Eihän sitä ihminen enää muuta voi kuin odottaa. Koko elämä on suunniteltava sitä silmällä pitäen, että lähtö voi tulla koska vain - seuraavan kuukauden aikana. Toivottavasti tietysti mahdollisimman pian, olo on nimittäin aika tukala. Kaikki alkaa olla valmiina tulokasta varten, muutama vaate on pesemättä. Sitten ei voi oikeastaan kuin leipoa pakkaseen, että on sitten mitä tarjota vieraille.
Elo on vaihtelevasti tylsää. Paljon mitään ei edes jaksa tehdä kun selkä väsyy ja jalat turpoaa, mutta silti aika tulee toisinaan pitkäksi, etenkin, kun Juha on töissä. Kaipaan NIIN kovin seuraa, ihmistä, jolle puhua näistä kaikista tuntemuksista. Joskus iskee melkein paniikki muutenkin: nyt jos en tapaa kavereitani ja vaikkapa käy kaupungilla, niin yhtään en voi tietää, koska siihen seuraavan kerran on tilaisuus... vaikka luultavasti pikkuisen syliin saatuani koko muu maailma on se jonka haluankin kadottaa - minullahan on jo kaikki.