IRC-Galleria

Sä sanoit,tää on ikuista.
Lupasit kaikkesi,kaiken maan ja taivaan väliltä.
Puhuit yhteisestä tulevaisuudesta.
Kihlautumisesta,yhteen muuttamisesta,häistä,lapsista.
Nuoruudesta,aikuisuudesta,vanhuudesta.
Yhdessä,aina ja ikuisesti,vannotit mulle.
Miksi,miksi sitten rikoit sen?
Rikoit mut,rikoit mun haavemaailman.
Tuhosit mun unelmat tulevasta.
Yhteisestä elämästä,tulevaisuudesta yhdessä.
Miksi leikit minulla?
Sanoit aina vain rakastavasi minua.
Luulit,mä kaiken kestän.
Se ei totta ollut,sä särjit mut.
Veit samalla palan minusta.
Palan minun sydämmestäni.
Pidä se,mutta älä unohda.
Älä unohda,miten paljon sillä oli annettavaa sinulle.

Mä en tiedä,
kuinka monesti mun pitää sulle sanoa,
että rakastan sua.
Niin,
että varmasti ymmärtäisit sen.
Musta tuntuu,
että mitkään sanat tai teot,
ei riitä kuvaamaan sitä,
mitä tunnen sua kohtaan,
ja kuinka paljon pelkään,
että menetän sut!

Tunteet heittelee mua edestakas,
en osaa päättä,
en voi ymmärtää,
enkä aina haluakkaan.
Elämä hukkaan heitettynä mietin,
et mikä mua vaivaa,
miks hommat meni näin,
mitä tein väärin,
et tää kaikki kaatu niskaan.
En vaan ymmärrä,
miks mikään ei mee niinku ajattelin,
tai mihin kaikki hyvä katos.
Kai sen van pitää mennä näin,
ehkä maailma opettaa mua elämään.
Tai sitte tää on vaan sitä elämää,
eihän kaikki mee aina niinku haluis.
Mut mä nousen tätä paskaa vastaan,
ja näytän et pystyn elää,
ihan niinku ennen,
vailla huolia.

Tyttö,
niin hauras ja heikko.
Hauras kuin ruusun terälehti.
Mikä on syy?
Sitä ei tiedä.
Tytöllä on ongelmia,
joista ei avaudu kertomaan kellekkään,
ei edes parhaille ystävilleenkään.
Ystäville,
jotka tukisivat varmasti,
jos kertoisi heille huolensa.
Tyttö pelkää kertoa muille.
Hänhautoo murheitaan sisällään,
aivan kuin peläten,
että muut kuulisivat jos edes avaisi suunsa,
puhuisi jotain.
Tyttö pelkää,
että hänelle naurettaisiin.
Tyttö ei pärjännytkään yksin,
vaan teki pelostaan lopun,
vaikka hänellä olisikin ollut ihmisiä ympärillään,
jotka eivät olisi nauraneet,
vaan olisivat auttaneet.

Tyttö,
niin hauras ja yksinäinen,
istuu huoneessaan yksin,
pimeässä yksin,
itkemässä,
maailmaa kiroamassa.
Kiroamassa kuinka paljon häntä painostetaan joka puolelta.
Painostetaan jättämään kaikki hänelle tärkeät asiat,
ystävät sekä muut.
Hän ei tajua miksi muut tekevät niin,
kiusallaan vaiko epätoivon takia.
Tyttö miettii ja miettii,
ratkaisua tähän kaikkeen.
Hän ei löydä ratkaisua.
Silloin hän ajattelee,
että voisi pistää viestiä rakkaimmalle ja tärkeimmälle ystävälleen,
joka aina yrittää auttaa mahdollisimman paljon tyttöä,
lohdutta ja kuuntelee.
Se on tytön ainoa keino pysyä järjissään ja jatkaa.
Tyttö saa viestin takaisin ja lopettaa itkun.
Hän tajusi että onhan hänelle ainakin joku joka välittää,
ja se on juuri tuo ystävä.
Tyttö kiittää vielä jumalaa,
että sai juuri tuollaisen ystävän.

Minulla on omallatunnollani sellaisia tekoja,
joita en voi kellekkään kertoa.
Mielessäni ajatuksia,
joita en voi ääneen sanoa.
Ne tuottavat tuskaa,
ja tuska kasvaa,
sekä stressaa.
Lopulta se tuska ja stressi,
ovat niin suuria,
että pää tahtoo hajota.
Sitä tunnetta ei voi poistaa,
muulla kuin puhumalla.
Mutta jos ei tahdo puhua,
entä sitten?
Täytyykö se kaikki pitää vain omana tietonaan?
Kaikki ne teot ja valheet,
kaikki ne ajatukset.
Ei ihminen pysty elämään niiden kanssa.
Lopulta kaikki se tieto kuitenkin tulee kerrottua,
ja olo helpottaa.
Ihmisten pitäisi kertoa heti kaikki,
puhua suoraan,
vain sillä he säästyisivät tältä tunteelta.
Tunteelta,
joka tuhoaa ihmiset ja heidän elämänsä.

Ei voi rakastaa ilman,
että satuttaa toista.
Meitä on täällä monenlaisia ihmisiä,
ja siltikään,
kukaan ei pysty siihen,
sillä samalla tulee kuitenkin satuttamaan toista,
huomaamattaankin.
Teot ja sanat,
molemmat voivat satuttaa.
Ne voivat olla pieniäkin asioita,
niin pieniä ettei niitä välttämättä huomaakkaan.
Tahtoisin vain,
etten edes tahattomasti satuttaisi ketään rakkaitani.
He eivät välttämättä ymmärtäisi,
etten tee sitä tahallani.
Olen mitä olen,
enkä voi sille mitään.
Yritän aina auttaa toisia,
mutta välillä asia menee siihen,
että olen taas satuttanut toista,
vaikken tahtonutkaan.

Ihan vitusti kaikkee paskaa oon tehny täs elämäs,
toivon et joku edes ymmärtäis.
Taivaaseen pääsyst haaveilu ihan turhaa,
meen suoraan palavaan helvettiin.
Ellei joku sit saa mua uskomaan enkeleihin ja yleensäkki parempaan.
Yks ihminen saa mut edelleen uskomaan valoon tunnelin päässä.
Se tunneli on nyt kylmä ja pimee.
En meinaa päästä pois sielt vaik haluisin.
Mut tää yks ihminen on tärkee.
Ku halataan,
en haluis päästää irti,
ja kun on pakko,
nii itku meinaa tulla.
Vituttaa niin paljon ku mietin,
kuinka säälittäviä nää tekstit ja tunteet voi olla.
Puran tunteeni näihin.
Se on pelkkää paskaa mut onneks sil ei oo väliä,
sillä hetkessähän me eletäänki.
Ei sil oo väliä jos juttu on säälittävää,
mut jos se juttu on just sitä mitä kelaa,
nii millään muulla ei oo mitään merkitystä.

Vuodatan nämä kyyneleet takiasi.
Pelkään,etten mahdollisesti voisi saadakkaan parempaa.
Vai,onko tämä vain yksi tempuistasi,jolla saisit minut puhumaan kaiken sinulle siitä,mitä sinusta ajattelen.
Pelkään,että siirrät tunteitasi syrjään,etkä näytäkkään niitä minulle enään koskaan.
Ja juuri kun odotin,että antaisit niiden näkyä vapaasti.
Toivottavasti olen käsittänyt sinut väärin,sillä t6ällähetkellä olisin melkein valmis luopumaan paljosta takiasi.
Toivon toisaalta,etten vielä myöhästy,sillä nyt tuntuu siltä,että jotkut periaatteistani ovat vääriä.
Nyt voisin vaikka lopettaa tämän voivottelun ja elää hetkessä.
Se on toisaalta ennenkin meinannut tuhota minut,mutta onko sillä niin väliä.
Aina saa toivoa,että joku ylempi voima näyttää oikean tien,ja nyt tuntuu siltä,että tämän pitkän tunnelin päässä olisikin valon häivähdys,jota olen jo pitkään epäillyt,mutta silti niin kovin odottanut.

Odotan sitä,kuin kesää ja kauniita iltoja.
Sitä,että ymmärtäisit ajatuksiani.
Et tunnu tajuavan tunteitani sinua kohtaan.
Tekisi mieleni kertoa se ääneen,mutta joku aina tulee ja estää minua kertomasta.
Se rasittaa minua todella kovin,koska silloin,pidän kaiken itselläni.
En voi puhua tästä kellekkään,vaikka mieleni tekisi kertoa koko maailmalle.
Se,etten voi kertoa,hajoittaa pääni,stressaannun.
Pakkohan se on kohta kertoa,etten räjähdä.
Mutta,täytyy katsoa,mitä elämä ajaa eteeni,mahdollisuuden parempaanvai vain tien huonompaan.
Kun näen sinut,alan hymyillä.
Mutta kun lähdet,mieleni tekisi estää sinua.
En voi estää sinua,koska silloin tekisin sinulle vain hallaa.
En halua sinulle mitään pahaa,vain hyvää.
Et ehkä usko tätä,mutta niin se vain on,ajattelemme samalla tavalla.
Elämä on epäreilua,niinhän sitä sanotaan.
Mutta yleensä hyvät ihmiset voittavat,paha häviää.
Oletko sinä hyvä vai paha,siitä otan vielä selvää.
Toivottavasti rohkeuteni ei petä.
Näinkin voi käydä,toivottavasti ei.