IRC-Galleria

Kaipaan millisänkeäni.
En kaipaa yhdeksänkymmensenttisyyttä. En olkapääpituista, en leukaan astista.
Pitkää takatukkapalmikkoa kaipaan vähän.

Nämä on ihan hyvät, kahdeksan milliä, eli pitenee sentin kuukaudessa (siispä voit laskea, milloin hyväksyt hiukseni deittailua kanssasi ajatellen).

Mutta todellisuudessa minimillihiukset ovat parhaat koskaan. Niistä minä todella pidin. Olen jo tottunut kasvojeni katseluun (hiusten tärkein ominaisuus on mahdollisuus piiloutua niiden taakse, minulle), kylmäkään ei ole enää.

Mutta uskon, ettei minua hyväksytä millihiuksissa, että minut todella sitten suljetaan sosiaalisen elämän ulkopuolelle. En ole sinne menossa, mutta haluan että minulla on siihen mahdollisuus.

Tahtoisin pitää hiuksettomuuden, mutta samalla pelkään että menetän sen vuoksi ihmisiä (ei tuttuja, varjelkoon, jos heistä joku hylkäisi minut hiusteni takia olisin todella pettynyt).

Että minuun ei tahdota tutustua, koska olen hiukseton.
Että minua ei tahdota seurustelukumppaniksi, koska minulla ei ole hiuksia.
Etten saa töitä, koska hiukseni puutuvat.

Kyllä, kyllä, kyllä, ei niistä väliä joille en kelpaa selaisena kuin olen. Millainen olen? Mutta jos näkyvästi poikkean normista, voinko syyttää jotakuta siitä ettei tämä tahdo myrkyttää itseään minun seurallani, tehdä sosiaalista itsemurhaa?

Nyt olen todella napit vastakkain oman tahdon ja yhteiskunnan normin välissä.

Pitkillä hiuksilla saa. Saa kyllä lyhyilläkin. Mutta pitkillä ei saa negatiivista huomiota.