IRC-Galleria

Tapasin tyypin (vihdoin - pakkohan sellaisen on osua kohdalle) joka on ollut jonkun parinsadan partnerin kanssa. Ja siinä oli vasta naispuoliset.

Siinä sitten tuli yön mittaan pohdittua ainutlaatuisuuttaan. Voin vannoa, etten osaa tai tee mitään, mitä joku aiempi ei olisi jo tehnyt hänelle. Kun muuten kovin usein olen jotain uutta kykeneväinen esittelemään. Samoin voin vannoa, että maatessani vuoteella, sanokaamme ketarat ojossa, näyssä ei ole mitään erityistä. Yksi uusi lihanpala.
Mitä tulee mihin tahansa, en takuulla ole ainutlaatuinen. Joku toinen, laumoittain joitakin toisia, omaa tismalleen saman ominaisuuden, taidon, tiedon, kuin minä. Toki en usko että olisi joku tismalleen, atomilleen samanlainen kuin minä (mikä on todennäköisyys? - kerro ja saatan uskoakin), mutta minussa ei ole mitään ainutlaatuista, ainutkertaista.

Varsinainen suhteellisuudentajun kurimuskierre (joskin semmoinen mikä minulle sopii - sillä normaalihan ei vaikuttaisi minuun enempää kuin Zaphodiin).

Oikeastaan ajatus oli miellyttävä, kuten usein nautin mietteestä, jonka mukaan olen vain, öö, hiekanjyvä ihmisyyden autiomaassa, aka. en mitenkään speciaali, ihan vaan yksi muiden joukossa. Se tuntuu hyvältä kai siksi, kun tarkoittaa, ettei kukaan tuijota.

Sitten takaisin näiden ainutlaatuisuuttani palvovien miesten uniin.
Miksi sinä nautit kun koet olevasi ainutlaatuinen?

Ps. Tietty laskin myös äkkiseltään, että montako sitä pitäisi vuodessa olla, että pääsisi samoihin lukuihin. Mutta kaksisataa on aika paljon (kilpailuvietti, ah, miksi sain sellaisen). Vaan mikä se M-kirjaimella alkava heppuli oli, joka suunnitteli makaavansa sata naista vuodessa?

Ainutlaatuisuudesta (ei, et ole) myöhemmin.

I really enjoy some of the poeple I am with...

kielletty hedelmä eh eh eh

ei, kun hedelmäkulhossa vieretysten sulassa sovussa omena ja persikoita. Nyt tuo omppu maistuu ihan persikalta. Käsittämättömän hyvä hedelmäidea.

Tulin vieneeksi herran illalliselle, ja sitten tietty sain.

Että vähän kuin onnellisia sukupuoliroolienvaihdoksia.

Oikeastaan ihan hauskaa.

Alex tuksin kyknee goglella käntämään tallaista vihreitä täynä olvaa tesktiä, sekösh hänt´ viiksetää...

nää herrat joita tapailen (aika montaa joo) on niin kiinnostuneita mun mielestä, että ne unohtaa olla kiinnostuneita mun vartalosta.

Italiaano tuli käymään (vanhemmat yotöissä, keskenäni muksujen kanssa). Lähti tossa kahden maissa. Koska olen niin ihmeellinen ja ihana, tietenkin se kolautti autonsan tienvieruskiveykseen ja rikkoi sitten renkaan.

Koska emme löytäneet sopivia työkaluja renkaanvaihtoon, hän jäi yöksi.

Nyt kaduttaa ihan siitä syystä, että mulla on aika jumalaton stressi, että hostit löytää ulos (find out... hups, languages).

Muuten ei sitten kadutakkaan, ts. sanotaan nyt vaikka niin, että Mariano saa sitten majottaa mut jos hostit heittää mut pihalle; kunnes olen löytänyt uuden perheen tms. (Voishan sitä myös ettiä "oikeita töitä".)

Yleensä lainaan kirjastosta korkean pinon ihania teoksia ja hautaudun maailmankaikkeuden tavoittamattomiin kotokorpeen.
Ei, ei tänä kesänä. Ei edes hetkeksi.

Toki voin hautautua kaupungin sykkeeseen ja shoppailla vähän lisää ihmisiä, mutta ei se ole sama...

mutta googletimpa silti Olumpiatornin ravintolan Sunset-menun hinnan.
30e/hlö.

Mä alan käydä kalliiksi miessukukunnalle (tottakai nautin näistä Geisha-fiiliksistä; seurani on sen arvoista, että siitä yksin kelpaakin maksaa, ja otan erittäin mielelläni valmiiksimaksettuja kokemuksia vastaan, mutta jotenkin tuntuu sairaalta antaa jonkun maksaa tuollainen summa syömisistäni... tai edes maksaa tuollaista summaa ruuasta. Olen meittinyt, että josko voisin alkaa kysella tyypeiltä käteisenä niitä juomia, jotka he minulle illan aikana tarjoaisivat (olen jo aika perillä juomatottumuksistani, joten osaan arvioida), jotzta voin sitten tuolla summalla järjestää vettä (kaivoja aka) janoisille alueille.)

Aaaargh, mikä näitä ihmisiä vaivaa??? Miksi ne kaikki on niin ihastuksissaan minuun.

(Ja tietty just ne väärät, eikä ne joihin mä olisin hulluna.)

Onneksi voin aina löytää biologisen tai psykologisen syyn ihailulleen (koska siellä aina on semmoinen; ei niin että siinä olisi mitään väärää tai sopimatonta), ja näin kumota sen ja elää onnellisena kuplassani jossa kaikki vihaavat minua.

Olen hajoamassa, aina välillä en kykene puhumaan, aivot tahtovat ajatella, sulkevat kanavan suun ja itsensä välillä, ja yksinkertaisesti blokkaavat kyvyn muuhun kuin ynähtelyyn. Että joo, pakko kai tässä on pikkuhiljaa rauhoittua.