"Me emme enää kekustele, juttelemme vain."
Millainenkohan olisi sellainen vanhanaikainen (öhöm?) suhde, jossa ensin tunnustaa rakkautensa, ja vasta sitten suutelee? Ei, ei mikään papin aamenta odottava (varjelkoon, minusta on merkittävän tärkeää tuntea ihmisen kaikki puolet ennen avioliittoa), mutta hitaasti henkisesti rakentuva. Enimmäkseen ole kyllä suudellut vain ihmisiä, joihin olen ollut rakastunut. Mutta ei se ole mitä tarkoitan, vaan aivokemiaa, kuin suklaasta saatava hyvän olon tunne.
Stoppi kuitenkin siihen kohtaan, missä miespuolinen seurustelukumppani alkaa suunnitella isäni jututtamista.
Ps. Kerroinko jo, kävin ostamassa kaksi plansettia. Teensenitse, vyötärökorsetti.
http://www.youtube.com/watch?v=BfqJsYGTCeQ&feature=related