittyi huomattava valta. Roomalaiskatolisen kirkon paavin auktoriteettiin liitettiin tässä hänen uudessa asemassaan Pontifexina "viisi tai seitsemän piispaa" hänen neuvonantajinaan, piispoja ja jopa vieraiden valtojen pääkaupunkien piispoja laajoilla alueilla lännessä, yhtä hyvin Galliassa kuin Italiassakin, hänelle alamaisina; ja ne, jotka kieltäytyivät alistumasta hänen määräyksiinsä, jotka hän Pontifexina oli määrännyt, joutuivat maallisen oikeuslaitoksen käsiin. Totuuden ja vanhurskauden asia joutui suureen vaaraan, kun sellainen valta oli nyt keisarin määräyksestä annettu Rooman paaville ja kun paavi oli niin halukas antautumaan väärän opin levittämiseen. Suuresta vaarasta huolimatta todellinen seurakunta, Morsian, Karitsan vaimo (sikäli kuin tuo seurakunta esiintyi läntisen maailmanvallan alueeella), sai siltä ihmeellisen suojan. Tuo seurakunta säästyi tuon väärän opin tuhoilta tietyksi ajaksi, ei ainoastaan hakeutumalla vuoristoon, niinkuin niin monet sen uskollisista jäsenistä tekivät, kuten esimerkiksi Jovinianus ja hänen kannattajansa, Vigilantius ja valdolaiset ja muut uskolliset, jotka piiloutuivat Kottisten alppien erämaihin ja muille syrjäisille seuduille Euroopassa, vaan lisäksi ennen kaikkea Jumalan sallimuksen toimiessa heidän hyväkseen. Tuohon asemaan viitataan näillä sanoilla (Ilm.12:16): "Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja nieli virran, jonka lohikäärme olis syössyt kidastansa." Mitä tarkoittaa symboli "maa avasi suunsa"? Luonnollisessa maailmassa tarkoittaa se, että maa avaa suunsa maanjäristystä; ja "maanjäristys" tarkoittaa Ilmestyskirjan symbolisessa kielenkäytössä, kuten kaikki myöntävät, ainoastaan poliittista sekasortoa. Kun nyt tutkimme kysesssä olevan ajan historiaa, huomaamme, että tosiasiat käyvät todellakin yksiin tuon kuvakielen kanssa; että niin pian kuin Rooman paavi PontifexMaximumin asemassa asettui niin kiivaasti tuomaan pakanuutta seurakuntaan, poliittinen sekasorto alkoi Rooman maailmanvallassa, mikä ei milloinkaan loppunut ennenkuin koko maailmanvallan rakennelma hajosi palasiksi. Mutta sitä ennen paavinvallan hengellinen valta oli saanut vankan jalansijan kaikissa läntisissä kansakunnissa jo kauan ennenkuin niin tapahtui. On selvää, että välittömästi sen jälkeen, kun Rooman paavi Damasus sai Pontifex Maximuksen arvon, ennustettu "luopumus" (1.Tim.4:3), mitä Roomaan tulee, oli kehittynyt mitä suurimmassa mittakaavassa. Siihen aikaan ihmisiä "kiellettiin menemästä naimisiin"* ja "käskettiin kieltäytymään lihan syömisestä".

*Rooman paavi Syricius määräsi papiston selibaatin AD. 385. (GIESELER)
Sitten teroitettii ihmisten mieliin vääränlaista pyhyyttä vääränlaisen opin avulla koskien syntiä ja ihmiset ohjattiin uskomaan, että kaikki kastetut henkilöt olivat väistämättä uudestisyntyneitä. Jos lännen roomalainen imperiumi olisi säilynyt yhden maallisen johtajan alaisena, olisi Rooman paavi tuon maallisen johtajan tukemana nopeasti saastuttanut kaikki valtakunnan alueet pakanallisella turmeluksellaan, jota hän selvästikin oli alkanut levittää. Kun ottaa huomioon sen julmuuden, jolla Rooman Pontifex Maximus kohteli Joviniusta ja kaikkia pakanallisia avioliittoa ja selibaattia koskevia oppeja vastustavia maailmanvallan voimalla, voi helposti ymmärtää, miten vakavat seuraukset sillä olisi ollut totuudelle valtakunnan läntisessä osassa, jos asiaintilan olisi sallittu jatkua edelleen. Mutta nyt seurakunnan suuri Herra puuttui asioiden kulkuun. "Goottien kapina" ja Alarik Goottilaisen suorittama Rooman hävitys vuonna 410 sai aikaan sen järkytyksen Rooman maailmanvallalle, joka vaikutti sen lopulliseen hajoamiseen vuonna 476 ja sen vallan häviämiselle. Vaikka siis Rooman paavi aikaisemmin saamansa vallan takaamana tunnustettiinkin muodollisesti keisarillisessa ediktissä vuonna 445 "kaikkien lännen kirkkojen pääksi" ja kaikkia piispoja käskettiin "pitämään kaikkea sitä lakina, mitä ikinä Rooman paavi katsoisi hyväksi määrätä tai käskeä", maailmanvallan sekasorto ja itse maailmanvallan hajoaminen pian sen jälkeen tekivät mitä suurimmassa määrin merkityksettömiksi tuon ediktin tuhoisat vaikutukset. "Maan suun avaaminen"—toisin sanoen Rooman maailmanvallan hajoaminen niin moniksi itsenäisiksi valtakunniksi——tapahtui tosi uskonnon hyväksi ja esti eksytyksen ja turmeluksen tulvaa, joka oli lähtöisin Roomasta, etenemästä niin nopeasti ja pitkälle kuin muussa tapauksessa olisi tapahtunut. Kun nyt yhden ainoan keisarin tahdon tilalle, johon Pontifex maximus nojasi, tulivat monet eri maiden tahdot, väheni Rooman paavin valta huomattavasti. "Näissä olosuhteissa", toteaa Gieseler viitaten roomalaiskatolisen kirkon vaikutukseen niihin eri valtakuntiin, joihin maailmanvalta hajosi, "näissä olosuhteissa eivät paavit voineet suoranaisesti puuttua kirkollisiin asioihin; ja heidän yhteytensä eri maiden kirkkoihin riippui kokonaan hallitsijan suosiollisuudesta". Paavinvalta voitti lopulta tuon maanjäristyksen vaikutukset ja läntiset valtakunnat joutuivat tuon eksytyksen tulvan valtaan, joka tuli lohikäärmeen suusta. Mutta sen maailmanvallan hajoaminen, joka niin kiihkeästi oli tukenut Rooman hengellistä despotismia, antoi lännen tosi seurakunnalle pitemmän suhteellisen vapauden ajan, jota sillä ei muuten olisi ollut. Pimeä keskiaika olisi koittanut aikaisemmin ja pimeys olisi ollut intensiivisempää ilman gootteja ja vandaaleja ja sitä poliittista sekasortoa, joka seurasi heidän hyökkäyksistään. Heidät oli nostatettu vahingoittamaan luopunutta yhteisöä, ei vainoamaan Kaikkein Korkeimman pyhiä, vaikka hekin tosin joutuivat satunnaisesti kärsimään yleisestä hämmingistä. Sallimuksen käsi voidaan selvästi havaita siinä, että tuona kriittisenä hetkeä maa avasi suunsa ja auttoi vaimoa.