IRC-Galleria

En enää edes muista milloin aloin kantaa mukanani Salaisuutta. Tai sitä missä vaiheessa se alkoi hallita elämääni. Tuntuu kuin se olisi aina ollut poltettu sieluuni ja minun osanani olisi ollut vaalia sitä, uhrata sille menneisyyteni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni. Minun osani muistaa, koska on opetettu, ettei saa unohtaa. Minä, liian kuuliainen, liian kiltti ja voimaton Salaisuuden edessä. Ja siltikin, olisiko unohdus ollut edes mahdollista?

Minä muistan liikaa. Pahoja asioita, menneitä päiviä, tapahtumia ja Salaisuuden. Siitä ei puhuta. Siitä ei koskaan puhuta. En minäkään. Hiljaa ja raskaana minä silti sitä säilytän sydämessäni. Katkerana ja vihaa täynnä jonkinlaista surullisen merkillistä rakkautta minä sitä kohtaan tunnen. Vaikka öisin, etenkin öisin se hiipii uniini, myrkyttää mieleni kunnes oksennan sen ulos. Kerta toisensa jälkeen, jotta se saisi enemmän tilaa minussa kasvaa ja kehittyä. Elää omaa elämäänsä. Salaisuus.

Minä en enää usko, että koskaan kykenisin eroamaan siitä. Se on jo paineltu olemukseeni. Minä näen sen omista silmistäni kun katson peiliin. Sanomattomat sanat, öiset painajaiset, hiljainen huuto joka soi korvissani. Se, joka ei koskaan pääse ulos. Tai lopu. Ne ruokkivat Salaisuutta ja minä tiedän sen. Minulla ei vain ole enää voimaa sen tappamiseen. Tai edes alistamiseen. Sillä siitä on tullut osa minua. Tai oikeammin, jos asioista puhutaan niiden oikealla nimellä… minä olen jo hukkunut siihen. Minusta on tullut osa Salaisuutta. Yksi sen varjoista.

Aikaisemmin, kun minussa vielä eli jonkinlaista omaa tahtoa, minuutta, minä taistelin vastaan. Minä kirosin kohtaloani, Salaisuuden merkitystä elämässäni ja itkien, jopa raivoten rimpuilin rikkoakseni sen näkymättömät kahleet, sen aiheuttaman illuusion onnesta ja turvasta ja rauhasta lintukodossa. Pakenin maailmalle. Minä kuvittelin olevani vahva, voivani valita osani tässä shakkipelissä vain huomatakseni että Salaisuus seuraa minua minne ikinä menenkin. Etten minä voi sieluani pelastaa. Kenties sellaista ei ole suotukaan sellaiselle joka kantaa Salaisuutta. Kenties Salaisuus söi sen ennen kuin minä itse edes huomasin sitä. Kenties… Turha ajatella sitä enää. Asiat eivät muutu. Niiden kuuluu olla näin. Minä tässä hiljaisuutta ympärillä ja Salaisuus kylmänä rinnan päällä.

Elämä on varjoja. Toisinaan valoja. Peikkoja ja paimenia. Ja Salaisuuksia. Jokaiselle oman kohtalonsa mukaan. Syntisäkkinsä kaikilla. Minulle… liian väsynyt enää miettimään tuota. Huominen jatkaa samaa loputtomien päivien ketjua kuin eilinen ja tämä päiväkin. Salaisuus ei muutu. Se ei pala tulessa olemattomaksi ja puhdista minua tai häviä hetkellisen onnen tuomiin lämpimän valheellisiin ajatuksiin. Minä olen jo oppinut olemaan hiljaa. Hiljaisuuteen minä olen itseni tuominnut ja elämään Salaisuuden kanssa. Elämään osani mukaan, ettei Salaisuus unohtuisi, koska se ei saa unohtua. Koska on opetettu ettei saa unohtaa, ja jos minä unohtaisin… Jos minä todella edes kykenisin unohtamaan, kuka silloin muistaisi Salaisuuden, joka rikkoi minut? Olisinko minä silloin särkynyt miljooniksi hiekanjyviksi turhaan? Olisinko minä silloin turha, koska Salaisuus on jo osa minua? Olisinko?