IRC-Galleria

Aina vaan jaksaa ihmetyttää nämä naiset, jotka marisevat siitä, miten miespuoliso ei osallistu kotitöihin. Ymmärrän, että tilanteissa, joissa toinen (useimmiten siis nainen hoitovapaalla) on kaiket päivät kotona, hän myös hoitaa suuren osan kotitöistä. Mutta tämä tulee tasoittaa välittömästi kodin ulkopuolella tehtyjen työtuntien mukaan. Tämähän siis on selvä juttu (yksityiskohtaisempaa ohjausta tarjoan kommenttilaatikon kautta).

Minulle se on niin selvä, että asiasta ei edes tulisi mieleen keskustella. En pariudu, enkä varsinkaan lisäänny, sellaisen tyypin kanssa, jolta ei suju yhteisen kodin hoito automaattisesti. Jos minä juttelen kotitöistä, on se joko a) miten jokin homma tehdään b) mitä toinen haluaa tehdä, eli miten hommat jaetaan.

Nykyisen kanssa onneksi on kaikki sujunut toistaiseksi helposti. Kumpikaan meistä ei juuri välitä tehdä mitään turhaa, eli kämppä pysyy asumiskuntoisena, muttei ehkä esittelykelpoisena. Vaatteita löytyy puhtaana kaapista, ruokaa valmistuu nälän mukaan ja laskut tulee maksetuksi. Jos joku haluaa nähdä sen niin, kyllä meillä osa töistä jakautuu perinteisen sukupuolimallin mukaan. Toisaalta, sitä ei kai voi välttää, ellei tarkoituksella. Hän maksaa laskut ja minä pesen pyykkiä. Niinno, öh, se onkin ainut mitä keksin. Tuo johtuu siitä, että minulla kielimuuri tekee laskunmaksusta hankalaa - hän inhoaa pyykin pesua, kun taas minusta se on yksi helpommista hommista. uudet verhot ompeli hän, kun näytin miten kone toimii. Ja niin edelleen. Eipä ole tarvinnut imuroida kuin yhdesti yhdessäolomme aikana.

Mutta takaisin asiaan. Miksi nämä naiset antavat homman valua tähän. Miksi ei tehdä heti selväksi, että yhteinen koti hoidetaan yhdessä? Toki on niitä, jotka himoputsaavat kaikki paikat, ja sitten valittavat, kun puoliso ei tee samaa. Mutta perusjutut. Mistä ne oikein miehensä löytävät, äidin helmoista passattuina? Tässä valossa armeija ei ole niin huono juttu, vähän omatoimisuutta ja ymmärrystä.

Paras vinkki muuten, jonka olen lukenut, on jättää kaikki kotityöt viikoksi tekemättä. Kokeilin sitä huvikseni pyykkien kohdalla, pesin vain valkoista (työvaatteet), ja kyllä hän sieltä lopulta ryhtyi koneen täyttöön, kun alusvaatteet alkoivat loppua. Naureskeli vaan, kun kaikki piti käydä kysymässä minulta (missä se pesuaine on, ai meillähän käytetäänkin pähkinöitä, missä lämpötilassa meillä pestiinkään jne.), että eipä ole näköjään hetkeen pessyt. Ilmeisesti kertaus oli siis paikallaan, vaikka minä en tehnyt tätä tarpeesta, vaan huvikseni. Otin vastuuni takaisin, see syyt above.

PS: http://www.iltalehti.fi/terveys/2011101014544002_tr.shtml
Syön tällä hetkellä magnesiumia jalkakramppeihin, rautaa satunnaisesti veriarvojen parannukseen, ja vaihdellen kahta eri monivitamiinivalmistetta. Lääkäri käskee, muuten ei juuri kiinnostaisi. Näitäkään en muista syödä säännöllisesti, ja nurisen vastaan. Sinkkiä ja D-vitamiinia tosin voisi kokeilla. Nykytilassani tosin yritän saada ravinnosta sen kaiken, mitä saattaisin tarvita. Ei se ole kovin vaikeaa, etsii tiedon, missä on runsaasti ainetta jota tarvitset, ja sitten lisää kyseistä tuotetta tietoisesti käyttöön.

Herää aamulla kuudelta suihkuun ja pukeutumaan. Ulkona on kylmä kun joudut kulkusi bussiin. Rautatieasemalla odotat hytisten junaa ja kiroat mielessäsi. Istut kolme tuntia epämieluisassa seurassa vailla mitään tekemistä. Päivän ehdittyä jo pitkälle olet vihdoin perillä, puoli tuntia myöhässä. Se ei suinkaan tarkoita, että muut olisivat perillä. ensin odottelet ulkona terveyttä hapertavassa tupakansavussa (ei suinkaan lämmitä) myöhäisiä, revit naamalle tekohymyä heidän saapuessaan. Sisälla kursailette kilpaa istumapaikkojen kanssa, sinulla ei ole mitään sanottavaa kellekään, mutta sinun terveydentilaasi ruoditaan julkisesti jokseenkin epäsivistynein termein. ruokaa saat yhä odottaa, sillä koollekutsuja ei ole vielä paikalla. Listalta ei löytyisikään mitään, puitteet eivät ole hääppöiset eikä omenamehu ole omenaa nähnyt. kun ruoka lopulta kaikkien saavuttua paikalle (jokaista varten tietysti könyät pitkän pöydän takaa tervehtimään) tuodaan pöytään, pihvi maistuu raa'alta ja perunoille on ripoteltu natriumglutamaattia. Huolimatta pyynnöstäsi, vedessä on kivennäistä. Jätät tapasi vastaisesti valittamatta, olethan vieras. Hiljaa mietit, tulusiko purkkisäilykkeitä kutsua salaatiksi. Pöydän ympärillä olijat tuijottavat ajoittain. penkki on epämukava. Ruokailun loputtua siirtyminen toiseen huoneeseen kakulle ja kahville. alkaa olla aika lähteä. ohimennen sinulle selviää, että jokainen maksaa omat ruokansa.
jäljellä on vielä kolme tuntia kotiin seurassa, jonka kanssa hengataan ulkona tupakalla joka välissä. Sen kruunaa muisto launasta ihmisiä änkemässä aivan liian lähelle hyvästelemään.

Sellainen sukulaisvisiitti minulla. Toiste en mene, jollei joku heistä kutsu kotiinsa ilmaisille ruuikle kohtuullisen matkan päähän. Siten se meillä suomessa hoidetaan.

Koska olen herkässä iässä, minua ei tulisi skifistelyn alueella ohjata kuin nössön alkuperäisen Star Trekin pariin.

No joo, Star Warskin on nössö, mutta se on myös huono. Ihan samalla tavalla, kuin Twilight on huono. Tai Hannah Montana.

Eilen katsoimme pilotin mikä-se-nyt-oli Galakticasta. Tms. En kirjoittanut nimeä muistiin. Battlestar jotain. Se onkin sellaine kolmen tunnin koitos ällöjä tyyppejä, kutemista lautavarastossa ja kamppailua siitä, kuka on pomo. Plussaa se, että ihmiskunta on kulemassa, ja silti itse kukin on lähinnä kiinnostunut itsestään ja oman agendansa levittämisestä. Ja sitten jotain robotyyppejä - jotka muuten nyttää ihan tavallisilta ihmisiltä, eli ei voi tietää, kuka on pahis ja kuka ei.

Yöllä ne sitten vainosivat. Kaikenlaiset tuhokuvat. Siis ei minua ihmiskunnan tuho kiinnosta, korkeintaan odotan innokkaasti, mutta kaikenlaiset mahdollisuudet siihen, että naapuri onkin pahis, ne häiritsee. Joka kerta kun heräsin, epäilin vuoteeni olevan piiritetty.

Ja näinhän se on aina ollut. Matrix tekee yhä pahaa, ja aina tulee uusia.
Tolenranssia minulla ei ole, eikä se ilmeisesti aio koskaan tullakaan.

Olen tähän tyytyväinen, sillä minusta on ihmeellistä, miten ihmiset kykenevät katsomaan ruudulla, kuinka joltain sahataan kättä poikki.
"Väkivaltaviihdettä? Minusta väkivalta ei koskaan voi olla viihdettä."
Minulle televisio on, johtuen ehkä myöhäisestä altistumisestani sille, hyvin helposti kuin todellisuus. Jos jotakuta lyödään, minuun se käy kuin jos saman näkisin livenä kadulla. Onneksi esimerkikis panttivankitilanteissa näyttelijät ovat niin surkeita, etten kärsi päiviä tarpeesta pelastaa kaikki.

Ei tämä toki ole vain ikävien asioiden kanssa. Kun katson Monkia, päälle jää halu päätellä, ratkoa arkipäiväisiä asioita kuin rikoksia. Huomata yksityiskohtia. Siskoni on noidan jälkeen haluan lähteä vähissä vaatteissa baanalle.

Myönnän kyseessä olevan jokseenkin ongelmallinen asia. Television vaikutukset kuitenkin varisevat pois niin nopeasti (ensi yönä tuskin tulee ahdistunut olo), että eipä tämä kai ole kuin jännä juttu. Samaa olen muuten kuullut muiltakin, joilla oli televisioton lapsuus. Sitä en ieläkään kyllä tiedä, oliko se nyt sitten hyvä vai huono.

Ps. Miksi kukaan haluaa nähdä sen synnytysvideon synnytykseen valmistautumisena? Ethän sinä synnytystäkään synnyttäjänä juuri näe.

Kaksi huomiota.

1. Niinistö sanoi edellisten presidentinvaalien jälkeen, että se oli sitten siinä, hän ei enää ehdolle asetu. Tiesinhän minä, että se valehtelee. Mutta kansan polittinen muisti on lyhyt.

2. Naispresidentin saadessamme olimme niin innoissamme; feministit siitä, että siellä on nyt nainen, antifeministit, että nyt saavat naiset pitää suunsa kiinni. Minusta koko homma oli negatiivinen. Jonkun on toki oltava eka. Mutta tasa-arvoa ei ole se, että on joku, jota kutsua naispresidentiksi; tasa-arvoa on se, että presidentin sukupuoli ilmoitetaan joko aina tai ei koskaan. Nyt tulee valita toinen nainen presidentiksi, sitten vasta voidaan puhua muista syistä päästä presidentiksi, kuin sukupuolen perusteella. Vasta kun prsidentin sukupuoli on vuosia sekä/että, on jotain todella saavutettu.

Itsehän en ketään näistä toistaiseksi kaapeista tulleista hyypiöistä äänestäisi (kunnianloukkausvaarassa sanon, että en tiedä ketkä nyt ovat jo virallisesti ehdokkaita, ketkä vasta makustelevat - sen tarkastan sitten äänestykopissa), mutta jotakuta on kai pakko, että on sitten varaa valittaa.

Äänestä minua.

Ps. Salmiakkipussissa on kahdenlaisia ruutu-salmiakkeja. Vahvempia ja miedompia. Söin yhden, ja meinasin, että nyt on kyllä otettava se toisenlainen, eihän näistä miedoista ole mihinkään. Meinasi tulla itku, kun tajusin, että tuo oli se vahvempi.

Onhan se jo aika, ruveta blogaamaan tästä niin maan mahtavasta vuosittaisesta kidutuksesta, joulusta.

Erityisesti siitä, miten sen markkinointi aloitetaan vuosi vuodelta aiemmin. Amerikkalaisissa maissa näyttää hassulta, kun kaupoissa on vierekkäin Halloween ja Christmas.

Meillä kotona, tuolla laupeuden, viisauden ja autuuden tyyssijassa, en muista koskaan mistään riidelleen, mitä tulee joulun viettoon.

Siellä pienessä punaisessa pirtissä on vuosi toisensa jälkeen seinillä ne samat joulu-julisteet (ah ne on jänni, päljon yksityiskohtia ja joissain jopa glitteriä (ette te tajua mistä puhun, teillä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa, joten kts. http://www.moonriver.fi/268 kuva 1)), lankatontut, joulukalnterit joiden luukkuja ei revitty irti, vaan joita käytettiin sitten taas parin vuoden jälkeen uudestaan, kun oli ehditty unohtaa, mitä siellä luukuissa olikaan (arvatenkin siis suklaata ei). Kynttilöillä ei saanut leikkiä, ja äidin allergian vuoksi meillä oli aina joulukoivu tai -kataja.

Välipäivänä käytiin äidin vanhemmilla, tapanina isän. Aatot ja -päivät oltiin kotona keskenämme. Lahjoja oli sopivasti, lapsena aina ihan tarpeeksi, ja mummon lapasista oltiin tyytväisiä (vaikka ehkä suklaasta kuitenkin enemmän). Kaikki olivat selvin päin, eikä aamulla tavinnut herätä kirkkoon.

Tästä siis johtuu se ihmetykseni. Tottakai näissäkin jouluissa on ollut työnsä - vanhempani ovat järjestäneet niitä päivätolkulla. Koskaan vaan ei valitettu. He halusivat näin, joten näin he tekivät, eli miksi marista. Nykyään äitini kyllä joskus joistain asioita huomauttelee. Jouluruuan tekemisen ollessa monipäiväinen urakka, olisi hänestä mukavampaa, jos sitä myös syötäisiin vähän kauemmin kuin arkiruokaa. Lahjoista ei saa valittaa (no se on kyllä totta), sillä varsinkin meille vanhemmille lapsille niitä on melkein mahdotonta keksiä.

Minulla on edessä ensimmäinen joulu poissa kotoa. Ymmärrätte varmasti, että koti viittaa tässä tekstissä lapsuudenkotiin. Ilmoitin sen jo viime jouluna, että tänä jouluna en Suomeen saavu. Vietämme sitä täällä, avokin ja kummun kanssa. Ehkä jopa jälkikäteen, niin, että kaiken saa alesta halvemmalla. Siitä olen aina haaveillut - joulusta tammikuussa. Kierrepotku materialismijoululle.

Parhaita paikkoja nauttia joulutunnelmasta on mennä marketin kassalle istumaan pariksi viikoksi ennen joulua. Tekee gutaa nähdä, miten siellä juostaan kieli vyön alla tavaroiden perässä, ja toisaalta kerrankin kiitetään ja katsotaan silmiin. Ei siinä paljon oma stressi ehdi kinostua, kun näkee sen olevan hyödytöntä.

Itse olen ilmiselvästi pahin orja, asian kritisointi alkaa vuosi vuodelta aimmin.

Saksassa jos et käy säännöllisesti ravintolassa, olet joko köyhä tai saita. Ja onhan täällä tullut ravintoloissa juostua.

Ei tosin tietenkään leimaantumisen pelossa, mutta ravintolaruoka on kohtuuhintaisempaa kuin suomessa, ja sinne ravintolaan tule mentyä kaupungilla ohimennen. Myös olen päässyt nauttimaan naisena olosta antamalla partnerin maksaa - ennen älähtämistä ottakaa huomioon, että maksan kyllä oman osuuteni mukisematta, mikäli saan myös välita aktiviteetin. Alkuaikoina minulla ei joka tapauksessa ollut varaa käydä ulkona syömässä viikottain, joten olisi jääneet treffit sitten käymättä - monille kun tuntuu olevan mahdotonta keksiä jotain leffa plus illallinen -kehyksen ulkopuoleleta. Joka tapauksessa siellä on istuttu.

Mutta on siellä oltu myös seinän toisella puolella, eli töissä. Pelossa, että minua syytetään liikesalaisuuksien paljastelusta, en nyt sitten nimeä mitään, mutta ravintolat toimivat tietyllä periaatteella ihan kaikkialla.

Esimerkiksi, tilaamasi pasta bolognese tulee pöytään niin nopeasti, koska ensinnäkin pasta on esikeitetty (tämä kertaalleen keitetty, jäähdytetty ja varastoitu pasta käytetään nopeasti kiehuvassa vedessä), ja toisekseen, niin on jauhelihakastikekin.

Käytännössä saat siis suunnilleen samaa ruokaa kuin vuosikausia koulun ruokalassa. Mikään ei takaa, ettei tomaattikastike tule purkista (no tuoreista tomaateista ei takuulla), perunamuusi jauheesta (toinen vaihtoehto on, että se tulee valmiina muusina muoviämpärissä, joskus voi käydä tuuri, ja muusi tehdään keitetyistä perunoista survomalla. Siis, perunoista, jotka keittiöön tulevat esikeitettynä) eikä salaatti ole muovisäkissä valmiiksi pilkottuna.

Keittoa ei tehdä juuri sinulle, se on keittiössä valmiina isossa sammiossa, josta saat oman osasi - eri työpaikkaruokailulle on, että täällä on pöytiin tarjoilu.

Ihanan makunsa ruoka saa runsaasta rasvasta ja suolasta - ihan samoin menetelmin kuin pikaruoka.

Kaikki, mikä on mahdollista tehdä etukäteen, on tehty etukäteen. Edellisenä iltana. Mikro on ystävä.

Tietenkin riippuu paikan tasosta, miten paljon oikeasti tuorettakin tavaraa käytetään. Peruna ei tule kuorineen kuin aniharvaan paikaan, silloinkin lähinnä kuorineen tarjottavia annoksia varten. Kananmuna tulee pullossa.

Minä en ole koulutukseltani ravintolakokki, joten ravintolassa työskennellessäni olen ollut yllättynyt siitä, miten samankaltainen ravintolakeittiö on suurkeittiön kanssa. Kouluruuasta napistaan, ravintolaruuasta ollaan valmiita maksamaan maltaita.

En ole tosin vähentänyt ravintolakäyntejäni. Mikä tosin johtuu siitä, että minua enimmäkseen viedään ravintolaan, en mene sinne itsekseni. En ole koskaan mennyt, miksi maksaisin huoman summan ruuasta, jonka kotona voisin tehdä murto-osalla hinnasta - ja mikä oleellisinta, paljon paremmin.

Semmoisia mietin syödessäni eilistä papukeittoa. Tässä resepti:
Seuraavat ainekset pilkotaan maun mukaisiin palasiin tarvittaessa. Oikea palakoko on sellainen, jossa missään kohdin palan keskustaan ei ole lähimmästä reunasta matkaa yli puolta senttimetriä.

- Porkkana (noin kolme isoa, tai kuusi pientä)
- Peruna (noin viisi keskikokoista)
- Kaali (kaksi desiä hienonnettuna, mitä pienemmäksi pilkot, sen tyytyväisempi olet)
- Sipuli (kaksi pientä)
- Kesäkurpitsa (viiden sentin paksuinen pala)
- Herne (noin desi paraksteherneitä)
- Vihreä palkopapu (noin desi pakastepapuja, leikkaa lyhyemmiksi)
- Ruusukaali (noin kuusi kaalinkerää pakkasesta, puolita)
- Parsakaali (pari desiä, koko kasvista, siis myös vartta)
- Härkäpapu (pari desiä purkkipapuja ilman lientä, että saat vähän proteiinia)

Kaikki pakastekasvikset otat tietysti edellisenä päivänä jääkaappiin sulamaan.

Sekoita aineet kattilassa (joo, on aika iso ohje, suosittelen puolittamaan ettei kuohu yli), lisää vettä että peittyvät ja pippuria ja suolaa. Keitä noin puoli tuntia, riippuen kavisten koosta.
Tarjoa maitoa halukkaille.

Yleensä teen samalla ohjeella nakkikeiton. Myös kalakeitto onnistuu. Eli voit halutessasi lisätä mitä tahansa eläinperäistä kuutiota keittämisen loppuvaiheessa (paitsi kokoliha ihan alussa). Mutta kukapa niitä kaipaisi.

- ole tekemättä ollenkaan lapsia, lapsia voi käydä katsomassa myös leikkipuistoissa

Tänä aamuna kuulin suru-uutisen. Herra Se-ja-Se (joku Steven tms.) oli kuollut. En tokikaan tiennyt, kuka kyseinen henkilö on. Minua valistettiin lyömällä omena kouraan. Ahaa, Apple-homojen kantaisä on siis poistunut joukostamme.

Iltapäivällä kävimme katsomassa paikallisen Apple-liikkeen edessä. Ja siellähän niistä oli, ruusuja useampi puska, omenoita korillinen (osassa puremajäljet), kynttilöitä jne jne jne.
Minulla ei paljon ollut sanomista, olenhan itse odottanut kirjan ilmestymistä kaupan edessä yöpyen.

On hienoa, että mikään ei pelasta kuolemalta. Sen edessä olemme kaikki samalla viivalla.

Uskonnoltahan tämä koko juttu ajoittain vaikuttaa. Varsinkin, kun kritiikki otetaan vastaan kuin kunnon kreationistit ainakin...

Mitäpä veikkaat, laskeeko Applen arvo pörssissä, kuinka rajusti ja kuinka nopeasti? Ja nouseeko uuteen kukoistukseen, aikanaan?

Tämä teksti on kirjoittettu MacBookilla, omenaa natustaen.

Ps. Heiiiiiii, muistattehan, että ne on mun synttärit taas kohta. Alle viikko, jihuu.
Kortit yms. tänne:
Päivänsankari Hessler
Radolfzeller Str. 7
81243 München
Germany

Mummolasta tuli jo kortti.

Sipulia viipaloidessa itkettää.

Ah niitä aikoja.

Silloin kun minä olin nuori, oli koulussa ihan eri meno, kuin nykyään.

Yläasteella muutama luokkalaiseni varasti kemianluokasta käsipeilin. Sillä palloteltiin seuraavan tunnin alkua aulassa, ihan oli kaikki luokan remuajat, siis tytöt ja pojat, tässä typeryydessä mukana. Tunti alkoi, ja kesti jonkin aikaa, kunnes kemianopettaja tuli luokkaan, ja ilmoitti, että nyt pitää selvitä, kuka tuon peilin on vienyt. Peili oli tässä vaiheessa säpäleinä aulan roskiksessa. Opettajien edusto ehdotti, että he poistuvat luokasta viideksi minuutiksi, ja tuon peilin tulee ilmestyä opettajan pöydälle tänä aikana. Mikäli näin ei tapahdu, tutkitaan kaikkien laukut.

Itse istuin kauhun lamaamana paikallani, olihan laukussani sidepaketti, jonka ilmestyminen kaikkien näkösälle olisi ollut vähintäänkin katastrofi.

Opettajat palasivat, peiliä ei luonnollisesti näkynyt, ja tutkinta päätettiin toteuttaa. Kemianopettaja ilmoitti, että tytöt saa mennä, ei se kuitenkaan heidän tekosiaan ole. Pojat siis jäivät luokkaan, en tiedä miten siellä jatkui.

Tämä korpesi minua niin, että melkein rikoin pyhän valani (jonka olin vannonut katkeroiduttuani sille, etteivät opettajat olleetkaan täydellisiä, kuten ala-asteella oli näyttänyt), ja marssin luokkaan aulan roskiksen kanssa. Olisin kieltäytynyt poistumasta ilman repuntarkastusta (josta tosin olisi kieltäytynyt poliisin tuloon saakka), mikäli en olisi pelannyt siteiden julkituloa.

Sama toistui asiassa jos toisessa. Olimme paperipallosotaa luokassa, ja ketkä siivosivat jälkikäteen; aina pojat. Tässä sodassa en tuntenut huonoa omaa tuntoa - kaikki keinot sallittu, olihan rakkauttakin mukana. Poikia määrättiin jälki-istuntoon huomattavasti tyttöjä helpommin, käytävälle joutuivat myös helposti (mistä itse pidin, sillä nuo häriköt ovat koulumaailman syöpä - tosin sukupuoleen katsomatta).

Erityisesti tämä kemianopettaja... hän kyllä kävi arvostelemaan "vitulla päähän"-paitaa, joka naispuolisella oppilaalla oli - täysin ilman oikeutta.

Mutta erityisesti tuo peili-episodi on jäänyt kaivelemaan. Yläasteella minsuta vaan ei ollut puollustamaan muita kuin itseäni.