IRC-Galleria

Totta ja tarua
Ylösnousemuksesta


ESIPUHE

Ylösnousemus on uskomme elintärkein tekijä. Jos panemme luottamuksemme ainoastaan Jeesuksen kuolemaan, Hän ei ole meidän kannaltamme sen merkittävämpi, kuin kuka tahansa maan päällä elänyt ihminen. Ilman Kristuksen ylösnousemusta meillä ei ole toivoa (1. Kor. 15:12-19). Kuitenkin kirkon käsitys ylösnousemuksesta on täynnä väärinkäsityksiä, pakanallisia vaikutteita ja teologisia ennakkokäsityksiä.

Syksyllä 1981, kun ensi kertaa aloin tehdä tätä tutkimusta, tarkoitukseni oli laatia kaksisivuinen analyysi tietyistä pääsiäistraditioista, joilla ei todellakaan ole mitään tekemistä meidän Herramme ylösnousemuksen kanssa. Odotin saavani sen valmiiksi hyvissä ajoin pääsiäiseksi 1982.

Tutkimusta tehdessäni aloin vähitellen ymmärtää, että minulla oli ollut koko elämäni ajan vääriä käsityksiä Vapahtajamme ylösnousemuksesta. Näiden väärien käsitysten seurauksena monet valtavat siunaukset puuttuivat elämästäni.

Herääminen ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun ottaa huomioon roomalaiskatolisen kasvatukseni. Mutta totuus on totuus, ja on aikoja, jolloin meidän on myönnettävä Jumalalle, itsellemme ja muillekin, että olemme uskoneet vääriä asioita ja toimineet siitä syystä tietyissä suhteissa väärin.

Sitä mukaa kuin Herra avasi minulle Raamattua, kaksi sivua kasvoi neljäksi, sitten kahdeksaksi ja lopulta kuudeksitoista sivuksi. Luettavanasi on nyt kolmen vuoden osa-aikaisen, mutta intensiivisen tutkimustyön moneen kertaan kirjoittamani tulos.

Tarkoitukseni ei ollut "todistaa" mitään paitsi se, että meidän kristittyjen pitäisi olla huolellisia siinä, miten ilmaisemme uskoamme traditioissamme (tässä tapauksessa pääsiäistraditioissa). Mitä enemmän tutkin Raamattua ja objektiivista, tosiasioihin perustuvaa historiankirjoitusta, sitä selvemmin ymmärsin, että muutamat kristilliseen "intelligentsiaan" kuuluvat ovat jakaneet meille väärää tietoa, eivätkä ole harjoittaneet todellista tieteellistä tutkimusta. He ovat kuulleet toinen toisiltaan virheellistä opetusta, jota opetetaan edelleen, kyselemättä totuuden perään. En tarkoita, että tutkijat olisivat epärehellisiä tai että he eivät etsisi totuutta. Mutta heillä ei ole opiskeluaikanaan paljonkaan aikaa tehdä omaa, oman uskonnollisen oppilaitoksensa käyttämistä oppikirjoista riippumatonta tutkimusta. Tämän seurauksena ne meistä, jotka ovat vähemmän oppineita, ovat ottaneet kyselemättä vastaan "teologisten asiantuntijoiden" teorioita.

Näin ollen mielestäni oli elintärkeää antaa kristillisen älymystön edustajille mahdollisuus kritikoida johtopäätöksiäni minkä tahansa raamatullisen tai historiallisen todistusaineiston avulla.

Käännyin ensiksi kolmea eri teologista oppilaitosta edustavan kolmen kreikankielen professorin puoleen. He suhtautuivat puhelinsoittoihini myönteisesti ja suostuivat arvioimaan ensimmäistä versiota artikkelistani. Kaksi heistä (Tri Dennis Hutchison Talbot Theological Seminarystä, ja Tri David Clark Southern California Collegesta) palauttivat saamansa artikkelit korjauksin ja kommentein varustettuina. Olen kiitollinen heille siitä, että he uhrasivat aikaansa kiireisistä aikatauluistaan huolimatta tarjotakeen apuaan, vaikka kumpikaan ei ollut samaa mieltä johtopäätöksistäni.

Heidän esittämiensä argumenttien ansiosta ryhdyin entistä perusteellisempiin tutkimuksiin, ei siksi, että olisin halunnut todistaa teesini oikeiksi, vaan koska halusin todella löytää totuuden. Käyttäen pelkästään perinteistä roomalaiskatolista ja protestanttista tutkimusaineistoa uskon voineeni todistaa tyydyttävällä tavalla löytämäni totuudet.

Ollakseni mahdollisimman objektiivinen ja voidakseni korjata mahdolliset virheet, painatin tästä artikkelista rajoitetun painoksen ja lähetin ne yli 800:lle professorille, jotka edustavat yli 100 kristillistä yliopistoa, korkeakoulua ja raamattukoulua. Ne kuuluvat eri uskontokuntiin ja suuntauksiin, osa on jopa roomalaiskatolisia. Koska uskon, että kristillisissä opinahjoissa on monia rehellisiä totuuden etsijöitä, liitin artikkelin kansilehdelle seuraavansisältöisen kirjeen:

Jotta voisimme nähdä selkeästi kristinuskon suhteen sen syntyä edeltävään ihmissuvun historiaan ja kyetäksemme arvostamaan sen valtavaa vaikutusta kaikkiin tuleviin aikakausiin, meidän on ensin luotava silmäys siihen, miten maailman poliittinen, eettinen ja uskonnollinen tila valmistettiin meidän Vapahtajamme ilmestymiselle.
Koska uskonto on ihmiselle merkitykseltään syvin ja pyhin asia, kristinuskon ilmaantuminen historiaan on kaikista maailman tapahtumista tärkein. Se on vanhan maailman loppu ja uuden alku. Dionysius "Pienen" keksintö aloittaa aikakautemme ajanlasku Kristuksen syntymästä oli suurenmoinen. Jumalihminen, profeetta, pappi ja ihmiskunnan kuningas Jeesus Kristus on itse asiassa ei ainoastaan ajanlaskun, vaan kaiken historian käännekohta ja avain sen kaikkiin salaisuuksiin. Hän on ikäänkuin eettisen universumin aurinko, jonka ympärillä pyörivät eri etäisyyksillä kaikki kansakunnat ja kaikki tärkeät tapahtumat maailman uskonnollisessa elämässä; ja kaikkien on osallistuttava suoranaisesti tai epäsuorasti, tietoisesti tai tietämättään hänen nimensä kirkastamiseen ja hänen asiansa ajamiseen. Hänen syntymäänsä edeltävä ihmiskunnan historia on nähtävä valmistautumisena hänen tuloonsa ja hänen syntymänsä jälkeinen historia hänen henkensä asteittaisena leviämisenä ja hänen valtakuntansa etenemisenä. "Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten." Hän on "Kaikkien kansakuntien kaipaus". Hän ilmestyi "ajan täyttyessä"1, kun valmisteluprosessi oli loppuun suoritettu ja maailman pelastuksen tarve tuotu esiin täydellisesti.
Tämä valmistautuminen kristinuskoon alkoi varsinaisesti ihmisen luomisesta, joka luotiin Jumalan kuvaksi ja olemaan yhteydessä häneen hänen iankaikkisen Poikansa kautta; ja lupauksella pelastuksesta, jonka Jumala antoi ensimmäisille esi-isillemme ikäänkuin toivon kipinänä ohjaamaan heitä synnin ja eksytyksen pimeyden halki.2 Jopa pakanauskonnoissa on säilynyt vaimeita muistoja muinaisesta paratiisista ja sitä seuranneesta syntiinlankeemuksesta ja tulevan pelastuksen toivosta.
Noin 1900 vuotta ennen Kristusta ihmiskunnan uskonnollinen kehitys jakautuu Aabrahamin myötä kahdeksi erilliseksi ja alueellisesti hyvin erikokoiseksi haaraksi, jotka ovat juutalaisuus ja pakanuus. Ne kohtaavat toinen toisensa jälleen ja yhtyvät lopulta Kristuksessa, joka on molempien Vapahtaja, joka on muinaisen maailman typologioiden ja profetioiden, kaipauksen ja toiveiden täyttymys; samanaikaisesti liittoutuvat molempien leirien jumalattomat ainekset kuolemanvakavaan vihollisuuteen häntä vastaan ja tuovat siten ilmi täydellisesti hänen kaikenvoittavan totuuden ja rakkauden voimansa.
Koska kristinusko on Jumalan ja ihmisen suhteen sovitus ja yhteys jumalihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen kauttaan, sitä on täytynyt edeltää kaksinkertainen valmisteluprosessi, niin että Jumala on lähestynyt ihmistä ja ihminen on lähestynyt Jumalaa. Juutalaisuudessa tuo valmistelu on suoraa ja positiivista ja tapahtuu ylhäältä alaspäin ja päättyy Messiaan syntymään. Pakanuudessa se on epäsuoraa ja pääasiassa, vaikkakaan ei täysin negatiivista ja suuntautuu alhaalta ylöspäin ja päättyy ihmiskunnan avuttomaan huutoon sen tavoitellessa pelastusta. Juutalaisuudessa näemme ainoan tosi Jumalan ilmoittavan itsensä erityisellä tavalla sanoin ja teoin, niin että se tulee koko ajan selkeämmäksi ja selvemmäksi, kunnes viimein jumalallinen Logos ilmestyy ihmisenä luodakseen yhteyden Jumalan ja ihmisen välille; pakanuudessa Jumalan sallimus on ohjannut ihmisiä ja valaissut heitä heidän pimeydessään Logoksen loisteella3, kuitenkin vielä ilman suoraa ilmoitusta ja jätettynä "vaeltamaan omien teittensä mukaan"4, "että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää..." 5 Juutalaisuudessa on ihmiselle valmistettu tosi uskonto; pakanuudessa ihminen valmistetaan tosi uskontoa varten. Edellisessä luodaan jumalallinen sisältö; jälkimmäisessä ihminen muokataan vastaanottamaan se. Juutalaisuus on kuin tuhlaajapoikavertauksen vanhempi poika, joka asui isänsä talossa; pakanuus taas niinkuin tuhlaajapoika, joka haaskasi omaisuutensa, mutta lopulta kauhistui tilaansa kadotuksen kuilujen äärellä ja palasi katuvaisena isänsä rakkaudelliseen helmaan.6 Pakanuus on tähtinen yö, joka on täynnä pimeyttä ja pelkoa, mutta myös mystistä aavistusta ja päivän valkenemisen innokasta odotusta; juutalaisuus on kuin aamun sarastus, joka on täynnä tuoretta toivoa ja lupausta auringonnoususta; molemmat sulautuvat kristinuskon päivänvaloon ja julistavat, että se on ainoa tosi ja täydellinen usko ihmissuvulle.
Pakanuus taas valmistautui osittain älyllisesti ja kirjallisesti, osittain poliittisesti ja sosiaalisesti. Edellistä edustavat kreikkalaiset, jälkimmäistä roomalaiset.
Pyhä kaupunki Jerusalem, kulttuurin kaupunki Ateena ja voiman kaupunki Rooma voivat edustaa niitä kolmea tekijää valmistavassa historiassa, joka päättyi kristinuskon syntymiseen.
Tämä maailmanhistorian valmisteluprosessi pelastusta varten, pakanuuden kurottautuminen "tuntematonta Jumalaa" ja sisäistä rauhaa kohti ja juutalaisuuden kamppailu lain kanssa ja sen lohduttava toivo toistuvat jokaisen yksilön elämässä; sillä ihminen on luotu Kristusta varten ja "hänen sydämensä on levoton, kunnes se löytää levon Kristuksessa".7

IV.Yeshuan syntymä/Luukas 2
Nisan-kuu, jossa Yochanan syntyi, on heprealaisen vuoden ensimmäinen kuukausi. Kuten olemme osoittaneet, Mara hedelmöittyi kuusi kuukautta Elishevan hedelmöittymisen jälkeen, mikä merkitsee sitä, että Yeshuan syntymän pitäisi tapahtua kuusi kuukautta Johanneksen syntymän jälkeen, heprealaisessa Tishri-kuussa. Koska me tiedämme, että Johannes syntyi pääsiäisenä/happamattoman leivän juhlan aikana, saamme tietää Yeshuan syntymäajan laskemalla kuusi heprealaista kuukautta pääsiäisestä. Happamattoman leivän juhla alkaa Nisan-kuun 15. päivänä ja siitä kuusi kuukautta myöhemmin on Lehtimajanjuhla, joka alkaa Tisri-kuun 15. päivänä. Sen tähden Yeshua syntyi Sukkotin (Lehtimajanjuhlan) ensimmäisenä päivänä.
Herra määräsi Lehtimajanjuhlasta, että Israelin piti viettää sitä kahdeksan päivää. Heidän oli rakennettava väliaikaiset asumukset, joita kutsuttiin nimellä sukkah ja asua niissä [3.Moos. 23:34-43]. Sukkahit pystytettiin perheiden asumuksiksi, joissa oli alkeelliset mukavuudet ja ruokaa kahdeksaksi päiväksi. Ruoka varastoitiin ilmestysmajassa pilttuuseen tai seimeen. Tätä ruokaseimeä kutsutaan Raamatussa seimeksi. Yeshua ei syntynyt ladossa, vaan sen sijaan väliaikaisessa ilmestysmajassa, joka oli rakennettu lehtimajanjuhlaa varten. Hänet laitettiin "seimeen", joka oli esikuva siitä, että Hän on taivaasta tullut Elämän Leipä.
Kahdeksantena päivänä Yeshua ympärileikattiin Raamatun määräysten mukaisesti [Luukas 2:21]. Miespuoliselle heprealaiselle se merkitsi syntymän loppuunsaattamista. Lehtimajanjuhla kestää täsmälleen kahdeksan päivää. Sekä juhlan ensimmäinen että viimeinen päivä ovat sapatteja. Yeshua syntyi ensimmäisenä päivänä, joka oli pyhä sapatti ja hänet ympärileikattiin kahdeksantena päivänä, joka myös oli pyhä sapatti. On ilmeistä, että Jumala tarkoitti koko tämän Lehtimajanjuhlan olevan pyhitetty sen takia, että niin saatettiin päätökseen Yeshuan syntymä maailmaan ja juhlittiin sitä.
Huomaa, että Jumala on luonut kaksi pyhää juhlaa, jotka kestävät kahdeksan päivää, jotka ovat pääsiäinen/Happamattoman leivän juhla ja Lehtimajanjuhla. Johannes Kastaja, joka oli Messiaan edelläkävijä, syntyi ja hänet ympärileikattiin ensiksimainitun kahdeksan päivän aikana ja sitten kuusi kuukautta myöhemmin Yeshua, Messias, syntyi ja hänet ympärileikattiin viimeksimainitun juhlan kahdeksan päivän aikana. Johannes syntyi vuoden ensimmäisessä kuussa ja Yeshua syntyi vuoden seitsemännessä kuussa. Palvelutyössä Johannes aloitti sen ja Messias Yeshua saattoi sen loppuun, jota ensimmäinen ja seitsemäs kuukausi edustavat.

V.Johtopäätös
Mielestäni tämä ajanlasku antaa meille Yeshuan syntymän tarkan ajankohdan, joka on Tishri-kuun 15. päivä heprealaisen kalenterin mukaan. Heprealainen kalenteri on pysynyt voimassa aina meidän päivillemme asti ja joka vuosi Lehtimajanjuhlaa vietetään täsmälleen Tishri-kuun 15. päivästä Tishri-kuun 22. päivään. Koska heprealainen kalenteri perustuu kuun kiertoon ja nykyaikainen kalenteri perustuu auringon kiertoon, ne molemmat liikkuvat suhteessa toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Lehtimajanjuhla osuu aina jonnekin syyskuun puolivälin ja lokakuun puolivälin välille, mutta päivämäärät eivät ole aina samat gregoriaanisen kalenterin mukaan. Esimerkiksi vuonna 1995 Lehtimajanjuhla oli lokakuun 9. - lokakuun 17. päivä, mutta vuonna 1996 Lehtimajanjuhla oli syyskuun 28. - lokakuun 5. päivä. Vaikka tämä saattaakin aluksi tuntua asiaan tottumattoman mielestä sekavalta, gregoriaanisen/heprealaisen kalenterin yhdistelmä selventää, miten nämä ajankohdat suhtautuvat toisiinsa. Monet paikalliset hautaustoimistot antavat ilmaiseksi heprealaisen kalenterin joka vuosi, josta näkee pyhät juhla-ajat nykyajan päivämäärinä (pyydä juutalaista kalenteria).
Ehä ymmärrät helpommin Yeshuan syntymäpäivän näennäisen liikkuvuuden tarkastelemalla omaa syntymäpäivääsi. Vaikka syntymäpäiväsi pysyy samana joka vuosi, viikonpäivä vaihtelee vuosittain. Samalla tavoin Yeshuan syntymäpäivä on aina sama Tishri-kuun 15. päivä joka vuosi, mutta suhteessa gregoriaaniseen kalenteriin sen sijainti vaihtelee.
Voit kuitenkin tietää etukäteen Hänen syntymäpäivänsä osuvan aina syyskuun loppupuoliskon ja lokakuun alkupuoliskon välille.
Lehtimajanjuhla on mitä tärkein juhlapäivä. Sakarja 14:16, 17 kertoo meille, että jonain päivänä kaikkien kansakuntien on vietettävä sitä lakimääräisesti. Mikä voisikaan olla suurempi syy kuin se, että se on kuninkaiden Kuninkaan syntymäpäivä! Miksi viivyttelisimme?
Meidän toivomme ja rukouksemme on, että Ekklesia palaisi takaisin uskonsa juurille ja opettelisi rakentamaan jälleen kaikki sortuneet perustukset. Toimikaamme kaikki siinä tarkoituksessa, että päästäisiin pakanallisista tavoista juhlapyhiä viettäessämme ja erottautuisimme maailmasta pyhänä kansana pyhän Jumalamme edessä.

I. Yochananin (Johannes Kastajan) sikiäminen / Luukas 1: 5-25
Kun enkeli Gavri-El (Gabriel) ilmestyi Zachar'yahille (Sakariaalle) hänen ollessaan palvelemassa temppelissä, se tapahtui Abiyahin (Abian) osaston ollessa palveluvuorossa. Tämä pappissuku palveli temppelissä heprealaisen vuoden kahdeksantena viikkona 1. Aikakirjan 24:10 määräysten mukaisesti (ja Talmudin mukaisesti). Kahdeksas viikko osuu osittain heprealaisten vuoden toisen kuun viimeiselle viikolle ja osittain heprealaisten kolmannen, Sivan-kuun ensimmäiselle viikolle, joka osuu Shavuotin (helluntain) aikaan. Tämä on se ankkuripiste, johon tukeutuen Messiah Yeshuan täsmällinen syntymäajankohta voidaan löytää. Enkeli lupasi Zachar'yahille, että hänen rukoukseensa vastattaisiin ja kun hän meni kotiin vaimonsa Elishevan (Elisabetin) luokse, tämä hedelmöittyi ilmeisesti lähes välittömästi. Tämän perusteella Yochananin (Johannes Kastajan) sikiäminen tapahtui hyvin lähellä Shavuotia, helluntaita, joka on heprealaisten kolmannen kuukauden, Sivan-kuun toisella viikolla.

II.Yeshuan (Jeesuksen) sikiäminen / Luukas 1:26-55
Sitten, Elishevan raskauden kuudennen kuukauden lopulla enkeli Gavri-El ilmestyi Maralle (Marialle). Gavri-El kertoi Maralle Elishevasta ja sanoi, että "tämä on kuudes kuukausi hänellä, jota sanottiin hedelmättömäksi". Tämä tapahtui heprealaisten yhdeksännen kuukauden, Kislev-kuun lopulla ja Chanukah-(Hanukka)juhlan aikaan. Abyiahin osaston palveluvuoron lopun ja Hanukan alkamisen välillä on 27 viikkoa. Hanukkaa vietetään kahdeksan päivää, Kislev-kuun 25. ja Tevet-kuun 2. päivän välillä.
Mara hyväksyy enkelin sanan siitä, että Messias sikiäisi hänessä ja hän kiiruhtaa heti Natseretista (Nasaretista) Elishevan ja Zachar'yan kotiin Juudean vuoristoon lähelle Yerushalayimia, noin kolmen päivän matkan päähän Natseretista. Mara matkusti sinne luultavasti viettämään Chanukahia (Hanukkaa) ja auttamaan Elishevaa hänen raskautensa aikana ja myös puhumaan Elishevan kanssa enkelin vierailusta.
Maran tervehtiessä Elishevaa tämä vastaa Marian tervehdykseen kutsumalla häntä "minun Herrani äidiksi". Tämä osoittaa, että Mara odotti jo Yeshuaa. Näin Yeshua sikisi Chanukahin, Valon juhlan, aikana, sillä Hän on Maailman Valkeus.
Joskus Chanukah osuu lähelle joulua. Rooman luopiokirkko yhdisti keskiaikana pakanallisen talvipäivän seisauksen, joka on joulukuun lopulla, Kislev-kuun 25. päivään, Chanukahiin, saadakseen joulun (Kristuksen messun, josta tulee sana Christmas, 'joulu') joulukuun 25. päivälle. Se tapahtui nähtävästi Kristuksen syntymän viettämiseksi.
Johannes 10:22, 23:ssa näemme Yeshuan viettävän Chanukahia. Tämän juhlan aikan Hän julistaa: "Minä ja Isä olemme yhtä" [Joh. 10:30], mikä todistaa Hänen sikiämisensä olleen jumalallista alkuperää. Sekin vahvistaa Chanukahin olevan Hänen sikiämisensä ajankohta.
Siten on historiallisesti oikeampaan osuvaa viettää Yeshuan tuloa maailmaan Hänen Chanukahina tapahtuneen sikiämisensä muistona kuin viettää Hänen syntymäänsä jouluna. Kuten tulemme osoittamaan, joulu ei ole Kristuksen syntymäpäivä. (Oikeastaan joulu on keksintö, jossa uskonto tekee kompromissin pakanallisen perinteen kanssa. Joulu on ainoastaan siinä mielessä sopusoinnussa totuuden kanssa, että se osuu suurin piirtein siihen aikaan vuodesta, jolloin Yeshua sikisi Pyhästä Hengestä.)

III.Yochananin syntymä / Luukas 1:56-80
Mara viipyi Elishevan luona kolme kuukautta, eli Yochananin syntymään saakka. Koska täysi raskaus kestää 41 viikkoa ja ensimmäiset kuusi kuukautta 27 viikkoa, joka on tarkalleen se aika, joka kuluu Abyiahin palveluvuorosta Chanukahiin, jolloin jäljelle jää 14 viikkoa siihen, että koko raskausaika on täysi. Chanukahista on täsmälleen 14 viikkoa pääsiäiseen (Nisan 14-22). Siksi Johannes Kastaja syntyi pääsiäisenä. Hänet ympärileikattiin kahdeksantena päivänä, joka oli pääsiäisjuhlan /happamattoman leivän juhlan viimeinen päivä. Gavri-El oli sanonut, että Johannes ilmestyisi Eliaan voimassa ja hengessä [Luukas 1:17]. Juutalaisen opetuksen mukaan Elia ilmestyisi uudelleen pääsiäisenä (tämä on nykyäänkin edelleen perimätieto juutalaisuudessa).

Tawfik Hamidin tulkinta on, että muslimit ottivat seuraavan jakeen (ymmärrettyään sen väärin) ja sovelsivat sitä kaikkiin uskottomiin (ei-muslimeihin) sen sijaan että olisivat soveltaneet sitä niihin, jotka ovat julistaneet sodan heille. {9:5}. Mutta kun kielletyt kuukaudet ovat kuluneet, tappakaa ja teurastakaa uskottomia missä ikinä heitä kohtaatte. Kuten tulemme huomaamaan tutkiessamme käyttäytymistä menneisyydessä, käymme keskustelua aivan toisin argumentein. Itse asiassa useimmat huomioijat eivät nykyään kykene tunnistamaan laajempaa jihadistista kulttuuria, joka ei suorita hyökkäyksiä, vaan teeskentelee ikäänkuin toimivansa Euroopan tai/ja Yhdysvaltojen lakien puitteissa tai väittävät olevansa todellakin ihmisoikeusväärinkäytösten uhreja, vaikka he todellisuudessa ovatkin kääntäneet koko moraaliyhtälön ylösalaisin.
Niinpä pehmeän jihadin tai jihadkulttuurin tunnistaminen on ongelmallista, vaikka se on valloillaan niinkuin kävi ilmi muslimien mielenosoituksista, jotka oli suunnattu tanskalaisia vastaan pilapiirrossodassa. Ja siten ainoita maltillisia islaminuskoisia ovat ne, jotka tuomitsevat jihadin kokonaan ja jotka eivät pelkää, kuten Tawfik Hamid, myöntää sitä tosiasiaa, että islamilainen ekstremismi hallitsee islamilaisten järjestöjen järjestäytynyttä hierarkiaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja muissa ei-muslimimaissa.
Sotaisa islamilaisuus -- 2000-luvun kaikkein dynaamisin ja vaarallisin totalitarismin muoto -- pyrkii vetoamaan 1,2 miljardiin muslimiin, jotka asuvat yli sadassa eri maassa. Ei-muslimeja yritetään käännyttää islaminuskoon. Osama bin Laden odottaa monien kääntyvänkin niin pian kun käy ilmi, kummalla puolella on voimakkaampi vallanhimo.

Panislamististen ideologioiden tapaan Khomeini käsittää länsimaisen imperialismin tuhatvuotisen Islamin Huoneen ja Sodan Huoneen välisenä tuhatvuotisena taisteluna. Mutta siinä missä edellinen muistutti muslimien menneestä imperialistisesta loistosta oikeutuksena yhdistyneen pan-arabimaailmanvallan luomiselle Khomeini näki ne maailmanlaajuisen muslimiyhteisön yhdistymisen esikuvana.
Khomeini päätteli siihen tapaan, että Iranilla oli pyhä velvollisuus palvella umman ytimenä, koska se oli ainoa maa, mihin oli perustettu todellinen islamilainen hallinto, joka oli samalla islamin pyhän sanoman levittämisen ponnahduslauta: "Iranin vallankumous ei ole pelkästään iranilainen, koska islam ei kuulu millekään kansakunnalle erityisesti...Me tulemme viemään vallankumousta kaikkialle maailmaan, koska se on islamilainen vallankumous. taistelu jatkuu, kunnes huuto 'ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa' kaikuu kautta maailman." (Khomeini, Islam and Revolution, 1985, ss. 327-28)
Eräs Qutbin seuraaja, josta tuli myöhemmin bin-Laden Ayman al-Zawahirin puhemies, kirjoitti samoihin aikoihin: "Meidän on siirrettävä taistelu vihollisen alueelle polttaaksemme niiden kädet, jotka sytyttävät tulta maihimme". (al-Zawahiri, Knights under Prophet's Banner, FBIS-NES'in käännös 2002-0108, 2.joulukuuta 2001, s. 78)
Bin Ladenin julistama jihad ei ole ollut sinänsä mikään uutuus: pyhän sodan julistaminen uskottomia vastaan on ollut lukemattomien imperialististen hallitsijoiden ja hallitsijoiksi pyrkivien standardikäytäntö aina islamin noususta lähtien. Eikä bin Ladenin käsitys jihadista ensisijaisesti militaristisena hankkeena maailmanlaajuisen islamilaisen umman luomisessa eroa millään tavoin perinteisestä islamilaisesta ajattelusta.
"Kun ihmiset näkevät vahvan hevosen ja heikon hevosen, he pitävät luonnostaan tuosta vahvasta hevosesta", kertoi bin Laden eräälle salaisessa Mghdanin kätköpaikassaan luonaan käyneelle saudipapille pian syyskuun 11. jälkeen 2001. "Eräässä Hollannin keskuksista 11.9.2001 jälkeisinä päivinä liittyi useampi ihminen islamilaiseen yhteisöön kuin niitä edeltäneinä 11 vuotena. Kuulin erään, jolla on koulu Amerikassa toteavan islamilaisessa tv:ssä 'Emme pysty millään vastaamaan kaikkiin niihin yhteydenottoihin, joissa pyydetään islamia koskevaa kirjallisuutta.' Tämä tapahtuma sai ihmiset ajattelemaan [islamia], mistä on suurta etua islamille." (Bin Ladenin nauhoitettu lausunto, 27.12.2001, al-Jazeera TV; wwwfas.org/irp/world/para/ubl-video.htm)
"Jos Jumala suo, Amerikan loppu on lähellä", hän profetoi seuraavaksi eräässä videolle nauhoitetussa haastattelussa, joka esitettiin al Jazeera TV:ssä 12.12. 2001. "Sen loppu tapahtuu tästä Jumalan orjasta riippumatta. Huolimatta siitä tapetaanko Osama tai jos hän jää eloon, herätys on alkanut, kiitos Jumalan. Tämä oli näiden operaatioiden hedelmä."
AQC-johtajien sieppaaminen tai tappaminen on siten pikemminkin tiedusteluongelma kuin puhtaasti sotilaallinen ongelma. Edelleen, huippujohtajien surmaaminen ei tee loppua al-Qaedan verkoston muodostamasta uhasta, sen sijaan se kyllä aikaa myöten heikentäisi heidän kykyään koordinoida operaatioitaan ja rajoittaisi heidän rahavirtojaan. Vaikka Osama bin Laden siepattaisiin tai tapettaisiin huomenna, muslimiääriainekset jatkaisivat silti hyökkäyksiään tulevinakin vuosikymmeninä. Kuten tulemme seuraavassa näkemään, he eivät pyri ainoastaan tappamaan brittiläisiä ja amerikkalaisia, nykyinen jihadisti-ideologia tähtää koko muslimimaailman yhdistämiseen yhdeksi valtioksi, joka olisi osa Eurooppaa ja samanaikaisesti Yhdysvaltojen nujertamiseen. Vaikka al-Qaedan uskotaankin toimivan yli 60 eri maassa kaikkialla maailmassa, sillä on neljä elintärkeää rintamaa: Pakistan/Afganistan, Saudiarabia, Irak ja Eurooppa. Pakistan, koska se on eräs suurimmista, voimakkaimmista muslimimaista ja sillä on jo hallussaan atomiaseet. Ja vaikka Pakistan onkin alkanut jossain määrin puuttua ankaralla kädellä al-Qaedan toimintaan, se ei kuitenkaan koske Pakistanin Talebaneja tai sen islamistisia ääriliikkeitä. Saudit, koska heillä on tarjota johtajuutta, taloudellista tukea ja ideologista indookstriaatiota al-Qaedan jäsenille. Ja jos al-Qaeda saavuttaa päämääränsä ja saa hallintaansa Saudiarabian öljylähteet tai sen pyhät paikat (Mekan ja Medinan), sen asema jihadin toteuttajana olisi entistä parempi.
Irak on kriittisen tärkeä rintama al-Qaedan vastaisessa sodassa tänä päivänä, koska se on ollut kätevä jalusta mielenosoituksille ja siinä mielessä hedelmällistä maaperää al-Qaedan värväystoiminnalle. Mitä Eurooppaan tulee, nyt kun Yhdysvallat katsoo olevansa sodassa, Eurooppa käsittää uhkan olevan lähinnä lakien toimeenpanopuolella. Itse asiassa uskotaan eräiden al-Qaedan vaarallisimpien jäsenten olevan Euroopan muslimeja, jotka ovat yleensä paremmin koulutettuja, kyvykkäämpiä, liikkuvampia ja pystyvät soluttautumaan paremmin länsimaiseen yhteiskuntaan kuin Lähi-idässä tai Etelä-Aasiassa varttuneet muslimit. Halu tulla "marttyyriksi", joka on kyllästänyt al-Qaedan keski- ja alemman tason jäsenkunnan, vaikeuttaa heidän löytämistään.
Siten on helpompi yrittää estää al-Qaedan mahdollisia jäsenehdokkaita liittymästä siihen kuin yrittää estää heitä hyökkäämästä, kun heidät kerran on indoktrinoitu ja valmistettu siihen tehtävään, mikä heillä on uskonnollisina marttyyreina. Ja mitä pikemmin Irakin sota annetaan Irakin hallituksen käsiin, sitä parempi laajemmalle muslimijihadinvastaiselle sodalle.

Ne, jotka toivovat tuon "suuren suvaitsevaisen kulttuurin" palauttamista, tietävät varsin hyvin, että se ulottui paljonkin laajemmalle alueelle kuin nykyinen Lähi-itä. Samoin kuin monet al Qaedan johtajat haaveilevat monet muslimit ja arabit täysin avoimesti Espanajn takaisinvalloituksesta ja pitävät heidän häätöään sieltä vuonna 1492 vakavana historiallisena vääryytenä, joka olisi kumottava. Itse asiassa on monista maista, jotka eivät ole koskaan kuuluneet kalifaattiin, tullut muslimien imperialististen päämäärien kohde sitä kautta, että muslimien määrä on kasvanut Euroopassa maahanmuuton ja muslimien korkean syntyvyyden myötä viime vuosikymmeninä. 1980-luvun loppupuolelta lähtien ovat islamistit alkaneet pitää Ranskan muslimiväestön kasvua osoituksena siitä, että myös Ranska on osa Islamin Huonetta. Iso-Britanniassa jopa muslimiyhteisön suvaitsevammat ainekset tuovat esiin päämääriään avoimesti. Kuten edesmennyt Zaki Badawi, uskontojen välisen dialogin kannattaja Iso-Britanniassa asian ilmaisi: "Islam on maailmanlaajuinen uskonto. Sen päämääränä on viedä sen sanoma maailman kaikkiin kolkkiin. Se toivoo, että jonain päivänä koko ihmiskunta on yhtä islamilaista yhteisöä."
Monet korkeastikoulutetut länsimaalaiset suhtautuvat tähän maailmanvalloituspäämäärään mitätöimällä sen tai kieltämällä sen kokonaan olkoon sitten kyse sen sotaisammista tai lempeämmistä muodoista. Intellektuaalien, ulkomaan politiikan asiantuntijoiden ja samoin poliitikoiden mielestä koskevat sellaiset kategoriat kuin "maailmanvalta" ja "imperialismi" ainoastaan Euroopan valtoja ja viime aikoina myös Yhdysvaltoja. Tällä tavoin nähtyinä ovat muslimit joko Lähi-idässä tai muualla pelkästään uhreja -- muiden aggressiivisten valloitusten kauan kärsineitä uhreja. Koska heillä ei ole mitään omaa sisäistä, itsenäistä dynamiikkaa, heidän historiansa on pikemminkin tulosta onnettomasta kanssakäymisestä lännen kanssa, jonka velvollisuutena on nyt sovittaa se. Tällainen näkökanta hallitsi laajalti niitä selityksiä, joita esitettiin syyskuun 11. päivän hyökkäyksille, joissa ne esitettiin vastauksena Amerikan (oletetun) ylimieliselle ja itsekkäälle ulkopolitiikalle, varsinkin sen suhtautumisessa Israelin ja arabien väliseen konfliktiin.
Mutta kuten olemme havainneet, islamin historia on ollut kaikkea muuta kuin reaktiivista. Aina Muhammedista ottomaaneihin islamin tarina on ollut kertomusta useinkin hämmästyttävän aggressiivisen imperialismin noususta ja tuhosta ja mikä on vähintään yhtä merkittävää, sammumattomista imperialistisista unelmista. Vaikka nämä unelmat ovat toistuvasti tehneet tyhjiksi kaiken rauhanomaisen sosiaalisen ja poliittisen kehityksen arabi-muslimimaailmassa, ne ovat jatkuvasti nostattaneet uusia unelmia kostosta ja palautetusta maailmanherruudesta ja johtaneet murhanhimoisiin yrityksiin noiden unelmien toteuttamiseksi. Jos muslimimaailma tänään parjaa USA:ta, se ei johdu sen harjoittamasta politiikasta, vaan koska se suurimpana maailmanvaltana on esteenä tuon edelläkuvatun iänikuisen unelman toteutumiselle, Zawahirin sanoin kalifaatin "menneelle loistolle".
Tämä näky ei rajoitu vähäiseen äärisiipeen. Se kävi ilmi siitä laajasta kannatuksesta, jonka syyskuun 11. päivän hyökkäykset saivat arabi- ja islamilaisessa maailmassa, bin Ladenin murhatekojen ylitsevuotavasta ihailusta Tanskan pilapiirroskriisin yhteydessä ja viimeaikaisissa Iso-Britanniassa suoritetuissa mielipidemittauksissa, jotka kertovat edellisvuoden heinäkuussa Lontoossa tapahtuneiden itsemurhahyökkäysten suorittajien "tunteita ja motiiveja" kohtaan kohtaan tunnetusta merkittävästä sympatiasta muslimien keskuudessa. Monien muslimien ja arabien historiaa koskevassa mielikuvamaailmassa bin Laden edustaa Saladinin, ristiretkeläisten voittajan ja Jerusalemin valloittajan, uutta inkarnaatiota. Siinä mielessä Islamin Huoneen sota maailmanherruudesta on perinteikäs, itse asiassa islamilaisten käsityksen mukaan kunniakas taistelu, joka on kaikkea muuta kuin ohi.
Päin vastoin, nyt kun tätä sotaa on kohdannut päättäväinen vastaisku Yhdysvaltain ja muidenkin taholta ja länsimaat ovat hyökänneet Islamin Huoneen sydämeen, se on kohonnut uudelle entistä aggressiivisemmalle tasolle. Monissa Lähi-idän maissa islamistiset liikkeet ja perinteisiin muslimeihin vetoavat liikkeet juonittelevat nyt rajusti valtapaikoista sekä amerikkalaisia että maallisia puolueita vastaan. Islamistien kohdalla ovat panokset hyvin korkeat, sillä jos Lähi-idän ja muiden maiden poliittinen eliitti koskaan hyväksyisi sitä tosiasiaa, että mitään arabi- tai islamilaista "kansakuntaa" ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan nykyaikaisia muslimivaltioita, joilla on oma kohtalonsa ja omat kansalliset velvollisuutensa, imperialistinen unelma kuolisi.
Tässä tilanteessa Zawahiri kirjoitti nyt kuuluisan kirjeensä Abu Musab al-Zarqawille, al Qaedan johtajalle Irakissa, heinäkuussa 2005. Zawahiri neuvoi luutnanttiaan, että jotta al-Qaedan strategia Irakissa ja muualla onnistuisi, sen oli otettava huomioon monien arabien kasvava kaipaus demokratiaan ja normaaliin elämään eikä se saisi pyrkiä vieraannuttamaan yleistä mielipidetä sellaisilla jännitteitä luovilla teoilla kuin muslimiveljiä kohtaan suunnatuilla itsemurhahyökkäyksillä. Zawahiri totesi, että ainoastaan kansansuosiota lisäämällä voidaan päästä vallankahvaan demokraattisin keinoin, jolloin voitaisiin vakiinnuttaa Irakissa jihadistinen hallinto ja siirtyä sitten eteenpäin valloittamaan yhä laajempia ja kaukaisempia alueita ja pystyttää islamin laki maan ääriin.
Samantapainen logiikka on selvästikin Hamasin huolellisesti juonitellun nousun takana, joka on johtanut sen Palestinian hallintoon, samoin (hetkellisesti tukahdutetun) Muslimiveljeskunnan yrityksen takana Egyptissä käyttää hyväkseen vaatimusta vapaista vaaleista ja Mahmoud Ahmadinejadin nousun takana Iranissa. Todellakin, kuten Mark MacKinnon raportoi Toronto Globe & Mailissa, jotkut tutkijat näkevät nyt uuden "islamin akselin" nousevan Lähi-idässä, joka yhdistää Hizbollahin, Hamasin, Iranin, Syyrian, Muslimiveljeskunnan, osia Irakin shiialaisista ja muista amerikanvastaisessa ja israelinvastaisessa Venäjän tukemassa liitossa. Olkoon sellaista rakennetta sitten olemassa tai ei tai ollaanko sellaista valmistelemassa, tosiasia on, että islamilaisen imperialismin käynnissäpitävä voima on yhtä räjähdysaltis kuin koskaan ja se on kaikkea muuta kuin palanut loppuun.
Samoin kuin Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser, joka oli rakentanut maineensa sille, että pystyi vastustamaan "länsimaista imperialismia", toi suuren määrän venäläisiä joukkoja Egyptiin, kun hänen Israelia vastaan aloittamansa näännytyssota (1969-70) meni pieleen, samoin islamilaisen imperialismin ylipappi Ayatollah Khomeini osti aseita jopa itse "suurelta saatanalta" Yhdysvalloilta yrittäessään kääntää Lähi-idän poliittista järjestystä ja perustaa universaalin "Allahin maailmanvallan". Saddam Hussein käytti hyväkseen länsimaiden tukea voittaakseen kahdeksanvuotisen sotansa Irania vastaan (1980-88) ja Osama bin Laden teki yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa Venäjän Afganistanin miehitystä vastaan ja haki turvapaikkaa Iso-Britanniasta sen jälkeen kun hänet oli karkoitettu Sudanista 1990-luvun kesivaiheilla. (The Times, Lontoo, 29.9.2005)
Mutta retoriikka on sama muistuttaen nykyajan jihadisteja kuten Mawdudia ja Qutbia. Khomeini näki ihmiskunnan historian tuhatvuotisena taisteluna islamin voimien ja jahiliyan voimien välillä, joista viimeksimainittuihin kuuluvat kaikki ne muslimivaltiot, joita ei hallita shari'an mukaisesti ja hän piti varhaisia kalifaatteja esikuvana tulevalle islamilaiselle hallinnolle.

Islamilaisen maailmanvallan pitkän historian aikana tuota suuruudenhullujen haaveiden ja paikallisia etuja ajavien keskipakoisvoimien välistä kuilua yritettiin kuroa umpeen kerta toisensa jälkeen asevoimin, niin että väkivallan käytöstä muodostui keskeinen elementti islamilaisessa poliittisessa kulttuurissa. Heti Muhammedin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa Abu Bakrin oli tukahdutettava arabialaisten heimojen keskuudessa syntynyt laaja kapina. Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin tyytymättömät kapinalliset murhasivat umman johtajan kalifi Uthman ibn Affanin; hänen seuraajansa Ali ibn Abi Talib joutui puolustautumaan suurimman osan valtakaudestaan aseellisia kapinoita vastaan, joista huomattavinta johti Syyrian hallitsija mu'awiya ibn Abi Sufian, joka perusti umaijadien dynastian Alin salamurhan jälkeen. Mu'awiyan seuraajat onnistuivat pysymään vallassa pääasiassa turvautumalla voimakeinoihin ja käyttivät voimansa suurimman osan hallituskauttaan joutuessaan estämään tai tukahduttamaan kapinoita maailmanvallan eri puolilla. Sama koski myös abbasidien vuosisatoja kestänyttä hallintoa.
Länsimaiset tiedemiehet pitävät usein ottomaanien valtakuntaa poikkeuksena tästä aikaisemmasta kuviosta. Itse asiassa kalifaatti kohtelikin laajaa ei-muslimiväestöään lempeästi -- niin kauan kuin se tyytyi laillisesti ja yhteiskunnallisesti alistettuun asemaansa islamilaisessa hallinnossa. Kun nämä ryhmät uskalsivat kyseenalaistaa alistetun asemansa tai jopa yrittää irrottautua ottomaanien ikeestä, heidät muserrettiin raa'asti. Napoleonin Lähi-idän valloitusten ja 1.maailmansodan välisenä vuosisatana ottomaanit antautuivat suorastaan mässäilemään verenvuodatuksilla vastauksena alistamiensa eurooppalaisten kasnallisiin pyrkimyksiin. Kreikan itsenäisyyssota 1820-luvulla, Tonavan maiden kansannousut vuonna 1848 ja siihen liittyvä Krimin sota, 1870-luvun räjähdys Balkanilla, vuoden 1897 kreikkalaisten ja ottomaanien välinen sota -- ovat kaikki tuskallinen muistutus siitä, mikä hinta oli maksettava islamilaisen maailmanvallan hallinnon vastustamisesta.
Eikä tämä väkivalta rajoittunut vain ottomaaniseen Eurooppaan. Myös Turkin afroaasialaiset maakunnat olivat tuhon ja väkivallan näyttämöinä, vaikka niissä ei kansallishenki kytenytkään niinkuin Euroopassa. Ottomaanien armeija tai sen käyttämät joukot turvautuivat väkivaltaan wahhabi-kapinallisia vastaan Mesopotamiassa ja Levantissa 1800-luvun alussa, kansalaiskapinaa vastaan Libanonissa 1840-luvulla (joka kulminoitui vuoden 1860 verenvuodatuksiin Libanonin vuorella ja Damaskossa) ja kurdikapinallisten muodostamaa ketjua vastaa. Vastauksena armenialaisten kansallishengen heräämiseen 1890-luvulla Konstantinopoli tappoi kymmeniätuhansia -- joka oli esimakua siitä kauhusta, jota armenialaiset joutuivat aikanaan kokemaan 1.maailmansodan aikana.
Ei ole vaikea havaita tämän maailmanvaltaherruuden aikaista perintöä tämän päivän islamilaisessa maailmassa. Fyysinen voima on edellen pääasiallinen ellen sanoisi ainoa keino Lähi-idän poliittisessa keskustelussa. Kaikkialla Lähi-idässä ovat yksinvaltiaat yhä vallassa poliittisten instituutioiden sijaan ja kansalaisuus merkitsee mitä suurimmassa määrin samaa kuin alistuminen; valta on usein keskittynyt pienten, sortoa harjoittavien vähemmistöjen haltuun; esiintyy runsaasti uskonnollisia, etnisiä ja heimojen välisiä yhteenottoja; ja hallitsijoiden päällimmäisen kiinnostuksen kohteena on heidän oma hengissäpysymisensä.
Näiden olosuhteiden tuloksena ovat syntyneet maailman ahdasmielisimmät hallinnot. Poliittisia toisinajattelijoita painostetaan ja etniset ja uskonnolliset eroavuudet ratkaistaan taisteluin ja murhin puolin ja toisin. On vain mainittava mm. Syyrian joukkomurha, jossa 20,000 muslimiaktivistia tapettiin siellä 1980-luvun alussa tai Irakin shiia- ja kurdiyhteisöjen raaka kohtelu ennen vuonna 2003 alkanutta sotaa tai Sudanin hallituksen ja sen kanssa liittoutuneiden toteuttama kansanmurha Darfurissa. Myös Lähi-idän harrastamaa ulkopolitiikkaa on toteutettu raa'alla voimalla aina terrorismista ja vallankumouksista suoranaisiin hyökkäyksiin, joista on esimerkkejä liiankin kanssa ja jotka ovat meille liian tuttuja, jotta luettelisimme niitä tässä.
Näitä toimintamalleja vahvistaa se tosiseikka, että tänä päivänä islam tukeutuu jälleen imperialistisiin haaveisiinsa. Vaikka muslimien viimeinen suuri maailmanvalta onkin tuhottu ja kalifaatin valtaistuin tyhjä, on unelma paikallisesta ja alueellisesta maailmanherruudesta yhä voimissaan mitä suurimmassa määrin. Myös näennäisen maallinen panarabismin oppi on ollut eetokseltaan, maailmankuvaltaan ja imperialistisen näkynsä perusteella mitä islamistisin. Irakin pitkään palvelleen pääministerin Nuri Sadin sanoin: "Vaikka arabit ovatkin luonnollisella tavalla kiintyneet omaan maahansa, heidän kansallistunteensa ei rajoitu rajojen sisälle. Sen päämääränä on palauttaa varhaisen kalifaatin suuri suvaitsevainen kulttuuri".

Mutta opin houkutus ei ollut ainoastaan kuolemanjälkeiseen elämään liittyvä. Kieltäessään uskovien yhteisön sisäiset taistelut ja hyökkäykset (umma) Muhammed vei arabiheimoilta heidän perinteisen elinkeinonsa. Jonkin aikaa profeetta Muhammed voikin luottaa saavansa saalista ei-muslimeilta, joka korvaisi menetetyt sotasaaliit ja siksi hän ei koskaan poikennutkaan tavoistaan ja käännyttänyt kaikkia heimoja, jotka pyrkivät Pax Islamican alueelle. Koska hän kuitenkin uskoi islamin ylivertaisuuteen ja pyrki levittämään sitä mahdollisimman laajalle alueelle, hän ei milloinkaan kieltänyt niitä kääntymästä islaminuskoisiksi, jotka sitä halusivat. Kun koko Arabian niemimaa oli kääntynyt islaminuskoon, löytyi uusi tulonlähde ja vaihtoehtoinen kohde arabiheimojen aggressiiviselle energialle, joka oli hedelmällinen Lähi-Itä ja Levantti. Kaksitoista vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen oli olemassa Lähi-Idän imperiumi, joka ulottui Iranista Egyptiin ja Jemenistä pohjois-Syyriaan, joka oli syntynyt islamin lipun alla. 700-luvun alkuun tultaessa muslimit olivat laajentaneet mitä suurimmassa määrin otettaan keski-Aasiasta ja laajalti myös Intian mantereelta ja olivat valloittaneet bysantin pääkaupungin Konstantinopolin ja valloittaneet Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Ellei heitä olisi pysäytetty vuonna 732 kuuluisassa Poitiersin taistelussa läntisessä Keski-Ranskassa, he olisivat saattaneet tunkeutua syvälle pohjois-Eurooppaan.
Vaikka erilaiset lahkot ja sisällisodat jakoivatkin muslimimaailmaa Muhammedin jälkeisinä vuosisatoina, islamin perusdynamiikka on pysynyt ekspansionistisena. Lyhytikäinen Umayyadin dynastia (661-750) joutui väistymään hartaammilta vaikuttavien Abbasidikalifien tieltä, joiden valmius hyväksyä ei-arabit vakiinnutti islamin otetta laajoilla alueilla. Abbasidit hallitsivat maailmanvallan pääkaupungista Bagdadista käsin ja menettivät vähitellen valtaansa aina Mongolien maahanhyökkäykseen saakka vuonna 1258. Heidän voimakkain seuraajansa tuli Anatoliasta, ottomaanien turkkilaisten keskuudesta, jotka hyökkäsivät Eurooppaan 1300-luvun keskivaiheilla ja valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja tuhosivat bysantin maailmanvallan ja saivat valtaansa käytännöllisesti katsoen koko Balkanin niemimaan ja Välimeren itäosat.
Kuten arabiedeltäjänsä ottomaanitkin olivat energisiä maailmanvallan rakentajia, jotka vannoivat jihadin nimeen. 1500-luvun alkupuolelle tultaessa he olivat valloittaneet Syyrian ja Egyptin mamelukeilta, pelottavilta orjasotilailta, jotka olivat pysäyttäneet mongolit ja tuhonneet ristiretkeläisvaltiot. Ne kääntyivät pian pohjoiseen sulttaani Suleiman Suuren johdolla. 1600-luvun keskivaiheille tultaessa ne näyttivät päättäneen valloittaa kristityn Euroopan ja heidät käännytettiin vasta Wienin porteilla käydyissä kovissa taisteluissa 1683 nimenomaan syyskuun 11. päivänä, kuinkas muuten. Vaikka ottomaanien maailmanvalta olikin jo puolustuskannalla 1700-luvun alkupuolelle tultaessa, tuo "Euroopan sairaaksi mieheksi" kutsuttu valtakunta kesti vielä toiset 200 vuotta. Sen tappio 1. maailmansodan voittoisien sotavoimien käsissä ja varsinkin Mustafa Kemal Atatürkin, nykyaikaisen Turkin nationalismin isän toiminta tekivät lopullisesti lopun niin itse ottomaanikalifaatista itsestään kuin myös islamin vuosisataisesta maailmanherruudesta.
Muhamettilaisille islamin historian kirjoittajille muslimien maailmanvallan kronikat edustavat loistavaa uskonnollista intoa ja Allahin asian epäitsekästä harjoittamista. Myös monet länsimaiset kirjoittajat ovat omalta osaltaan olleet taipuvaisia ihailemaan käsitystään islamilaisen hallinnon hienostuneisuudesta ja toleranssista ylistäen kalifien taiteiden ja tieteiden harrastusta, joka ilmeni heidän halukkuudessaan sallia etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä. Molemmat näkemykset sisältävät myös paljon totuutta, mutta kumpikaan niistä ei tavoita niitä syvällisempiä ja usein kovempia impulsseja, jotka olivat toiminnassa Muhammedin liikkeellepanemassa, yhä laajenevassa ummassa. Muhamettilaisten hallitsijoiden toinen toistaan seuraavien sukupolvien ketjussa maailmanherruus ei ollut minkään universaalien uskonnollisten periaatteiden sanelemaa, vaan heidän profeettansa näky taistelusta ja hänen käskynsä taistella ja alistaa ei-uskovat. Se, että islamin maalliset päämäärät saattaisivat olla ristiriidassa sen eettisten ja hengellisten vaatimusten kanssa oli ilmeistä kalifaatin alusta asti. Vaikka omaijadien hallitsijat halusivatkin esittää jatkuvien alueensa laajentumiseen tähtävien sotien olevan "jihadia Allahin tiellä", se oli vain kulissi, jonka taakse kätkeytyi yhä enenevässä määrin maallistunut ja itsevaltainen hallinto. Heidän velttoa asennettaan islamilaisia käytäntöjä ja tapoja kohtaan kuvaa se, että heidän kerrotaan varanneen tietyt päivät alkoholin juomiseen -- jonka profeetta Muhammed erityisesti kielsi -- ja esiintyneen estoitta alastomina juhlintakavereidensa ja naispuolisten laulajien edessä.
Abbasidien vuosina 747-49 aikaansaaman vallankaappauksen tarkoituksena oli palauttaa oikeat islamilaiset tavat ja poistaa edeltäjiensä jumalattomat käytännöt; mutta hekin olivat omaijadien lailla ensisijaisesti ja etupäässä maailmanvallan yksinvaltiaita. Abbasideille islam oli keino vakauttaa heidän herruutensa oikeutus ja nauttia voiton hedelmistä. He mukautuivat orastavaan uskonnolliseen lakiin (shari'aan) vain siinä määrin kuin se palveli heidän tarpeitaan ja sortuivat samoihin paheisiin -- viiniin, laulajattariin ja seksuaalisiin paheisiin -- jotka olivat turmelleet omaijadien maineen.
Materiaalinen loisto oli erityisen tärkeää. Tilaisuudessa, jossa Dawud ibn Alin veljenpoika kruunattiin abbasidien ensimmäiseksi kalifiksi, Dawud ibn Ali julisti: "Me emme nousseet kapinaan rikastuaksemme hopealla ja kullalla". Kuitenkin nimenomaan kuninkaallisen hovin yhä kasvava prameilu koversi abbasidien arvovaltaa. Kalifin pöydän jalokivikoristeiset ruokalajit, palatsin ylelliset verhot, kuninkaallisen hovin pihaa koristava kultainen puu ja rubiinisilmäinen kultainen elefantti olivat joitakin niistä tuhlailevista esineistä, jotka olivat todisteina tuosta ylellisyydestä.
Lisäksi maailmanvallan rikkaudet olivat keskittyneet muutaman harvan käsiin kansan kustannuksella. Samanaikaisesti kuin kalifi saattoi maksaa tuhansia dirhameita suosikkirunoilijalleen siitä, että tämä lausui muutaman rivin, tavalliset työläiset ansaitsivat Bagdadissa vain dirhamin tai kaksi kuukaudessa. Kalifit eivät osoittaneet kovinkaan suurta mielenkiintoa siihen kääntyivätkö valtakunnan kaukaisemmissa osissa olevat islaminuskoon ja valloittivat heidän maansa mieluummin siirtomaikseen ja ryöstivät heidän omaisuutensa ja työnsä. Vasta kolmen vuosisadan kuluttua islamin perustamisesta näiden väestöjen pääosa omaksui valtiaidensa uskonnon ja se oli alempien luokkien aikaansaama prosessi -- muiden kuin arabien yritys päästä maksamasta pakkoveroa, poistaa ne yhteiskunnalliset esteet, jotka estivät heidän etenemisensä. Ja mikä vielä pahempaa, pääkaupungit ryöstivät maakuntien varat, joka oli Muhammedin aikana omaksuttu käytäntö, joka saavutti huippunsa abbasidien aikana. Se ja hallinnon heikentynyt ote valtakunnan laita-alueista muodostivat yhdessä häpeämättömän hyväksikäytön, joka sai aikaan lukuisia kapinoita kautta koko valtakunnan.
Islamin maailmanvallalle tulikin tunnusomaiseksi piirteeksi keskuksen ja periferian välinen jännite. Jo maailmanvallan alkuajoista, omaijadien ajoilta lähtien se oli toivottomasti liian laaja, suurelta osin riittämättömien liikenneyhteyksien ja huonon hallinnon vuoksi. Abbasidien aikana yhä enenevä määrä maakuntia ajautui paikallisten dynastioiden haltuun. Koska ei ollut tehokkaita keskuspaikkoja, valtakunta mureni yksiköiden kasautumaksi, jota yhdistivät ainoastaan kieli ja uskonto. Vaikka ottomaanit saivatkin kehityksen kääntymään väliaikaisesti vastakkaiseen suuntaan, heidänkin kunnianhimoiset tavoitteensa sulivat sisäisessä hajaannuksessa.

Teoksessaan 'The Roots of Jihad" (Jihadin juuret) tri Tawfik Hamid toteaa, että suurin osa muslimeista tukee islamilaista terrorismia. Ja että koko ajatus sodasta terrorismia vastaan on sotaa tiettyä taktiikkaa vastaan, ei vastustajaa vastaan. Terrorismi ei ole Osama bin Ladenin 11.syyskuuta 2001 keksimä. "Muslimina haluan sanoa suorat sanat sitä vihantäyteistä islamilaista fundamentalismia vastaan, joka on nykyään vallalla maailmassa", Hamid kirjoittaa.
Jos Yhdysvaltain ja Euroopan virkamiehet kykenisivät ja haluaisivat identifioida vihollisen toden teolla, voitaisiin ulkopolitiikka muuttaa sen mukaisesti. Mutta sellaista vihollista ei kuitenkaan voida voittaa, jota ei haluta nimetä ja jonka toimiin ei haluta puuttua eli siihen, mitä se tarkalleen ottaen suunnittelee tekevänsä ja miten se aikoo sen toteuttaa. On keskitytty siinä määrin niihin keinoihin, joiden avulla se pyrkii taistelemaan -- siis terrorismiin -- että on kadotettu näkyvistä maailmanlaajuinen liike, joka haluaa pystyttää Sharia-lain, islamilaisen lain, kaikkialle maailmaan. Jopa Ibrahim Hooper, Amerikan islamilaisten suhteiden neuvoston edustaja, on todistettavasti sanonut, että hän haluaisia nähdä Yhdysvalloista tulevan tulevaisuudessa islamilaisen valtion, mikä on täsmälleen sama tavoite kuin Osama bin Ladenilla. Ensimmäisenä askeleena on tarpeen määritellä vihollinen terrorismin sijasta uudelleen, että sen juuret ovat tietyissä islamilaisissa käsitteissä (johon viittaa Tawfik Hamidin kirjan nimi "Jihadin juuret"), ideologiassa, joka on verhoutunut uskonnon kaapuun.
Kun siis satiiriset kuvat profeetta Muhammedista tanskalaisessa sanomalehdessä sytyttivät maailmanlaajuisen muslimiväkivallan aallon alkuvuodesta, tarkkailijat keskittivät tietenkin huomionsa länsimaiden lähetystöjen, yritysten ja muiden instituutioiden mielettömään tuhoamiseen. Vähemmän kiinnitettiin huomiota niihin sanoihin, joita lausuttiin näiden mellakoiden yhteydessä -- sanoihin, joilla on historiallisesti pahaenteinen kaiku. "Kiiruhtakaa pyytämään anteeksi kansaltamme, sillä ellette tee niin, tulette katumaan sitä", julisti Khaled Mashal, Hamasin johtaja. Hamas oli vastikään saanut mahtavan voiton Palestiinan vaaleissa: "siksi, että kansamme menee eteenpäin ja se on voittoisa. Allahin nimessä teidät voitetaan... Huomenna kansakuntamme istuu koko maailman valtaistuimella. Tämä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan tosiasia. Huomenna me johdamme maailmaa, jos Allah suo. Pyytäkää anteeksi tänään, ennenkuin joudutte onnettomuudeksenne katumaan".
Islamilaisten radikaalien keskuudessa tällainen pröystäily heidän "kansakuntansa" urheudesta ja pikaisesta voitosta on tavallista samoin kuin pitkät ja katkerat luettelot niistä murheista, jotka ovat seurausta muslimien muinaisen hallintavallan menetyksestä. Osama bin Laden on viitannut toistuvasti ottomaanivallan murtumiseen 1.maailmansodan lopulla ja ottomaanikalifaatin tuhosta siinä yhteydessä. Hän julisti heti 11/9 jälkeen: "Se, mitä Amerikka saa nyt maistaa, on vain varjo siitä, mitä me olemme joutuneet kokemaan. Meidän islamilainen kansakuntamme on joutunut maistamaan tuota samaa jo yli 80 vuotta, nöyryytystä ja häpeää, poikiensa kuolemaa ja heidän verensä vuotamista, sen pyhäköt häväistyinä." Ayman al-Zawahiri, bin Ladenin korkein lähettiläs, on viitannut vielä kauemmas taaksepäin valittaessaan "al-Andalusin tragediaa" -- siis islamin hallinnon päättymistä Espanjassa vuonna 1492.
Länsimaalaiset jättävät jatkuvasti huomiotta nämä vuodatukset ja pitävät niitä harhakuvitelmina, ainoastaan jonkinlaisena propagandistisena mahtailuna tai propagandana. Mutta islamilaiset ovat täysin vakavissaan ja he tietävät, mitä tekevät. Heidän retoriikallaan on vuosituhantinen oikeutus sekä opillisesti että asiallisesti ja se liittyy syvällä virtaavaan jo alusta pitäen islamilaiselle politiikalle ja kulttuurille tyypilliseen ajatustapaan. Vaikka islamilaisten kaipausta kahlitsemattomaan suvereniteettiin on jouduttukin hillitsemään ja muuntamaan eri paikoissa ja eri aikoina, se ei ole koskaan hävinnyt ja meidän aikanamme se on noussut esiin kostonhimoisena. Sitä kutsutaan nimellä maailmanvalta.
"Minun käskettiin taistella kaikkia ihmisiä vastaan, kunnes he sanovat: 'Ei ole muuta jumalaa kuin Allah.'" Näillä jäähyväissanoilla profeetta Muhammed tiivisti sen kansainvälisen näyn siitä uskosta, jonka hän antoi maailmalle. Koska islam on universaali uskonto, se haluaa saada aikaan maailmanlaajuisen poliittisen järjestyksen, jossa koko ihmiskunta elää muslimihallinnon alla joko uskovina tai sen alistamina yhteisöinä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi jokaisen vapaan miespuolisen aikuisen muslimin velvollisuutena on käydä taipumatonta "taistelua Allahin jalanjäljissä" eli jihadia. Kuten 1300-luvun historioitsija ja filosofi Abdel Rahman ibn Khaldun kirjoitti: "Muslimiyhteisössä jihad on uskonnollinen velvollisuus, koska islamin lähetystehtävä on universaali ja jokaisen velvollisuus on käännyttää jokainen islaminuskoon joko taivuttelemalla tai pakolla". On historiallinen tosiasia, että islamin synty liittyy tavalla tai toisella maailmanherruuteen. Toisin kuin kristinusko ja kristityt valtakunnat, jotka ovat olleet olemassa sen rinnalla tai sen alistamina, islam ei ole koskaan tehnyt eroa ajallisten ja uskonnollisten voimien välillä, jotka yhdistyivät Muhammedin henkilössä. Paettuaan kotikaupungistaan Mekasta Medinaan vuonna 622 j.Kr. jolloin Muhammedista tuli sekä poliittinen että sotilaallinen johtaja pikemminkin kuin yksityinen saarnaaja, hän vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta taistellen saadakseen alistettua yhtenäisen Arabian hallintoonsa. Itse asiassa hän keksi jihadin käsitteen pian Medinaan muuttamisensa jälkeen keinona saada paikalliset seuraajansa hyökkäilemään mekkalaisten karavaanien kimppuun. Ellei hän olisi yllättäen kuollut, hän olisi varmastikin laajentanut hallintonsa Arabian niemimaatakin laajemmalle alueelle.
Muhammedin Medinassa vietettäminä vuosina Koraanin tekstit ovat täynnä jakeita, jotka ylistävät jihadin hyveitä, samoin lukemattomat lauselmat ja hadith-perimätieto, joiden lähteenä pidetään profeetta Muhammedia. Niitä, jotka osallistuvat tähän pyhään toimintaan, on palkittava runsaasti niin tässä elämässä kuin kuoleman jälkeenkin, kun he saavat asua varjoisissa, ikivihreissä puutarhoissa neitsyiden hemmottelemina. Niinpä niitä, jotka saavat surmansa ei pitäisi surra: "Allah on ostanut uskovien sielut ja omaisuuden Paratiisin lahjaa vastaan; he sotivat Allahin tiellä; he tappavat ja heitä tapetaan...Iloitkaa siis siitä kaupasta, jonka olette Hänen kanssaan tehneet; se on mahtava voitto."