IRC-Galleria

En mää loppuiäkseni aio jäädä, ei suinkaan. Vaikka mikä tässä olis jäädessä, eipä mua kukaan lähtiessä näyttänyt ikävöivän. Niin, niin, kukaan ei rakasta mua ja oon lihava ja ruma ja pitäis varmaan vetää ranteet auki himiä kuunnellen. Kuultu jo.

Mun rajattoman ihmetyksen aihe on äänet. Ne ei lopu millonkaan. Kun taas Kuhmossa en päässy yli siitä uskomattomasta hiljaisuudesta, niin täällä ei oo sekuntiakaan sellasta oikeeta hiljasuutta. Mun henkieläin on paukkuarkana vetäytyny jonnekki piilotajuntaan värjöttelemään. Taitaa reppana olla loman tarpeessa jo vajaan viikon jäljiltä.

Ei, tää etelän metropoli ei oo mun juttu.

Voi vittu mää vihaan tekniikkaa. Ostin tässä pari päivää sitten ämpeekolome -soittimen, ja kun mun oma kone on edelleenkin taju kankaalla, piti ruveta latailemaan sitä sitten tällä pöytäkoneella (jonka kanssa mulla "ei ihan osu kemiat yhteen").

Kulutin sitte ihan saatanasti aikaa että sain laitettua puolet mun levykokoelmasta sinne tiedostoihin, ja aattelin heti ruveta käyttämään sitä. Eihän siellä saatana ollu mitään muuta ku tarina jostain vitun Bambista.

"Tump, tump, tump rummutti Rumpali" (Pam, pam, pam Rumpalilta irtosi pää)

Sitte mää värkkään ja värkkään niitä tiedostoja jos vaikka miten että saisin sen saatanan toimintakuntoon, mutta eihän siitä mitään tule.

Paskan möivät.

Kaikissa ihkuliikkis nyyhkyleffoissa mies kertoo lopussa rakastavansa tätä loppuikänsä tai ainakin jotain sinnepäin, ja vielä nyyhkymmissä tämä pariskunta ei jonkin surkean sattuman takia saa toisiaan. Sitte vingutaan ja ulistaan tai tehdään jotain vielä säälittävämpää, sanotaan tässä esimerkkinä vaikka Romeo ja Julia, jotka ties missä pöllyissä tappavat itsensä. Sehän se varmaan kannatti.

Tässä tätä nyyhkyä vasta tuleekin, nimittäin eräs miespuolinen henkilö kysyi multa eilen jotain sellasta, mitä kukaan sitä sukupuolta edustava ei oo koskaan kysyny. Itseasiassa en oo varma onko kukaan kysyny. Eniveis, oltiin siinä tupakilla, kun tämä herra katsoo mua silmiin ja tokaisee, "onko sulla ripuli?" Tähän tietysti liittyis myös aihetta etäisesti sivuuttava keskustelu, mutta näin kerrottuna tämäkin tarina on paljon parempi.

En nyt tiiä olisko mun pitäny olla jollain tasolla loukkaantunu, eiköhän tuo kuitenki kerro jotain minusta, mutta pakko myöntää että repesin aika kovaan nauruun.

Tämmönen löyty jostain tuolta internetin syövereistä.

Nyyti alkoi elää maailmaan eräänä karmeana iltana. Tunnin päästä näki että hänestä tuli nainen. Perhe oli ruma ja he eivät nähneet hätää. Koulussa hän pärjäsi hyvin huonosti, siellä hän oli kaikkien kaveri.

Jo opiskeluaikoina häntä alkoi oudoksuttamaan emäksiset aineet, niinpä elannonansaitsemiskeinoksi tuli auttaminen.

Nyyti kehittyi neljännelläkymmenellä varsin epäluotettavaksi. Päähänsä hän sai vihreät hiukset, sekä siniset silmät.
Hitaudesta huolimatta hän oli todella eloisa. Lempiruokaansa sipsejä hän sai työskennellen tietokone-experttinä.

Nyyti ei tupakoi mutta käyttää nuuskaa joka viikonloppuna. Alkoholia hän ei arvosta.

Hän huuti itselleen puolison jonka kanssa ei päästetty naimisiin.

Sen pituinen se.

Niin siinä sitten kävi, että kaikkien ongelmien ja vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin tekemään unelmareissuni Irlannin nummille, ja pääsin vielä kotiinkin takas, vaikka siitä ei olisi ollut niin väliä..

Nyt te kaikki, jotka suunnittelette Irlantiin lähtöä, kannattaa lukea tämä, nimittäin kokemuksista ja virheistä oppii, myös toisten, että älkää tehkö kaikkea tätä minkä mää sähläsin.

Matkat Oulusta Dubliniin kesti kaikkinensa aika tasan 12 tuntia. Riippue tietysti vaihdoista ja yhteyksistä, menomatka tais olla 10, tulomatka 12 tuntia piiitkillä odotteluilla. Ensimmäisenä kun tultiin Dubliniin lentokentälle (on muuten huge paikka), hypättiin ekaan bussiin joka vie keskustaan. Kello tais olla 11 pm paikallista aikaa, ja siellä on kesälläkin pimeät yöt, joten oli aivan ku olis tullu keskellä yötä sinne. Bussimatka oli 6e per perse. Minä kun toimin matkanjohtajana (totta kai, mun matka ja mun rahat) niin saman tien kun päästiin keskustan bussiasemalle, hypättiin Belfastiin menevään bussiin. Tämä kiersi ensin sille samalle saatanan lentokentälle mistä me just tultiin..

Siis opetus nro1:

Kysykää paikallisilta, niin säästätte rahaa. Jos paikallisia ei näy, kysykää vaikka lentokentän virkailijoilta.

Bussimatkailu on sekä Irlannissa että Pohjois-Irlannissa todella halpaa, muu hintapolitiikka onkin erittäin kummallista. Dublin-Belfast väli on vajaat 200 km, ja kahden hengen matka oli 22 e, sama takas 18e. Eli hinnat ei ole samat samalla matkalla edes samassa firmassa, vaan saattaa heitellä miten sattuu. Anyway, alkoi pitkä ja pimeä matka kohti Belfastia.

Kello 3 am päästiin perille. Joku kiltti nainen kertoi tyhmille turisteille että Belfastissa ollaan, ja voidaan poistua hevonvittuun autosta. Siinäpä sitä sitten ollaan, rahattomina Pohjois-Irlannissa jossa on vielä käytössä punta euron sijaan. Eipä siinä, lähetään kattelemaan mitä löytyy. Noin neljästä samana aamuna lödettiin tiemme International Yuth Hosteliin, johon jäätiinkin seuraaviksi kolmeksi päiväksi. Harmi ettei tajuttu heti kysyä HALPAA huonetta, kysyttiin vaan huonetta. 25 puntaa tais olla kallein huone missä oltiin tuona aikana, halvin 16. Eli melkoinen säästö olis tullu jos olis heti leikannu.

Opetus nro2:

Kysy joka paikassa halvinta vaihtoehtoa!

Seuraavana aamuna lähdettiin liikkeelle. Sanottakoon Pohjois-Irlannista mitä tahansa, niin se on uskomattoman kaunis paikka. Kaikki pihat on aidattu korkeila aidoilla ja piikkilangalla, maan väkivaltainen lähi(kin) historia näkyy selvänä katukuvassa IRA:n ja poliisin vastaisina seinämaalauksina, tageina, graffiteina yms. Joka paikka on aidattu piikkipäisillä aidoilla, kameroita on joka kulmassa, raunioituneita ja pommitettuja muureja ja taloja tulee vastaan, mutta jopa kaikki tuo on suorastaan henkeäsalpaavan upeaa. Siellä jopa kasa koiranpaskaa on kaunista. Joku on todella nähnyt vaivaa maalatessaan kaupungin muureihin upeita, vaikkakin varsin väkivaltaisia kuvia.


Korttelit ovat todella pitkiä, joten jos kysyt tietä, ja vastaus on kolme korttelia, matka voi olla jopa kolme kilometria! Talot on pitkiä tiilibunkkereita, joissa on minimaaliset pihat ja ovi seinässä. Se on täysin oma maailmansa, enkä voi sanoin kuvailla sitä kaikkea.

Joka puolella on käsittämättömän kauniita kirkkoja ja rakennuksia. Jos joku vielä sanoo, että Helsingin vanhat rakennukset ovat hienoja, niin nauran keuhkoni kadulle. Goottilaiset kirkot, ja
ikivanhat linnat (joita on paljon) ovat... wau.

Ettei liian vähällä hämmästyksellä pääsisi, niin lähdettiin paikalliseen puistoon. Oulussa on tottunut puistoihin, ei ehkä kovin isoihin, mutta moniin. No, kun menet Belfastiin, tai yleensäkin Irlantiin, niin laatu korvaa määrän. Puisto ei ollut mikään puisto, vaan puutarha! Se jatkui silmän kantamattomiin, kilometreja joka suuntaan. Puistossa oli paljon suuria puita, kukkia, vanhoja pieniä kivisiltoja... unbeliavable. Hauskinta oli, että koirat täytyi pitää puistossa kiinni, arvaatte varmaan, ettei ainutkaan koira ollut kiinni.

Koirat yleensäkin olivat joka paikassa irti. En nähnyt ainuttakaan remmirähjää idioottia, vaan koirat kirmasivat iloisina keskenään keskellä kaupunkia. Ne eivät välittäneet ihmisistä tuon taivaallista, vaan menivät omistajansa mukana, tai leikkivät keskenään. Ja silti missään ei ollut ainuttakaan koiranpaskaa. Olisiko Suomella pikkuisen oppimista?

Yleinen säännöistä piittaamattomuus oli todela huvittavaa, ja Oululaisena ei ole vaikea oppia maan tavoille. Kaikki kävelevät päin punaisia, keskelle tietä, ja pujottelevat autojen välissä mistä ehtivät. Mutta kannattaa todellakin ehtiä, autot nimittäin eivät väistä! Kerran meinasin jättää itseni auton alle Galwayssa, mutta siitä enemmän tuonnempana. Roskaaminen on ison sakon uhalla kielletty, mutta joet ovat täynnä kaikenlaista. Tässä tuli ensimmäinen huono juttu minkä näin. Käveltiin joenrantaa pitkin, ja se oli todellakin paikallinen laanaoja. Hyi helvetti. Haju oli todella tuskaisen kamala, vaikka jokivarsi muuten oli taas kerran todella kaunis.

No entäs pubit sitten? Totta kai niissä istuttiin. Belfastissa pikkupubeissa ihmisten päät kääntyivät kun sisään käveli kaksi nuorta rinkat selässä keskellä päivää, ja heti tuli kommenttia ja kyselyjä milloin mistäkin. Pikkupaikoissa suurin osa ihmisistä oli keski-ikäisiä miehiä, mutta vähän hienommissa pubeissa oli myös nuoria. Kaikki ihmiset ovat todella ystävällisiä, hieman uteliaita, todella ihania pakko sanoa! Varmaan kieli vaikuttaa vaikutelmaan, englantihan on ystävällinen kieli. Kun meillä sanotaan tillaakko nää mittää? niin Pohjois-irlantilainen vastine on Are you alright? Ja kun jätettiin paikassa kuin paikassa hyvästejä uusille tutuille, niin siinä ei ylistyssanoja säästeltelty. Suomeksi sama olisi kuulostanut sekä teennäiseltä että typerältä.
Varsinkin Pohjois-Irlannissa, mutta myös muualla Irlannissa kannattaa käyttäytyä paikallisten odottamalla tavalla. Pubiin mentäessä sanotaan Hi, jutellaan paikallisten kanssa, tai ainakin vaihdetaan pari sanaa, ja moikataan ja kiitetään lähdettäessä. Galwayssa kävin pikaisesti yhden pubin vessassa sanaakaan sanomatta, ja vaikka hymyilin anteeksipyytävästi baarimikolle, sain aika hämmästyneitä ja loukkaantuneita katseita.. Enkä suosittele loukkaamaan paikallisia.

Kolmantena päivänä lähdettiin Allen's Tour nimisen yrityksen turistikierrokselle Giant's Causewaylle, joka sijaitsee Antrimin pohjoispuolella ihan pohjoisrannikolla. Bussikuski tai coach driver Steven oli todella ammattinsa osaava asiakaspalvelija, ja kertoi tarinoita ja vitsejä asialinjan välillä. Hän puhui todella selvästi vaikka irkkuaksentti olikin melko vahva. Kierros maksoi vain 18.50 per lärvä, vaikka reissu kesti koko päivä ja kiersi miltei koko pohjoisrannikon. Matkalla näimme vanhan linnan rauniot, ja kuski kertoi linnassa kummittelevan. Linnanherran vaimo ei ollut saanut miehhelleen poikaa, joten mies oli teljennyt vaimonsa linnan korkeimpaan torniin. Vaimo oli kuollut torniin, ja hänen sielunsa oli jäänyt maan päälle vaeltamaan. Surullinen tarina ja kalliolla sijaitseva linna loivat oman tunnelmansa tilanteeseen..

Matka jatkui kohti Bally-jotain paikkaa. Kaikki pohjoisrannikon pikkukylät ovat Bally- joten en muista mikä oli mikäkin. Kuitenkin tässä kylässä oli 600 asukasta ja 14 pubia. Tämä kertoo jotain paikan pubikulttuurista.. Tämä paikka oli syvässä laaksossa, ja oli huikea tunne seistä St. Patrickin kirkon pihalla ikivanhalla hautausmaalla ja katsellä ympärille nousevia häikäisevän vihreitä nummia, samalla kun selän takana avautuu näköala kohti irlanninmerta ja tuuli puhaltaa viileää meri-ilmaa.. Sitä ei voi selittää, se täytyy vain kokea.

Ajoimme ohi kukkulasta, josta tarina kertoi, että sillä kukkulalla ennen vanhaan hirtettiin kaikki rikolliset. Kaverit kiikkuivat 1-5 päivää puussa varoituksena muille, jonka jälkeen ne kerättiin ja haudattiin. Aika karmivaa. Kukkulalta näkyi upea vanha linna merenrannalla, ja lähellä olikin yksi matkamme kohokohteista, nimittäin Carrick-a-rede, walkers rope bridge. Suomeksi se tarkoittaa upealla näköalalla kallionkielekkeellä olevaa riippusiltaa, jossa tuuli melko rajusti, ja alla avautui meri. En olisi uskonut että kykenen korkeanpaikankammoni kanssa ylittämään sitä, mutta niin sitä vai mentiin. Huh huh. En ole varma tekisinkö uudestaan, sen verran pelotti. Takaisinpäin se oli vielä pahempaa, tuuli nimittäin yltyi, ja takanani ollut "ihana" naisihminen tahallaan heilutti koko siltaa kun huomasi että mää olin paskantaa housuuni. Ehkä mua ei tuon jälkeen enää jännittänyt kallionkielekkeillä nin kovasti, joten ehkä siitä oli hyötyä..

Matka jatkui näköalapaikkojen ja vanhan Whiskey-tehtaan kautta viimeiselle pysäkille, Giant's Causewaylle. Suosittelen todellakin ottamaan vähän pidemmän näköalareitin tuonne, valittavina on nimittäin suora reitti asfaltoitua tietä merenrantaa, ja kallionkielekkeellä kulkeva kapea kinttupolku, jota pitkin pitää mennä noin 2 km, ennen kuin laskeudutaan kallionkielekettä pitkin alas rantaan. Taas kerran: WAU. laitan kuvia heti kun saan ne koneelle. Itse Giant's Causeway oli kasa kummallisia kiviä, jota on sanottu maailman kahdennakseksi ihmeeksi, mutta itse olin huomattavasti vaikuttuneempi maisemasta, joka avautui kalliolta.

Iltapäivällä palailimme Hostellille, ja tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen. Eloisa tyttö Etelä-Afrikasta, Carol, joka pyysi meidät mukaansa baariin illalla. Seurueeseen liittyi Australialainen Rebecca, hiljainen ja laiha tyttö, jonka kuoren alta löytyi muutaman Guinnessin jälkeen tulinen ja rääväsuu Aussie! Becca haki meille kaikille tequilat, ja vain minä ja Carol irvistelimme niitä juodessa.. Mukana oli myös Kanadalainen poika, jonka nimeä en valitettavasti muista. Oli todella hauska ilta, ja varsin tyhjässä, vaikkakin hienossa baarissa oli elävää musiikkia ilman pääsymaksua. Bändi oli todella hyvä, ja innostuttiinhan me sitten tanssimaankin.. jätetään yksityiskohdat väliin.

Kuinka ollakaan, mun lompakko oli kadonnut samana iltana, eikä sitä sitten löytynyt mistään. Soittelin Allen's Tourille, ja vaikka Steven ystävällisesti teki kaikkensa, lompakkoa ei löytynyt. Lähdettiin poliisiasemalle seuraavana aamuna tekemään ilmoitusta, sekin oli yksi elämys. Poliisiasema oli nimittäin pelottava. Se oli kokonaan ympäröity korkealla teräsaidalla, ja päälle oli vedetty verkkokatto ja runsaasti piikkilankaa. Kadun ja aseman välillä oli kolme porttia, joista pääsi läpi vain soittamalla kelloa. Pakko sanoa etten yrittäisi pakoa siitä paikasta. Varsin mukava naisihminen otti ilmoituksen vastaan, ja me lähdettiin kohti bussiasemaa. Ei siinä auttanut kuin palata Dubliniin ja jättää kirvelevät hyvästit Pohjois-Irlannille.

Opetus nro3:

Älä jätä arvokasta omaisuutta sekunniksikaan silmistä.

Jäin todella kaipaamaan paikkaa. Suomi voisi ottaa mallia varsinkin koiria koskevissa asioissa, vaikken rotujen kieltämistä kannatakaan, sekä kaupungin "kaunistamisessa". Puistot olivat jotain aivan käsittämätöntä, ja tunnelma niissä oli uskomaton. Lisäksi muureihin oli maalattu upeita historiaa koskevia kuvia, miten koskettavia tarinoita meillekin saataisiin kun kaduilla kuvattaisiin luokkasodan sekä talvi- ja jatkosodan tapahtumia. Ainakin ne voittaisivat ankeat harmaat betoniseinät jos ei muuta. Ja nuoret taiteilijat saisivat tekemistä ja näkyvyyttä töilleen.

No mähän oon reipas kun jaksan heti jatkaa..

Mihinkä tässä jäätiin. Niin joo. Siis bussi kohti Dublinia.
Ja sinnehän saavuttiin. En ollutkaan ennen nähnyt tuota suurta kaupunkia päivänvalossa, enkä tarvinnut kun yhden katseen tajutakseni, etten viihdy paikassa nyt, enkä koskaan. Fiilis oli ihan paska kadonneiden rahojen ja korttien takia, rinkka painoi selkää ja elämä oli pilalla. Piiitkän kävelymatkan jälkeen löydettiin hostel, joka oli muuten melkoisen kallis, vaikka halvin "huone" saatiin. Ekaa kertaa nähtiin myös oikea reppumatkaajien nukkumasali. Siis huoneessa oli 10 kerrossänkyä, johon sitten mentiin kaikki yhtenä perheenä asumaan. Paikka oli oikeastaan aika kamala, jos ei lasketa sitä, että sain suunnatonta huumoria paikan yhdestä työntekijästä, joka näytti melko lailla Ari Koivuselta, rusketusta myöten. Musiikki soi erittäin kovalla myöhään iltaan asti, eivätkä ihmisetkään olleet kovin ihania. Päätin sillä samalla sekunnilla, että tänne ei jäädä tai menee koko reissu pieleen.

Opetus nro4:

Miljoonakaupunki on aina miljoonakaupunki, oli maa mikä tahansa.

Seuraavana aamuna katottiin kartasta sopivaa paikan nimeä, ja silmiin sattui länsirannikolla sijaitseva Galway. Se oli kaukana Dublinista, ja näytti aika pieneltä paikalta. Täytti siis kriteerit täydellisesti. Pitkällä matkalla oli paljon juuri sellaista maisemaa, mikä ensimmäisenä tulee mieleen kun puhutaan Irlannista: loputtomia hevos-, lammas- ja lehmälaitumia mataline kiviaitoineen. Katselin maisemia parisen sataa kilometria, mutta sitten väsy vei voiton, ja heräsin Galwayn bussiasemalla.

Taas lähdettiin tarpomaan kohti keskustaa. "Torilla" tai ydinkeskustassa paremmin sanottuna oli uskomaton meininki. Katusoittajia ja jos vaikka mitä zembaloita oli joka nurkalla, ja kylä veti väkisinkin väsyneeltä matkaajalta hymyn korviin. Ruoka oli tosi kallista sielläkin, mutta Kebab Klub -nimisestä roskaruokalasta sai todella hyvää kasvissapuskaa. Olin etukäteen jännittänyt, että saakohan kasvissyöjä mistään ruokaa Irlannissa, mutta päinvastoin! Siellä on todella hyvät valikoimat kasvisruokia, ja toisin kuin Suomessa, jokaiseen elintarvikepakkaukseen on merkitty tarkasti sisältö.

Siinä kun tilattiin ruokaa, satuin katsomaan olkani yli, ja olin lentää perseelleni. Suoraan lasin takana seisoi täysissä asrmeijan varustuksissa oleva mies rynkky kädessä. Hetkisen siinä mietin että eikös tämä ole sitä Pohjois-Irlannin meininkiä kymmenisen vuotta sitten.. No kun tarkemmin katselin pihalle, niin koko aukio oli täynnä armeijan väkeä, sekä paikallisia poliiseja, Gardaa. Kyseessä oli jonkinlaisen arvokuljetuksen vartiointi, ei mitään sen ihmeellisempää. Vaikka pakko myöntää, että hetkeksi nousi niskavillat pystyyn.

Hostellin metsästys alkoi taas. Mentiin ensimmäiseen, joka oli juuri sopivasti bussiaseman vieressä. Galway City Hostel, josta on netissä tällainen kuvaus: "You won't find big groups here, just one big group of friends that will greet you with a beer and a smile as you enter." Voin allekirjoittaa lauseen täysin, sillä kaikki vieraat ja henkilökunta olivat todella ihania ihmisiä, joiden kanssa oli mukava keskustella milloin mistäkin aiheesta. Ensimmäisenä iltana olin älyttömän väsynyt, enkä jaksanut muuta kuin raahautua isoon Lobby-huoneeseen ja ruveta nukkumaan.

Meidän piti itseasiassa lähteä takaisin Belfastiin, mutta se olisi käynyt liian kalliiksi, joten päätimme jäädä Galwayyn loppuajaksi. Ja hyvä niin! Kylässä on aivan uskomaton tunnelma. Ihmiset lähtevät päiviksi puistoihin soittamaan milloin mitäkin välinettä, tai vain makoilevat ketarat ojossa nurmikolla. Belfastin piikkilangat puuttuvat melkein kokonaan, tosin niitäkin löytyy joistain osista kaupukia. Galway on merenrannalla, joten sieltäkin lähtee turistikierroksia varmasti mitä upeampiin paikkoihin, mutta meillä ei enää ollut niihin varaa, joten tyydyimme kiertelemään päivät kaupunkia. Ja kyllä siellä näkemistä olikin.

Illalla kävimme ostamassa muutamat oluet hostellille. Samalla kun häpesin itseäni juodessani Smirnoff Icea litran pullosta (joka oli muuten halpa!) ja paperipussista kuin paraskin vanha juoppo, tutustuttiin taas uusiin kavereihin. Willy Irlannista, Mark, James ja Amanda Belfastista, pohjois-Irlannista, Jan saksasta, Sean, Roland ja taas eräs jonka nimeä en muista (sori) jenkeistä. Varsinkin Mark tykkäsi pitää hauskaa mun kustannuksella, ja tahallaan puhui mulle niin nopeaa englantia vahvalla aksentilla, etten oikein kyennyt muuta kuin nyökyttelemään ja yrittämään olla hermostumatta kun mua sillä lailla vedätettiin. Pohjois-Irlantilaiset ovat ylpeitä siitä, että ovat nimenomaan Pohjois-Irlantilaisia, eikä heitä pidä mennä missään nimessä sanomaan irkuiksi tai briteiksi. Britti on varmastikin kahdesta vaihtoehdosta pahempi. Ainakaan näillä tyypeillä ei ollut pienintäkään aikomusta antaa tyhmälle turistille armoa, vaan pistivät parastaan aksenttinsa kanssa. Kyllähän se upealta kuulostaa (en kuuntele vastaväitteitä!), mutta riippuen puhujasta hieman hankala ymmärtää.

No, jättivät mut rauhaan kun siirryttiin juomapeleihin, ja saatiin jenkit ja Jan mukaan. Ilmeisesti suomalaiset tavat kiinnostivat useampaakin ihmistä, sillä saatiin melkoinen joukko seuraamaan toimitusta. En millään muista edes puolien nimiä.. Kun juomat alkoi uhkaavasti loppua, niin lähdettiin etsimään baaria. Irlannissa pubit menevät kiinni 11-1 välillä, eikä yksikään pubi enää ollut auki, joten jouduimme lähtemään klubille. Cuba nimisen klubin portsari näytti vaan että kävelkäähän eteenpäin, tänne ei tuon näköisenä ole asiaa. Mulle koko juttu ei mahtunut päähän. Mitä ihmeen vikaa mun vaatteissa oli? Sitten se sanoi että tykkää kyllä mun housuista (skottiruutuiset), mutta noin resuilla kengillä ei hänen paikkaansa ole asiaa. Hitto mikä diiva. Sanoin vaan että "ugly people wear fancy clothes" ja jatkoin matkaa syvästi loukattuna. Tuollaiset epämääräisesti käännetyt suomalaiset heitot huvittivat melkein kaikkia todella paljon, ja sainkin useaan kertaan selitellä että mitä milloinkin tarkoitin.

Seuraavaan paikkaan oli 10 euron pääsymaksu, joten jätettiin sekin välistä. Tässä vaiheessa portsari sanoi ettei Amandalla ole enää asiaa sisälle, ja minäkös hermostuin. Sanoin, että meillä Suomessa baarista heitetään ulos vatsa kun sammutaan, eikä Amanda ole edes kännissä. Muut eivät tuntuneet ymmärtävän mun suuttumista, mutta mitäpä feministi muuta voi kuin siskon takia vetää herneitä nenään.

Baari oli ihan hirveä. Naistenvessa oli täynnä oksennusta, baarissa ei mahtunut liikkumaan, ja viina oli todella kallista. Koko porukka hajosi kuin ankan paska ympäriinsä, ja lopulta siellä ei ollut muita kuin minä, Sean ja kaksi jenkkiä. Vähitellen mekin valuttiin nukkumaan.

Seuraavana aamuna meno oli kuin hautajaisissa. Markia, Amandaa ja Jamesia ei enää näkynyt, en tiedä oliko ne lähtenyt aamun check-outissa, vai oliko kaikilla niin kova krapula, että nukkuivat koko päivän. Voisin kyllä veikata jälkimmäistä, ainakin Amandan kohdalla...
Sean vannoi, ettei aio enää koskaan juoda. Naureskeltiin sille ja sanottiin että onhan tuo kuultu. Minä kävin siinä päivän mittaan kaupassa hakemassa makaronia ja jotain kastikesörsseliä että saadaan ruokaa. Willy, tai Silly-Willy kuten minä sen ristin meinasi säikyttää mut hengiltä hyökkämällä mun selän taakse ja tarttumalla hartioihin kiinni. Käännyin ympäri niin että niskat rutisi, ja tämä virnistelee siinä typerän näköisenä ja sanoo vaan että "morning, my finnish friend" ja naureskelee itsekseen. Teki mieli kuristaa koko jätkä.

Päivällä siinä käveleskellessä mietin, että kylläpä tuntuu housut putoavan jalasta. Enpä asiaa oikeastaan sen kummemmin ihmetellyt, tiukensin vain vyötä parilla reiällä, ja jatkoin matkaa.

Illemmalla käytiin taas ostamassa vähän juotavaa, tosin oikeasti vähän. Hostellille palatessa sinne oli tullut uusi tyttö, joka osoittautui oikein mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Jussilla tuli kovaa kiistaa Stephanien kanssa, ja minä sain varsin mielenkiintoisen keskustelun aikaan uskonnosta ja maailmankatsomuksesta hieman erilaisin silmin. Stephanie oli "hyvä kristitty" muttei mikään kiihkoilija, vaan kuunteli kaikki vastaväitteet, ja kertoi sitten oman mielipiteensä. Ainoa mikä tuntui todella käsittämättömältä, että hän ihan oikeasti uskoi kreationismiin, ja sanoi, että evoluutio on liian käsittämätön asia ollakseen totta. Mulla meinasi korvat tippua päästä, ja kesti aika pitkään enne kuin tajusin että se oli tosissaan. Vietin varmasti kolme tuntia väitellen Stephanien kanssa, ja sitten lähdettiin läheiseen pubiin Seanin, Stephanien, Rolandin ja sen yhden kaverin kanssa jonka nimeä en vieläkään muista.

Meillä oli todella hauskaa kun vertailimme maittemme kotipolttoisia, varsinkin jenkkien "jungle juice" eli suomalaisittain tavis booli aiheutti melkoista hilpeyttä. Vähitellen ajauduimme Rolandin kanssa puhumaan politiikasta ja historiasta kaikennäköistä henkevää. Parannettiin maailmaa tappiin asti (siis yhteen) ja päätettiin yhdessä palata hostellille ennemmin kuin lähteä klubille. Istuskeltiin vielä tunti hostellin pihalle puhuen paskaa milloin mistäkin. Vähitellen väki väheni siitä pihalta, ja lopulta kiistelimme Janin kanssa siitä, kuka on maailman paras formulakuski.. Erittäin kehittävää.

Aamulla oli varsin synkkien jäähyväisten aika. En ollut mitenkään iloinen joutuessani hyvästelemään jenkkipoikia, jotka lähtivät heti aamusta takaisin valtoihin. Meitä kun Jussin kanssa odotti piiitkä päivä kadulla hengaillen. Olimme nimittäin päättäneet säästää, ja lähteä yöbussilla kohti Dublinia, ja nukkua lentokentällä viimeiset pari tuntia. Ajatus oli sinänsä ihan hyvä, mutta yhteensä odottelua ja hengailua oli edessä yli 30 tuntia ennen kuin oltaisiin taas Oulussa. Oli tosi vähällä ettei menty bussilla ohi Dublinin lentokentän, pihalla vietetty päivä oli vaatinut veronsa. Kentällä ehdittiin nukkua reilu tunti kun garda tuli herättelemään, ja pyyti meitä siirtymään toiseen paikkaan nukkumaan.

Mulla särki päätä aivan armottomasi kun lento vihdoin lähti, ja voin kertoa, että lento oli aika tuskainen sen takia. Noustessa ja laskeutuessa mulla valui vedet silmistä kun paineen vaihtelu pahensi särkyä sietokyvyn rajoille. Olin niin onnellinen kun pääsin koneesta, etten edes muistanut olevani surullinen.

Tampereen lentokentällä näimme huumekoiran työssä, ja vielä naispoliisilla, mikä oli kyllä oikein mielenkiintoista. Koira tutki laukut nopeasti, ja näki, että koira ja ohjaaja oli hitsautunut hyvin yhteen. Samalla huomasi että oltiin palattu takaisin Suomeen, kun bussikuski oli niin epäystävällinen.. englantilainen iloisuus oli vaihtunut jäyhään murahdukseen.

Tampereen rautatieasemalla jännitettiin että päästäänkö kotiin asti. Pakko myöntää että pahalta näytti, mutta saatiin kuitenkin vielä liput ostettua. Mullahan meni sen lompakon myötä opiskelijakortti, ja ilman sitä matkustaminen ei todellakaan ole mitään halpaa. Käytiin asematunnelissa katselemassa kojuja, ja kun menin polvilleni, että näkisin yhden laukun paremmin, tajusin, etten pääse enää ylös. Se oli murskaavaa, kun tajusin, etten ihan oikeasti pääse jaloilleni vaivainen kymmenen kilon rinkka selässä. Vasta neljännellä yrityksellä sain itseni seisaalleni, ja olin vähällä kaatua uudestaan maahan.

Kun lopulta olin kotona, paiskasin rinkan selästäni, ja painelin niin kylmään suihkuun kuin kykenin. Päänsärky meinasi hieman hellittää, ja ajattelin siinä samalla että käydäänpäs nyt puntarilla kun ne housutkin niin roikkui. Näky oli aika karmiva. Painoin märkä pyyhe kiedottuna päähän enää vain 54 kiloa. Eipä ole ihme että alkoi olla heikko olo..

Opetus nro5:

Jos rahat meinaa loppua, käytä ne ruokaan, älä pubiin.

No, nyt siis reissu on ohi. Ja mitäpä siitä voisi sanoa. Minä suunnittelen jo uutta, vähän pitempää matkaa Irlantiin, Galwayyn tai Belfastiin, ehkäpä molempiin. Jäin ihan suunnaton ikävä vihreille nummille ja kaupunkien jättimäisiin puistoihin, eikä uusista tuttavuuksistakaan ollut ihan helppoa luopua.

Roland, Sean, and ye which names i can't remember (sorry), Stephanie, Willy, Jan, Mark, Amanda, James, Carol and Rebecca and all ye guys i met during my travel, it was way more than nice to get know ye all, and i hope that we well meet again one day. Thank ye for those memories, i'll miss ye all.

Voi jeesusristus mitä tänään taas tapahtu.

Äiti luki Forumia, ja sitte yhtäkkiä alko lukee ääneen jotain ilmotusta. No siinä vaiheessa ku tajusin, että kyse on jostain BaByBeast-whatever-nevahöörd -ryhmästä, siis Kärppien ilolinnuista, niin mulla tais silmät pyörähtää pari kertaa ympäri katon kautta, ja tais vielä päästä inhoava tuhahdus nenästä.

Siinä oli jotain että ettivät "urheilullista ja positiivista" vai miten se meni, tyttöä ryhmäänsä, ja hakemukseen piti laittaa esittely itsestään kuvan kera. Siis naamarajalla mennään. Mää siinä tyrskähtelin ajatukselle, jossa katon itsestäni tekemää videota, jossa mää kerron itsestäni seuraavasti:

"Moi! Oon Nyyti, kakskytwee, ihan vitun ihana ja vielä osaan tanssii. Sit mä niinku diggaan Kärppii ihan himona ja kuolaan kaikkien lätkäpelaajien luistimille ja sillee. Sit osaan mä tehä spagaatin ja pureskella purkkaa yhtäaikaa."

Äiti tais nähä mun suorastaan halveksivasta ilmeestä, ettei kannata ruveta perseilemään nyt, ja sano että pitäisköhän hänen laittaa hakemus. Voin vaan kuvitella mitä sillä kävi mielessä kun luki sitä juttua. Mää ennemmin vetäisin itteni jojoon vaaleanpunaisessa prinsessamekossa ja laulaisin samalla virsiä hepreaksi, ku rupeisin ihmisten ilmoilla heiluttamaan persettäni että jotku vanhat perverssit ukot saa sitten erätauolla viihdykettä.

Ja hei, ei kukaan itseään kunnioittava nainen voi sanoa että kuuluu "BabyBeast -tanssiryhmään".

Ehkä mun pitäis nyt pyytää vilpittömästi anteeksi kaikilta cheerleadereilta ahdasmielisyyttäni ja tuomitsemistani, mutta enpä tiiä viittinkö.

Lähdettiin Luton kanssa nauttimaan ensimmäisestä oikeasta kevätsateesta. Pihassa iski naamalle sellanen ihmeellisen tuttu ja silti erilainen tuoksu. Märkä maa. Mätänevät lehdet. Muta. Kevät.
Siinä kujaa pitkin kävellessäni elin yhtäkkiä jotain vuotta 1990 ja risat. Minä olin pikkupentu, ja kävelin samalla lailla sitä samaa rapaista kujaa pitkin. Pyörätie oli kadonnut, tie oli muuttunut asfaltista hiekkaan ja isoihin kuoppiin, jotka pistivät autojen iskarit koville. Ja siinä me tassuteltiin Napin kanssa kohti suuria seikkailuja, jotka minä elin meidän molempien puolesta. Nappi tyytyi haistelemaan metsän tuoksuja, kun minä matkasin mielikuvitukseni mukana kaukaisiin maihin joita ei ole olemassa kuin unissa ja haaveissa. Ja niin minä lensin taas noihin maisemiin, joissa en ole käynyt ainakaan kymmeneen vuoteen.

Heräsin kun sade valeli kasvojani. Ja siinähän minä olinkin. Tylsällä asfalttitiellä katuvalojen yrittäessä epätoivoisesti taistella vastaan alkavan kevään vielä pimeää yötä. Minä kysyin metsältä, että mihin sinä menit. Miksen minä enää nähnyt sinua? Ja miksi minä en nyt syöksy syvyyksiisi, koska ajattelen kenkieni kastuvan.

Metsä ei vastannut.
Ehkä se on kuollut.

Mutta kun jatkoin matkaani, kuulin rapinaa ja tuulen laulun oksissa.

Upposin takaisin mietteisiini murehtien metsääni, ja sen suuria salaisuuksia. Ääni veti minut taas jonnekin, en ole varma mihin.
"No mutta Nyytihän se siinä. Pitkästä aikaa!"
Niin minä käännyin. Voi, Oja minua puhutteli! Kuinka minä nauroin kun taas pitkästä aikaa kuulin sen kutsuvan. Siinä ojassa ui kerran piisami, ja Nappi meni sitä haistelemaan. Piisami sukelsi tien alta menevään putkeen, ja kun Nappi yritti mennä perässä, se putosi Ojaan.
"Niin.. pitkästä aikaa", vastasin, ja lähdin taas eteenpäin.

Pitkän matkaa muistelin, miten tämän saman lenkin kiertämiseen saatoin joskus kuluttaa viisikin tuntia, ja nyt voisin kävellä sen 45 minuutissa. Polku tuli vastaan. Se pyysi minua mukaansa. Mutta minähän tiesin, että Polku ei ole enää kokonainen, sen päälle oli vedetty pyörätie. Lasten piti päästä koteihinsa turvallisesti. Mutta minä muistin toisen polun, joka vielä oli olemassa.

Juoksutin Luton tutulle ojanpenkalle, jonka toiselta puolelta lähti ikivanha lenkkireittini. Vaikka en minä silloin kutsunut sitä lenkkeilyksi. Silloin minä vielä lähdin matkalle.

Voi, se oli juuri kuten ennenkin. Ja minä kuvittelin, että olimme suorittamassa salaista tehtävää, eikä kukaan saisi nähdä meitä. Syöksyimme polun toiseen päähän, ojan ylittävän sillan luo, pikainen tarkistua ettei meitä seurata, ja metsän suojaan.
Tulin vanhan kouluni pihaan. Sivelin kädelläni koulun ympäröivää valkoista aitaa. Hyppäsin sen päälle istumaan, ja mietin, kuinka se joskus oli yltänyt minua melkein kaulaan asti. Minä vihasin sitä koulua. Lähdimme Luton kanssa kohti uusia muistoja.

Aloitin uuden pelin. Asfalttiin ei saa koskea, koska se on laavaa. Laava on kuumaa, ja jos siihen koskee, kuolee. Hyppelin varmasti typerän näköisenä eteenpäin, ja ennen pitkää olimme vanhalla kokoontumispaikallamme. Täällä pidettiin kesäöisin nuotiota ja parannettiin maailmaa. Etsin taas yhden piilossa olevan polun, ja taistelimme Luton kanssa itsemme sen lävitse. Selvästikään sitä ei käytetty enää niin paljon kuin ennen. Tai sitten minä olen vain isompi ja kömpelömpi, ja arempi ja ainakin tziljoona kertaa tylsempi.

Siinä rannalla seistessäni minä ihmettelin, kuinka jaksoin kävellä niitä samoja pusikoita, joita ei enää ole olemassakaan, päivästä toiseen, monta tuntia. Ja kun annoin katseeni kiertää pellolla, niityllä ja pienessä metsikössä, joka on aina tuonut mieleeni vanhat elokuvat, minä tiesin, etten koskaan kävellyt sitä samaa reittiä. Vaikka pieni ruumiini saattoi olla siellä, mieleni käyskenteli jossain toisessa ulottuvuudessa, tuhansien kilometrien päässä, eikä se koskaan ollut samanlaista.

Vanha aita tervehti minua iloisesti kävellessäni ohi. Ja minä taputin aitaa, ja sanoin, että minullakin on ollut ikävä.
Minä juoksin ja hyppelin varoen koskemasta polttavaan laavaan, joka hiljaa velloi ohitse, kiinnittämättä tyttöön ja tämän koiraan sen kummemmin huomiota.

Voi.. tämä kaikki oli niittyä. Eikä kukaan muu koskaan ollut täällä. Ehkä joku tiesi, että tämä niitty oli täällä metsän keskellä, mutta en koskaan nähnyt siellä ketään. Vain minä, Nappi, keijut ja menninkäiset. Se oli meidän niittymme. Ja sen vierellä kulkevassa metsässä meni vanha kärrytie kohti tuntematonta määränpäätään.

Polku, missä sinä olet?
Polku ei vastannut.
Polku! Missä sinä olet?
Polku ei vastannut vieläkään.
Voi minun polkuani..
Oletko sinä tyhmä sokeaksi tullut? Tässähän minä olen.
Ja minä nauroin, ja minä itkin, enkä minä osannut päättää olinko iloinen vai surullinen. Koska kun suljin silmäni, minä olin täydellisessä pimeydessä keskellä villiä erämaata. Mutta katsellessani ympärilleni, näin vain tylsät lamput ja rumat talot pienillä tonteillaan.

Tulin ulos metsästä. Tässä oli pellon reuna. Ja kävelin entistä pellon reunaa pitkin.

Minä annoin katseeni kiertää, ja minä ymmärsin, ettei mitään niistä paikoista, joissa minä silloin vietin päiväni, ole enää olemassa. Ei ole sitä suurta hevosta jolla minä ratsastin ympäriinsä, ei niitä olentoja joiden kanssa juoksin kilpaa, ei ole enää Nappiakaan. On vain minä. Enkä edes minä ole sellainen kuin ennen.

Ja minä tiedän miksi.

Kun traktorit kaatoivat minun puuni, ja tuhosivat minun polkuni, joutuivat keijut ja menninkäiset etsimään itselleen uuden kodin. Niiden piti muuttaa idyllisten omakotitalojen tieltä, sillä ne eivät ikinä voisi elää onnellisina betonin keskellä. Ja kun ne menivät, katosi niiden maailmakin. Keijujen ja menninkäisten maailma.

Mutta silti minä muistin kuinka siinä parin metrin päässä oli ollut puu, jota minä jostain tuntemattomasta syystä rakastin kuin parasta ystävääni, vaikka se oli laho, ruma, ja täynnä ötököitä.

Aukaisin kotipihan portin, ja käännyin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni.

Tämä ei ollut enää minun kotini. Ehkä se joskus oli, ja ehkä siellä vieläkin oli jotain niin kovin tuttua, mutta silti niin erilaista. Minä kysyin vielä varovasti metsältä, että miksi sinä katosit, mutta metsä pysyi hiljaisena. Murheellisena kävelin kohti taloa, ja sanoin: "minä etsin keijut ja menninkäiset, ja muutan niiden luokse". Ehkä minä kuvittelin, mutta kuulin taas tuulen ja metsän yhteisen dueton, joka kertoo tarinaa kaukaisista maista ja suurista salaisuuksista.

Aukaisin oven, pyyhin Luton tassut, ja huomasin, että kenkäni olivat märät.

Siis aivan käsittämätön juttu sattui tuossa hetki sitte.

Mää kirjottelin sähköpostia tuonne ameriikan maalle, ja piti sitten tarkistaa pari sanaa nettisanakirjasta. Pahaa-aavistamattomana avasin sivun, ja just aloin kirjottaa sitä sanaa, kun mun läppäri päästi oikein paskasen röhönaurun.
No minä siinä totta kai miettimään että mitä vittua, enhän mää voinu kuulla oikein. Sitten aattelin, että en mää sitä oikeesti kuullu, ja rupesin kirjottamaan uudestaan sitä sanaa. Eiköhän tuo helkkarin rakkine ruvennu taas hirnumaan. Mulla rupesi sitten jo keittämään, saatanan paskaromu rupee mulle avautumaan, kun hoksasin, että yleensäkään koneet ei kauheasti hihittele. Hetken epäilin omaa mielenterveyttäni, ja ehdin kehitellä jos vaikka minkälaiset sci-fi tarinat päässäni, että kuin mun aceri herää eloon ja vallottaa koko maailman.
Sitten siirsin taas hiirtä, ja silmät sattui Saunalahden mainokseen: "Kutita saunaa kyljestä". Taas lipsahti koneelta röhkäisy. Minä siinä sitten ittekki räjähin nauramaan, mainoshan tuo olikin.

Seuraavat pari minuuttia räkätettiin läppärin kanssa kilpaa. Että huvinsa kullakin.

Ihan pakko kirjotella muuten vaan ku en keksi muutakaan tekemistä. Tuskinpa näitä mun turhia jorinoita kukaan ees lukee, joten sama kai se mitä mää tänne laitan.

Tänään sain melko paljon aikaseksi. Siis poistuin talosta, kävin otattamassa passikuvan (näytin ihan joltain haudasta potkastulta ojamonnilta), kävin hallilla treenaamassa Samban kanssa ja tein päättötyötä vaikka kuinka paljon. Sain jopa ekan osan lähetettyä ammattilaisen tarkastukseen. Nyt mää harrastan painonhallintaa öisellä jäätelönsyönnillä.

Siis passi pitäisi olla kätösessä viimeistään viikon päästä perjantaina. Aina vaan mennään lähemmäs sitä tosiasiaa, että mää ihan oikeesti pääsen sinne Irlantiin. Mutta eipä vielä nuolasta, tässähän ehtii mennä pieleen vielä ...öö... kaikki. Tai jos ei ihan kaikki, niin ainaki aika moni asia.

Nyt tuli totaaliblackoutti, en sitte niin millään muista minkä hellkarin takia mää tätä rupesin kirjottamaan.

Ai niin, mun piti vinettää.

Tuo koiranpurema käsi on taas ottanu rajusti takapakkia. Mää jo ehin aatella, että ehkä se sittenki joku päivä tulee ihan kokonaan kuntoon, mutta nyt en taas tiiä. Peukalosta meni tänään tunto kokonaan, ja auton ajaminenkin alkaa jo teettää ongelmia. Ranne ei kestä juuri minkään nostamista, ja saati minkäänlaista vääntöliikettä. Itseasiassa tämä jätskin tuhoaminenkin on aika kivuliasta. Peukalo sätkii ihan omia aikojaan, eikä taivu mihinkään suuntaan. On se kumma miten niin pieni koira voi saada noin isot vauriot aikaan. Jänteet ja hermot on menny ihan miten sun sattuu, ja samalla koko käsi toimii vähän miten toimii. Ja sillä on vissiin ihan oma tahto tullu samassa rytäkässä. Mutta pakko myöntää, että ne mustelmat oli aika katu-uskottavat..
Nyt ei oo enää ku tosi köyhät arvet, vammanen kirjotuskäsi ja varsin tylsä tarina. Ois paljo kivempi kertoo miten juoksin monta kilometria pakoon venäläisiä mafiapomoja, ja satuin siinä kiipeemään yhen romuvaraston aidan yli, ja sen romuvaraston vartiokoira hyökkäsi mun kimppuun.

No, aina ei voi voittaa. Ja jos tuosta ees puolet olis totta, niin se tarina ois päättyny siihen, että mulla ois loppunu kunto sadan metrin jälkeen, ja joku niistä ilkeistä mafiapomoista ois passittanu mut suoraa tietä lautturin pysäkille.

Mistähän mää vielä vinettäsin..

Ai joo. Kävin tuossa eilen kutsunnoissa. Eihän ne pitäny mua yhtään minään. "Ai nää sessejä kävelytät." Joopa joo. Vaikka tottahan se osaltaan on. Pakkohan niitä on välillä kävelyttääkin. Vaikka eilen sitte käytiin pyöräilemässä. Hu0h.