IRC-Galleria

Eläimellistä
Kateilta koiruuteen katiskasta
voi kissanviikset tätä haukkumista
voi tuota luppakorva raasua
nyt kehrää jo tuo läähättäjäkin
no sen nimi onkin kisbiski.

Gerbiili ei muuten ole mikään ruotsalainen automerkki
eikä kani ole panttilainaamo eikä hamsteri ole Laihialta.
Ja gebardia ei omista Hartwall.
Ja vitustako minä tiedän onko muurahainen jokin finanssinero.
Kolli ei ole satamajätkien maskotti.
Maskotti onko se eläin?
…eläimellisiä kysymyksiä, eläytykää nyt siihen sitten ihmiset.

Potaatti uuniperuna purtavaksi
Onko ranskanperunat Pariisin-perunoita parempia rakastelijoita?
Soiko perunakattila mukuloille uusia perunoita?
Syökö neekerit valkosipuliperunoita?
Onko Perussa noita perunoita?
Jos lohkoo perunan kahtia tuleeko siitä kylläiseksi vai syntyykö siitä muusia?
…siinä hieman purtavaa sohvaperunoille.

Ajelin ajatuksissani tuona kohtalokkaana aamuna pitkin Mannerheimintietä.
Uuden työnantajani antaman työn vuoksi, ajelin kuorma-autolla, lastina lekasoraa täynnä oleva lava. Kuorma oli tarkoitus saattaa Tuomiokirkon pihalle.

(Kituen siinä edessäni kasvoi keskustan varmaankin ainoa orvokki villinä syyttömänä katukivetyksen välistä. Olinhan löytänyt hänet sattumalta.
Huomasin hänen tuskan kyyneleet valuvan pitkin poskia, kuin tunne siitä kuinka puhdistui hänen sielunsa törmätessään niin kauniiseen asiaan keskellä kivikylänhelvettiä.)
Mietin tuossa elämänpolulla ajaessani. Onko tämä kohtaloni oikku ajaa kohti tuomiotani; olisikohan se sittenkin niin, että maailman ironiantaakka on koko maailman synnit, jos omanikin, kaiken saastan seassa tuolla takana olevassa lastissa; kuormalavalla kiteytettynä vain noihin viattomiin itkeviin lekasora palleroihin.
(Vaikka toisaalta suruviittani alla tuntui samaan aikaan sekä lohdulliselta että jotenkin ahdistavalta hänestä koko ajatus oli huvittava kyseisistä hölmöistä ajatusleikeistäni, kuinka satiirista näin viitoitettu polkuni kun on ollutkaan elämäntielläni. Jos omansa viaton.)

Yhtäkkiä sattui kuitenkin jotain odottamatonta tuossa forumin kulmilla.
Ihmettelin miksi edessä olevat ihmiset viittoilivat ja hosuivat kiireissänsä pysähtyen ikään kuin antaen ajatuksen elämänsä hetkistä ja huomionsa jopa minulle maan matoselle - He halusivat minun pysähtyvän hetkeksi. (huomasin katsovani mennyttä elämääni taustapeilistä kuljettamani taakan kadonneen samalla mielestäni. Heräsin ikään kuin horroksesta kun samainen tunne mikä oli vaivannut minua jo unissani pitkään, nyt kohtasin sen todellisessa arkipäivässäni kuin painajaiseni déjà vu´n.)

En heti ymmärtänyt, että vahingosta jostain teknisestä viasta johtuen olin laskenut tuon lekasoran (synnintaakan) Mannerheimintielle, kauhukseni huomasin lekasoran levinneen keskustan kadulle.
Kuorma-auton lava oli noussut ylös ja tasaisesti levittänyt maton lekasoraa keskelle (kiireisten sielujen) valtaväylän pahimpaan aamuruuhkaan. Pysäytin auton ja nousin ylös työnantajan sallimalta istuimelta ja katselin parveilevaa sekasortoa.
(Tässä harmaiden enkelien kaupungissa, kun enkelit normaalisti törmäilivät arkipäivänä vain toisiinsa, olihan tuo lekasora kuin rullarata heidän siipiensä alla.)
Olin aivan kauhuissani.
Katselin kun ihmiset kompuroivat (syntiensä seassa, jotenkin kieroutuneena ajattelin, jokaisen murskautuneen) lekasoran (jyväsen puhdistavan synnistä kulkijan kaatuillessaan mukulakiviselle) kadulle aiheuttamani kaaoksen vuoksi. (Tuntui kuin hetki pysähtyi ja sai suupieleni ironiseen hymyyn, niin satiirisen hupaisan tapahtumaketjun oli pieniin sieluni silmille kohtalo tuonut eteeni - Sirkus Mannerheimintiellä.) Kaoottinen hetki oli luonut koomisen näytelmän, missä (harmaat sielut uskomatonta, mutta totta) ihmiset tukivat toisiaan, jotta pysyisivät pystyssä.
(tuolla lekasorakentänhelvetissä, jonka olin luonut kuin kyllästynyt katutaiteilija konsanaan puolivahingossa johdatuksen kohtalontielle.)
Onnettomuudesta (onnellisena) totesin (kerrankin yksinäisten) kaupunkilaisten auttavan toisiaan sanomattomalla rohkeudella, (suudellen kuitenkin jokainen vuoronperään äiti maan mukulakiviä) Mannerheimintiellä. (Harmaat yleensä kun kulkevat vain toistensa ohi toisiaan tönien kuin vaeltavat varjot. )


((Surullinen tragedia on tarinassa siinä missä lastenvaunuja työntävän äidin näen kaatuvan lekasoran tähden ja lapsen heittäytyvän raitiovaunun alle, kesken elämän kiireisen menon. Kohtalon nimetön sormi tarttui lapseen vieden sen äidiltänsä, mutta raitiovaunuthan ovat aina oikeassa.
Hän nousi raitiovaunuun ja etsii itseään nyt harmauden seasta löytämättä koskaan pysäkkiänsä, onko se niin suuri lekasoranjyvänen elonkorjuun tiellä, jolle ei ole oikeaa pysäkkiä olemassa.
(Kohtalonsako uhrit vain kaatuivat mukulakivityksen korotuksen reunaan vuoronperään tuolla elämän rullauksen pysäyttävällä radalla saaden syntinsä anteeksi. ))

Herään kun olkapäätäni taputetaan, luulin taputtajan olevan ystäväni, mutta hän olikin työnantajan sanansaattaja, joka ojensi tuomion erokirjeen, jonka oli työnantajani pyytänyt tuomaan,
“Tuomikirkon työmaa on osaltasi ohitse”, luki erokirjeessä saatteena oli kourallinen lekasoraa.

(Minä toivottomana istuin alas ja tunsin kuinka lekasora pallerot murskautuivat takamukseni alla yksitellen, mieleni oli keveämpi joka hetki, nojasin käsiini ja suljin silmäni - itkin kuten tuo orvokki kivetyksen reunalla, jonka talloi elämä, joka kohtasi tuomion harmaan enkelin.)>

Runo on täysin mielikuvituksen tuotetta, ei symbolisoi mitään.

Hengen ja Tiedon messut Etelä-Haagassa 13-14.10 2007

Sillit on joskus jäähyllä,
vaikka kuin ahtaasti parveilevatkin
jos milläkin purkilla,
jos missäkin merillä.

Sanotaan onhan sitä liekeillä loimunsa,
mutta savua joskus tulee kosteilla puilla liikaa,
tuhkaa joskus sirottelee palavinkin liekki.
Loppujenlopuksi nuotiosta yleensä jää vain muisto kauniista hetkestä.
Lämmittääkö se sitten vai ei.

Saamari, joku huumehörhö meni sitten rikkomaan mun auton pienen sivuikkunan perjantai-lauantai yönä.
Oli vissiinkin tullut kiire kun ei sisälle asti ollut mennyt,
mutta vituttaahan se silti kun joutuu taas
juoksemaan lasiliikkeessä uusimassa tuota rikkinäistä lasia.

Olis nyt pannut paskaksi tuulilasin,
kun sen joutuu uusimaan ennen katsastusta muutenkin
olisi saanut vakuutuksista rahat :(

Luissani tunnen rakkauden ytimen rummuttavan heimoni rakkauden sävelet.

En yksin valvo öitäni Sutena kaipauksen kotiini.
Olen heimoni jäsen, valvojana täysikuun.

Hivelee kuunsäteet ihollani valaisten tien tulevaisuuden rohkeudella.
En ole pimennossa enää.
Näen kilpesi läpi, mitä tahdot valaistulla tiellä antaa osaksesi rakkauden kuunsillalla.

Säteilet valoa oi sinä Jumalatar usvan kaunis neito.
Keijukaiset loistollansa luo lisän elämäsi valoon.
Rummut soivat sielun kuutamolla tähdillesi.

Katseesi on laumaan laupeuden, sanaton säteidesi loisto aina on.
Valat Aina toivon tähdelleni varjosi takaa, loistollasi vilpitön tuo on tarkoitus elämän.

Rakastan valosi voimaan on viaton vilpitön sieluni perheeni.

Mestari onko se ken tekee eron narrien välillä?
Elämänvirrassa ajelehtien, kohti ehdollistumista?
Tietoisuusko, tarkoitus korkein sen harhakuvista irtaantuminen?
Rakastavaiset eivät kysy olemmeko yhtä?
Kaksijakoisuus ja erillisyys on vain hetken hiljentymistä.
Välillä elämä on vain ajan kypsyyttä, kaiken antaen hetken pysähtyä, jalon mielen surun suuren tyhjyyden täyttyä, elämän sen juhlan kypsillä hedelmillänsä.

Puolitiessä totuuden hedelmistä siltikään ei saa korkeinta tietoisuutta jalostuakseen raakana poimittuna.
Naapurin pihalla on täysin turhaa yrittää omaa puuta kasvattaa, sen varjostamatta hänen peltoansa.
Jokaisella omenalla kun on omat siemenensä.

Kärsivällisyys on vain armonlahja, siinä missä lopullinen kiitollisuus luottamuksesta, vasta ajallaan hedelmänsä saa poimia, elämänlahjaksi Rakkaudella, tietoisuus on vasta silloin taattu ja aito.
Onnensiemenet ovat täten itäneet pienistä siemenistä elämän.
Kaiken luottamus on vain Itsellensä omistautumista, uskolleen, jos toivolleen että harmoniselle rakkaudelle. Ymmärrys siitä, että on hedelmä siinä missä on, onkin sitten jo toinen juttu.
Mestari onko se ken tekee eron narrien välillä?
Elämänvirrassa ajelehtien, kohti ehdollistumista?
Tietoisuusko, tarkoitus korkein sen harhakuvista irtaantuminen?
Rakastavaiset eivät kysy olemmeko yhtä?
Kaksijakoisuus ja erillisyys on vain hetken hiljentymistä.
Välillä elämä on vain ajan kypsyyttä, kaiken antaen hetken pysähtyä, jalon mielen surun suuren tyhjyyden täyttyä, elämän sen juhlan kypsillä hedelmillänsä.

Puolitiessä totuuden hedelmistä siltikään ei saa korkeinta tietoisuutta jalostuakseen raakana poimittuna.
Naapurin pihalla on täysin turhaa yrittää omaa puuta kasvattaa, sen varjostamatta hänen peltoansa.
Jokaisella omenalla kun on omat siemenensä.

Kärsivällisyys on vain armonlahja, siinä missä lopullinen kiitollisuus luottamuksesta, vasta ajallaan hedelmänsä saa poimia, elämänlahjaksi Rakkaudella, tietoisuus on vasta silloin taattu ja aito.
Onnensiemenet ovat täten itäneet pienistä siemenistä elämän.
Kaiken luottamus on vain Itsellensä omistautumista, uskolleen, jos toivolleen että harmoniselle rakkaudelle. Ymmärrys siitä, että on hedelmä siinä missä on, onkin sitten jo toinen juttu.

Kaiken tarkoitus on sisäinen ääni, mille luottamus on ensimmäiseen ääneen, pyhimmillään suoraan.
Kallioita ei voi ukkonen särkeä murskaamatta kiviä.
Ei kimalaisen lentoa paikoillaan tarkoituksetta käskeä.
Roudalle ei tilaa voi tekemällä tehdä.
Rapakivilläkin on tarkoitus tasoittaa laaksoja.
Yhdenkään dundran laet ei ole kivetön.
Yhdenkään siemenen elämän eväät ei ole jossittelua.
Harjujen lumilla lintujen kaihoisa pyyde ei ole kerjäläinen, vain elämänjanoinen laupeus.
Kirkkain katse on elämän viisaus, roimasti enemmän kuin kivitetty kukka.
Sulilla näytetty tienviitta on tahdon sanomaton ranta.
Yhdenkään uurteen vuo ei ole jokea kauniimpi, missä ei kukintoa lumpeidenjuurelle ei saisi majaansa. Oravienjuoksu kiiman on vain uuhen salaisuus, mistä kurin voi laeillansa riipii.
Luopion salat on kohtalonsa surullinen viitta tietämättömyyden lakien mukainen.
Anteeksiannon lahja ei ole kovin maustettu tahdotta tabascon, se on vain hedelmät surunsiipien tilintekojen lahjojen kristallin kirkkaiden timanttien hiiltymä, kivien jättämä viisauden jälki Amorin.
Pilvilinnoilla unelmien on kaihoisa kiekua kuin riekot sateessa.
Ken on syytön lakeuden lailla rummut kun soi rinnassa tasan oikeuden?
Ken sen on sanomaan ken kysymään jos ken vastaamaan, tunturit kituen kasvaa viisautta korkeuksissansa omillaan.
Se ei ole surullista vanhan kilpikonnan kasvattaa 5000 vuotta kilpeänsä jalostuakseen, se on vain suhteellista ken on viisaudessa sanomaton viisaudessansa, nuoremman ymmärtämättä. Kilpi on kuitenkin kova kuin kallio, mutta pehmeä sisältä, kuten elämä on.
Elämän routa on elontie, nuoruus on muisto kuin kimalaisenlento.