IRC-Galleria

Media antaa sellaisen kuvan, että Suomeen on tulossa vyöryn lailla turvapaikanhakijoita. Tilastot kertovat aivan toisenlaista totuutta. Suomesta on erittäin vaikeata saada turvapaikkaa tai edes oleskelulupaa suojelun tarpeen vuoksi.

Vuoden 2007 ensimmäisen vuosineljänneksen aikana maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden määrä on laskenut kolmasosaan verrattuna vuoteen 2005. Turvapaikanhakijoiden määrä on pudonnut vuoteen 2005 nähden 65,5%.

Vuonna 2004 turvapaikanhakijoiden määrä oli huipussaan. Silloin turvapaikkaa Suomesta anoi 3861 henkilöä. Kielteisiä päätöksiä sai 3418. Turvapaikka myönnettiin 29:lle, oleskelulupa suojelun vuoksi 206:lle ja oleskelulupa muusta syystä 565:lle.


Ei näy jonoa rajalla

Jos tämä määrä turvapaikan saaneita on tulva, niin onpas outoa! Samaan aikaan, kun turvapaikkoja myönnetään nihkeästi, Suomen päättäjät puhuvat suureen ääneen julkisuudessa, kuinka tänne pitää saada maahanmuuttajia työvoimaksi. Työperäisestä maahanmuutosta käsitteenä on tullut vitsi. Eipä ole näkynyt intialaisia ja puolalaisia insinöörejä ja lääkäreitä jonossa rajoilla.

Tätä kirjoittaessa Helsingin Kampissa valmistaudutaan KONTALLAAN poliittiseen katuperformanssiin turvapaikanhakijoiden puolesta. Tapahtumaa tukemassa ovat mm. Pakolaisneuvonta ry ja Suomen Pakolaisapu ry. Tapahtumasta löytyy varmaan lisätietoa ja uutisointia näiden järjestöjen kautta ja sivulla www.todellisuus.fi .

Changemaker kampanjoi tapahtumallaan UUSI, ULJAS TURVAPAIKKAPOLITIIKKA Helsingin Kolmen Sepän patsaalla 1.12.2007 klo 11-14. Olin mukana tapahtumassa, jossa turvapaikanhakijat odottivat palauttamistaan postipaketteihin pakattuina. Changemaker vaati kampanjallaan Euroopan Unioniin yhtenäisempää ja inhimillisempää turvapaikkapolitiikkaa. Lisätietoa www.changemaker.fi/uusiuljas .



Dublin caset vai turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset

On syytä olla huolissaan ns. Dublinin sopimuksen vaikutuksista turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksiin. Turvapaikanhakijan odotus ensimmäisessä maassa voi venyä useiden vuosien pituiseksi. Kun hän väsyy odottamaan päätöstä ja lähtee toiseen EU-maahan turvapaikanhakijaksi, hänestä tulee ”Dublin case”. Hänen inhimillisyytensä verhotaan byrokratiaan ja unohdetaan hänen tarpeensa ja toiveensa siitä, missä hän haluaa asua ja elää.

Dublin-sopimus sisältää mahdollisuuden olla palauttamatta turvapaikanhakijaa ”ensimmäiseen maahan” humanitaarisista syistä. Suomessa ei tätä mahdollisuutta ole käytetty riittävästi. Moni turvapaikanhakija ehtii solmia vankat suhteet Suomeen ja tulee silti palautetuksi ”ensimmäiseen maahan” Dublin-sopimuksen perusteella. Moni ehtii oppia suomen kieltä, aloittaa työnteon, solmia läheisiä ihmissuhteita ; ja jopa avioitua suomalaisen kanssa. Heidän tylyksi kohtalokseen koituu tulla lähetetyksi takaisin siihen maahan, jossa he ovat käynnistäneet turvapaikkaprosessin ensin.

Olen seurannut läheltä muutamien Dublin-sopimuksen uhreiksi joutuneiden elämää. Heillä on ollut jo siteitä Suomeen sukulaistensa ja ystäviensä kautta. Heille on järjestynyt työpaikka ja asunto ystäviensä tai sukulaistensa kautta. He olisivat olleet valmiita ja halukkaita jäämään Suomeen halutuksi työvoimaksi, mutta ovat joutuneet byrokratian hampaisiin.

Eikö olisi aika antaa turvapaikanhakijoillekin ihmisoikeudet? Kunpa Euroopan Unionin maiden maahanmuuttoviranomaiset osaisivat päättää viisaasti ja inhimillisesti. Jos turvapaikanhakijalle annettaisiin mahdollisuus turvapaikkakuulusteluissa valita kumpaan maahan hän haluaa jäädä, voitaisiin puhua oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumisesta käytännön tasolla eikä vain kauniina korulauseina poliittisessa puheissa.

Olen aikuiselämäni aikana asioinut useita kertoja eri viranomaisten kanssa. Kansaneläkelaitos on siitä erikoinen viranomaistaho, että sillä on vaihtelevat säännöt etuuksien mukaan. Kun hakee asumistukea, lasketaan ruokakunnan tulot bruttoperusteisena ja ruokakuntaan eli perheeseen kuuluvaksi lasketaan kaikki samasta jääkaapista syövät. En ole kertaakaan työelämäni aikana saanut palkkaani bruttona, joten Kelan laskentatapa tuntuu kohtuuttomalta.

Perheitä ja ruokakuntia on erilaisia. Jos samasta jääkaapista syövien perusteella laskettaisiin ruokakuntamme, niin olisimme jääneet ilman mitään tukia tulojen suuruuden takia! Meidän jääkaapista valmistetuista aineksista tehtyjä aterioita kun ovat syöneet niin monet henkilöt, jotka eivät ole kylläkään asuneet meillä. Ruokapöytämme ääressä istuu usein suuri joukko mieheni kavereita; ja joillakin on myös puoliso mukana. Lisänä ”ruokakunnassamme” on ollut myös aikuiset lapseni ja heidän kaverinsa sekä minun ystäväni lapsineen.

Kun hakee opintotukea ja asumislisää, lasketaan tuloihin mukaan myös vanhempien tulot, jotka kuitenkaan eivät ole opiskelijan käytettävissä. Itsenäisesti asuva nuori joutuu elämään taloudellisessa ahdinkotilassa useita vuosia. Opintotuki on pieni ja tuloraja todella alhainen.

Useat kaksoistutkintoa suorittavat eivät pysty käymään töissä, koska aikaa opiskelulta ei jää työntekoon. Täytyyhän opiskelijankin nukkua riittävästi. Vuokrakulut pääkaupunkiseudulla ovat korkeat. Ravitseva ruoka on tärkeä edellytys jaksamiselle ja terveydelle. Matkakuluihinkin täytyy varautua ja opiskeluun liittyy oppimateriaalin hankkimista. Kaikki nämä kulut täytyy rahoittaa itse. Harvoilla vanhemmilla on omien pienien ansiotulojensa takia mahdollisuuksia auttaa taloudellisesti opiskelevaa nuorta. Opiskelija joutuu jononjatkoksi Pelastusarmeijan ja muiden avustusjärjestöjen ruokajakelun avun varaan.

Sotilasavustus myönnetään taasen hakijan nettotulojen perusteella. Muutenkin pienellä rahalla elävä asevelvollisuuttaan suorittava saa vain minimimääräisen sosiaalietuuden Kelalta. Suurelle organisaatiolle tuloperusteen nostaminen bruttoperusteiseksi ei varmaan olisi suuri menoerä, mutta asevelvollista se auttaisi pärjäämään palvelusajan yli.

Minun ymmärtääkseni sosiaalietuudet, tulevat ne sitten, minkä tahansa viraston tai organisaation kautta, on tarkoitettu tukemaan taloudellisesti avun tarpeessa olevaa. Laskentaperusteiden vaihtelu sen mukaan, miten se on edullisinta esimerkiksi Kelalle, on mielestäni kohtuutonta kyykyttämistä. Esimerkiksi asumistuen lainsäädännössä ei ole olemassa pykälää, joka määräisi sen, miten tulot lasketaan. Kun laissa ei suoraan lue, kumpaa tuloharkintaa käytetään, virkailija soveltaa sitä, mikä on Kelalle edullisin eli bruttoperusteista tuloharkintaa! Tässä olisi lainmuutoksen paikka!

Kaikista viranomaisten kyykyttämistoimista huolimatta olemme jatkaneet elämäämme eteenpäin. Maahanmuuttajataustainen aviomieheni aloitti yritystoiminnan vuonna 2005. Hän tekee järjettömän pitkiä työvuoroja siivousyrittäjänä ja jaksaa silti olla huolehtiva aviopuoliso. Elämme henkisesti rikasta elämää. Kutsumme aina tilaisuuden tullen ruokapöytämme ääreen meille tärkeitä ihmisiä syömään. Me katsomme heidän kuuluvan laajennetun perheajattelumme mukaan perheeseemme. Suomalainen moderni käsitys perheestä on vain äiti, isä ja lapset ; ne alle 2 kappaletta tilastojen mukaan ; ) . Meidän perheemme on laaja. Suuri osa siitä asuu muualla kuin Suomessa, mutta ovat silti perhettämme ja meille niin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Pitäkää huolta toisistanne ja voimia kaikille!

Vuonna 2002 vietin aikuisopiskelijan elämää. Tutustuin syksyllä syntymäpäivilläni mieheen, joka osoittautui myöhemmin olevan kotoisin Kurdistanista, Pohjois-Irakista. Nyt olemme olleet 5½ vuotta yhdessä, josta 3½ vuotta naimisissa.

Monikulttuurinen parisuhde on melkoinen haaste perisuomalaiselle henkilölle. Maailmankuvani oli ennen ollut melko lailla skandinaavis-eurooppalainen. En ollut miettinyt mm. turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ongelmia, en tiennyt mitään instanssista nimeltään Ulkomaalaisvirasto, enkä sen kummemmin ollut miettinyt monikulttuurisen parisuhteen mahdollisuudesta omalla kohdallani jne.

Hämmästyin sitä viranomaisasiointien määrää ja laatua, joka liittyi mieheni statukseen turvapaikanhakijana. Byrokratian rattaistossa pyöriminen toi ulkopuolisia paineita parisuhteeseemme. Tarvitsin ystäviä, jotka olivat käyneet samoja asioita läpi ja joiden kanssa pystyisin keskustelemaan ilman, että he ”neuvoisivat” minua eroamaan maahanmuuttajataustaisesta miehestäni.

Vuonna 2004 löysin Alueuutisista pienen ilmoituksen, jossa kerrottiin paikasta, jossa monikulttuurisessa parisuhteessa asuvat suomalaiset naiset tapaavat toisiaan. Meitä oli 4 naista, jotka tapailivat toisiaan kahvikupposen ääressä joka toinen viikko. Keskuudessamme virisi ajatus laajentaa toimintaa ja ottaa uusia ryhmäläisiä mukaan. Ryhmämme nimettiin pikkujouluna itseironisesti Pizza- ja moppileskiksi. Monet meistä tuntevat olevansa kuin leskiä, kun miehemme joutuivat tekemään pitkiä työpäiviä joko pizzeriassa tai siivoustyössä.

Kumppanuustalo Hannan tiloissa toiminta alkoi vuoden 2005 alussa. Vertaistuki koetaan tärkeäksi ja jopa ainoaksi keinoksi voimaantua arkielämän haasteiden keskellä. Kesällä 2005 ryhmän taustatueksi perustettiin Monikulttuuristen perheiden liiitto – Union of Multicultural Families ry. Yhdistyksen toimintaperiaatteisiin kuuluu mm. kaksikulttuuristen lasten aseman parantaminen.

Vuoden 2006 alussa Pizza- ja moppilesket siirtyivät pienryhmätilojen puutteen takia kokoontumaan Monikulttuuriyhdistys Familia Club ry:n tiloihin Vilhonkadulle, jossa toiminta jatkuu edelleenkin.

Kaksikulttuuristen lasten tukeminen on tärkeätä saada käyntiin nopeasti. Heillä on ongelmia syrjäytymisen takia, he kärsivät huonosta itsetunnosta ja kielivaikeuksista. Useilla lapsilla toisen kotikielen oppiminen on todella vaikeata varsinkin silloin kun heidän isänsä ei ole saanut äidinkielenopetusta omassa kotimaassaan. Näiden lasten huomioiminen on jäänyt vähälle. Ajatellaan, että he ovat suomalaisia, koska toinen heidän vanhemmistaan on suomalainen. Äiti siirtää oman äidinkielensä suomen helposti lapsilleen, mutta isä ei pysty opettamaan omaa äidinkieltään, koska ei itsekään osaa sitä kovin hyvin.

Nämä kaksikulttuuriset lapset tarvitsivat tukihenkilön, joka osaisi opettaa heille isänsä äidinkieltä. Samoin toisen kotikielen opettamista koulussa pitäisi tehostaa perustamalla pienryhmiä. Kaikki eivät saa toisen kotikielen opetusta, koska heidän kotikulmillaan ei ole ”tarpeeksi” samaa kieltä opiskelevia. Ajatellen kaksikulttuuristen lasten tulevaisuutta, yksikin ”vieraskielinen” pitäisi olla syy antaa kieliopetusta. Molempien kotikielten osaaminen on sijoitus tulevaisuuteen ja pääomaa, joka tulee myöhemmin yhteiskunnan käyttöön, kun nämä lapset siirtyvät työelämään.

Samalla täytyy jatkaa suomalaisten naisten tukemista vertaistukitoiminnan kautta ja monistaa toimintamallia valtakunnallisesti. Tukemalla naista/vaimoa/äitiä taataan monikulttuuriselle parisuhteelle ja perheelle sellainen perusta, että se kestää kovimmatkin myrskyt.

Tunnen, että minulla on paljon annettavana monikulttuurisessa parisuhteessa eläville, jotka kamppailevat byrokratian kanssa. Ulkopuolisten paineiden lisäksi on näissä parisuhteissa myös ne sisäiset paineet ja haasteen, jotka koostuvat kulttuurien eroista ja opituista toimintamalleista.