Tyttö käveli syksyistä metsäpolua eteenpäin, hänen keltaiset saappaansa olivat puhjenneet jo monesta kohdin, ja punaiset hiuksensa takkuuntuneet, mutta rakkaansa vuoksi hän jatkoi.
Sinä syksynä ruska oli kauneimmillaan, se hohti kirkkaanpunaisena vaahterapuista. Hän oli ohittanut monta kylää vihreiksi ja sinisiksi maalattuine koristeellisine puutaloineen. Hän oli jo kaukana Moskovasta.
Vielä kaksi viikkoa sitten hän oli saanut nauttia ajasta takkatulen ääressä rakkaansa runoja kuunnellen, kun hänen aviomiehensä oli ollut työmatkalla.
Sitten tämä oli kadonnut, jättäen jälkeensä vain epämääräisen kirjeen, jossa hän kertoi suuntaavansa Rybinskiin tapaamaan kustantajaansa.
Margarita oli huolestunut heti sillä Mestari oli ollut heikkona kuumeesta jonka hän sai joka syksy asuessaan vetävässä ullakkohuoneistossaan. Hän oli pakannut nopeasti ja jättänyt miehensä talon lähtien Mestarin perään.
Hän tiesi reitin jota tämä käytti kulkiessaan pohjoiseen kustantajansa luo, ja oletti saavansa tämän pian kiinni tietäen rakkaansa huonon kunnon.
Niin paljon päiviä oli kulunut, eikö hän vielä ollut saanut merkkiäkään runoilijasta, tämähän kulki aina jalan reittejään. Ettei vain mitään olisi sattunut.
Saman päivän iltana tyttö ylitti Rybinsk-järven eteläpuolisen suuren mäen, jolta aukesi hieno näkymä järviseudulle. Tuon järven takana olisi kaupunki.
Hän tiesi lossin olevan lähellä, mutta sen päiväinen sade oli puhjennut raju-ilmaksi, ja järvellä myrskysi.
Hän juoksi alas rantaan pitäen kiinni hameenhelmoistaan, jotka olivat jo kurautuneet.
Onnekseen hän pian löysikin lossi-aseman mökin, jonne pääsi sisään lämpimään, mutta vanha lossivahti ei suostunut irrottamaan tänä-iltana. Margarita oli kiitollinen kun sai jäädä ystävällisen oloisen lossivahdin tupaan yöksi.
jatkuu...