IRC-Galleria

HS - Kulttuuri - 18.7.2010

ESSEE
Venäjän johtajien sanat eivät merkitse juuri mitään 1/2

Totaalisen kyynisyyden aika on alkanut, kirjoittaa elokuvantekijä Andrei Nekrasov. Eurooppalaisessa sivistyksessä jokin on muuttunut lopullisesti.

ANDREI NEKRASOV
Ennen kuin 1800-luku loppui, suuret visiot seuraaville sadalle vuodelle oli muotoiltu. Marx ja Engels loivat sosiaalisten suhteiden älyllisen uskonnon, joka lumosi maailman mielikuvituksen. Oli myös neroja, jotka tekivät pelottavan tarkkoja ennusteita siitä, miten ideat ja ideologiat kehittyisivät joukkotuhoaseiksi. Nietzsche ja Dostojevski piirsivät intohimoisen psyyken kaavioita havainnollistaen, miten sanat voivat olla merkityksellisiä tavalla, joka saattoi johtaa ihmisen tekemään erikoislaatuisia rikoksia. Lenin, Mussolini, Hitler, Stalin ja Mao veivät yksilöllisen vallankumouksellisen terrorismin, jota Albert Camus kuvaa teon filosofiaksi, maailmanloppumaiseen päätökseen.

Vuonna 1991 Neuvostoliitto, viimeinen ideologialle rakennettu imperiumi, lopulta romahti. Kiina säilytti kommunismin, mutta vain valtion auktoriteetin jatkuvuuden vertauskuvana. Hitlerin Valtakunta oli myös ollut tavallaan ideologinen imperiumi, mutta se oli lyhytikäinen, koska kansallissosialismi oli avoimen kielteinen ihmiskunnan enemmistöä kohtaan.

Neuvostoliiton internationalistinen sosialismi kuulosti myönteisemmältä ja eli pidempään, vaikka paljastui suureksi valheeksi.

Ideologioiden sodan loppu, intohimoisten merkitysten maailmansodan loppu, eikä niinkään "kylmän sodan" loppu, sai amerikkalaisfilosofin muotoilemaan tuomion "historian lopusta", mielipiteen, joka oli yhtä läpeensä väärä kuin vaikuttavakin. Historia ei loppunut.

Eivätkä intohimoisten merkitysten vaikutukset. Nyt islamismi vie maailmaa väkivaltaan ja vasemmistolaisen ideologian muunnelmat yhä inspiroivat miljoonia kapinaan ja tukevat kapitalismin vastaisia populisteja. Mutta jokin vaikuttaa muuttuneen lopullisesti eurooppalaisessa sivistyksessä.

Maani, Venäjä, tuntuu menettäneen suuren osan merkitystään maailmanasioiden valtavirrassa kommunistisen imperiumin romahduksen myötä. Juuri tämä suhteellinen merkityksettömyys on keskeinen osoitin tämän vuosisadan poliittisesta kulttuurista.

Ongelmana on surkea ihmisoikeustilanne ja Venäjän valtion räikeä piittaamattomuus jopa niistä vapauksista, jotka on sisällytetty Venäjän perustuslakiin. Lännen poliittinen järjestelmä pitää Venäjän johtajien epädemokraattista käytöstä pienempänä pulmana kuin menneiden edeltäjien käytöstä.

Mikään tässä ei kuitenkaan yllätä. Selvä selitys on, että Venäjä on markkinatalous ja huolimatta kaikista riskeistä, jotka juontuvat sen korruptoituneista ja epäsivistyneistä tavoista, siitä voi hyötyä.

Mutta on muutakin. Huolimatta kaikesta valehtelusta, joka oli vallalla 1900-luvun totalitäärisissä järjestelmissä, sanat ja ideat merkitsivät paljon. Venäläisillä oli tapana sanoa , että maassa runous otettiin äärimmäisen vakavasti, sillä siitä saattoi tulla ammutuksi.

Neuvostosanomalehdet olivat lähes lukukelvottomia. Niiden kielellä ei ollut mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa; mutta oudolla tavalla tuo kieli ei edes teeskennellyt yrittävänsäkään.

Tuo kieli loi salakielisten viestien muurin totalitäärisen valtion ja tavallisen ihmisen väliin. Se otti tuon tehtävän äärimmäisen vakavasti, ja jokainen, joka hyökkäsi tuota muuria vastaan, jos ei muuten niin vaikka lyömällä päätään siihen, sai tuntuvan rangaistuksen.

Mutta kansalainen sai jotain vastineeksikin. Sana, sen merkitys, oli vakaata kovaa valuuttaa, jonka ideologinen kulttuuri turvasi. Eivät vain kansalaiset olleet vastuussa sanomisistaan, vaan koko epädemokraattinen valtio piti itseään vastuullisena salakieli-ilmaisujensa merkityksellisyydestä.

Työtä kyllä piti tehdä salakielen avaamiseksi, mutta jopa ulkomaalaiset onnistuivat siinä ja uskoivat hallinnon jopa kertovan mielialoistaan ja aikeistaan. Strategisesti tärkeimpinä noista viesteistä muistan "liennytyksen", "nopeutuksen" (venäjäksi uskorenje), "glasnostin" ja "perestroikan".

Medvedevin äskettäinen vetoomus Venäjän "modernisaatiosta" lankeaa sovjeettisten komeilevien loitsujen luokkaan. Ironiaa ei tunnu huomaavan Venäjän nuorekas johtaja itse, eivätkä ne äärimodernit länsimaalaiset, jotka lainaavat Medvedeviä toiveikkaan vakavina.

Ensimmäinen reaktioni modernisaatiomottoon oli, että muistin kaikki aiemmat suuret ilmoitukset: että olemme jo niin moderni, että kun kuulumme G8-maiden ryhmään, meistä tulee pian maailman viidenneksi suurin talous; että Moskovalla on mahdollisuus ohittaa Lontoo ja New York maailman talouskeskuksena; että rupla haastaa dollarin ja eurosta tulee varantovaluutta - ja niin edelleen.

Totta kyllä, tuon tyyppinen puhe, tyypillistä Putinin presidenttikaudelle, loppui äkisti syksyllä 2008 talouskriisin puhjettua. Ehkä uusi presidentti vain arvioi tilanteen uudestaan ja on lyömässä omaa leimaansa Venäjän politiikassa osoittaen, mitä on tehtävä, vaikka se on enemmän tai vähemmän sama kuin mitä hänen pääministerinsä sanoo jo tulleen tehdyn.

Ongelma on, että sama presidentti on jo tuottanut kaikenkattavia ohjelmallisia mottoja, kuten taistelun "lakinihilismiä" vastaan. Se oli hänen poliittisen ohjelmansa pääosassa sen jälkeen kun hänestä tuli presidentti, rehellisesti sanoen vähemmän laadukkaiden vaalien jälkeen.

Medvedev julisti sodan korruptiota vastaan, ja Venäjän kaupungit täyttyivät neuvostotyylisistä julisteista, joissa suuri nyrkki murskaa lahjuksia ottavan hahmon.

Emme ole vähääkään lähempänä lain yhteiskuntaa tai vähemmän korruptoituneita nyt kaksi vuotta Medvedevin kunnioitusta herättävien määräysten jälkeen. Mutta oliko herra Putin, nuori, atleettinen ja ennen kaikkea moderni johtaja, yhtään vähemmän lupaava?

Eikö se ollut hän, joka presidenttiytensä alussa vuonna 2000, lausui, että "lain diktatuuri" on hänen visionsa Venäjälle. Lähimpänä totuutta on tuon vision se tulkinta, jonka mukaan "kaikkea ystävälle, mutta lakia viholliselle".

Diktatuuria, tavallaan.

Samaan aikaan kun Medvedev kehui lempiprojektiaan korkean teknologian tutkimusreservaatista Skolkovossa, 2000 venäläistiedemiestä lähetti hänelle avoimen kirjeen, jossa kerrotaan tutkimuksen epätoivoisesta tilasta ja toivottoman väärin suunnatuista investoinneista. Samaan aikaan kun Medvedev antoi tunnustusta Nokialle, joka pääjohtajansa kautta ilmaisi tukensa "Venäjän piilaaksolle", vastasi hankkeesta vastaava ministeri, Arkadi Dvorkovich, kun toimittajat tivasivat miksi huippututkijat tulisivat teolliseen moskovalaislähiöön, että sinne on suunnitteilla myös loistavia golfratoja ja huippuravintoloita.

"Modernisaatio" kuulostaa sovjeettisemmalta kuin muut neuvostoajan jälkeisen Venäjän iskulauseet. Toisin kuin kahdeksankymppiset neuvostojohtajat Medvedev ei kiinnitä mitään huomiota tyyliin, joka korostaa Venäjän takapajuisuutta. Meitä kehotetaan aloittamaan modernisaatio "postmodernissa" maailmassa, jonka ekologiset ja sosiaaliset huolet ovat kaukana lapsellisesta toiveestamme, että olisi nykyaikaisia vimpaimia.

Vielä vähän aikaa sitten venäläiset pitivät länsiautojen määrää teillään merkkinä hyvinvoinnista ja nykyaikaisuudesta, vaikka oli aivan selvää, että vastahakoisten veronmaksajien ja lahjottujen viranomaisten maa on katastrofaalisen kyvytön järjestämään noille autoille tilaa liikkua ympäriinsä.

Tyypillisen venäläinen ratkaisu oli käytännössä yksityistää sininen hätävalo. Jokainen, jolla oli tarpeeksi rahaa, voi ostaa sellaisen ja pelottaa muita antamaan tietä. Kun etuoikeutetut ajajat alkoivat surmata ihmisiä, sotkusta tuli ongelma. Nyt rikkaat ostavat helikoptereita välttääkseen tietukkoja.

Modernisaatiota, tavallaan.

Venäjän nykyjohtajien todellinen ongelma on, ettei heidän sanomisensa merkitse paljon mitään. Varmasti ne merkitsevät vähemmän kuin neuvostojohtajien sanomiset. Jotta korkealla viranomaisella olisi velvoite tarkoittaa mitä sanoo, pitää olla vastuujärjestelmä, ja parhaaksi sellaiseksi on osoittautunut vapaa media.

Jos tietää, ettei mikään tv-kanava leikkaa jotain annettua lupausta ja laita väliin todistetta, ettei sitä olekaan pidetty, voi rennosti lupailla kaikenlaista. Tyhjiä lupauksia poliitikot antavat myös lännessä, mutta niissä on korkean adrenaliinin pelin henkeä, kun taas Venäjällä se on vain mukavaa rutiinia. Viime vuosisadan autoritääriset valtiot hallitsivat niin ikään joukkotiedotusta, mutta niillä oli koodinsa ja ideologiset motiivinsa, jotka muotoilivat ja määräsivät viestit.

Se jätti jonkin verran tilaa sisäiselle, usein tahtomattomalle vastuullisuudelle, jos alaston käytännönläheisyys unohdetaan. Nikita Hruštševin, aikoinaan Stalinin julman aseenkantajan, kerrotaan itkeneen, kun hän Ruotsista palatessaan joutui myöntämään, että todellinen sosialismi on saavutettu "kapitalistisessa" lännessä eikä Neuvosto-Venäjällä. Hän todella välitti noista asioista.

Yksinvaltiaan "sisäisellä", ideologisella vastuullisuudella ei ole mitään tekemistä kansan todellisen hyvän kanssa. Yksinvaltias, joka aidosti uskoo johonkin, voi merkitä suurempaa tuhoa kuin periaatteeton ja korruptoitunut, jota voi taivutella ja lahjoa. Yksilöittäin, kyllä.

Se ei saisi estää meitä tajuamasta, että me, Euroopassa, olemme astuneet poliittisen "postmodernismin" aikaan, jossa vanhojen sanojen merkityksiä käytetään oikullisesti. Käyttäjiä ei motivoi mikään muu kuin päivittäinen tehtävä pysyä vallassa, joka pelkistetyimmillään voi tarkoittaa hyvää elintasoa.