IRC-Galleria

No niin. Muutaman viikon ajan tässä on ollut kamala kiire siskon häiden järjestelyssä. Kiirettä on pitänyt ja vaikka miljoona asiaa on jo tehty, on toinen mokoma vielä tekemättä ennen H-hetkeä. Kaikki tämä kiire ja tohina on aivan ihanaa, mutta samalla minut oli jokseenkin itseni huomaamatta vallannut tietty levottomuus, joka kasvoi ja kasvoi ja otti muotoa minusta. Jotain puuttui. Tai ainakin jotain kaipasi. Kenties se jokin oli nauru, hymy... jokin.

Eilen tuli törmättyä taas poikaan, ja tapansa mukaan hän sai minut nauramaan. Se jotenkin tuntuu liittyvän häneen; nauru ja muu tuollainen kuplinta, joka tuntuu ihan pirun mukavalta. No, anyways, siihen hän pyrähti ja otti syliin, upotti kasvonsa hiuksiin ja pyöritti nenänpäätään minun otsaani vasten. Suloista, ei mahda mitään. Kaiken kaikkiaan enemmän kuin suloista.

Hänellä on hassu tapa silitellä minua ohimennen. Ohikävelessään hän pysähtyy ja silittää hyvin hellästi hiuksista. Kellään muulla ei ole ollut sitä tapaa. Ja minä en kykene kuin hymyilemään. Tai kuten eilen sai kuulla kuittailua asiasta, minä kuulema "kukerran" kun hän on paikalla. Voi hyvin olla, en yhtään ihmettele. Hänelle minä voin hyvinkin kukertaa.

Pidän minä oikeastaan niistäkin hetkistä kun vain ollaan hyvin hiljaa ja katsellaan silmiin, ja aika varkain maailma katoaa. No, ainakin minun osaltani. Ja hitaasti se taika vähenee, ei katoa, mutta oudosti vähenee kun muut tunkevat siihen aikaan ja tilaan joka äsken oli varattu vain meille, ja sille hetkelle. Äänet voimistuvat, ihmiset ilmaantuvat... ja kupla puhkeaa, mutta se tunne jää. Ja kamala tarve hymyillä.

Jokseenkin hassua on hymyillä koko aikaa, mutta nyt se on sitten todistettu, ettei edes pieni kolari pyyhi sitä hymyä pois. Omituista kuinka joku ihminen voi kaikessa omalaatuisuudessaan vaikuttaa noin. Mutta pirun hyvä että vaikuttaa...