IRC-Galleria

Tuulen henkäys kuivaa kyyneleeni,
umpikuja on väistämätön.
En voi lähteä takaisin,
en elää sitä uudelleen.
Miten pääsen eteenpäin?
Vuodattamalla vereni naiviudelle,
olemalla raiskattavana ilkeydelle.
Se iskee tikarina rintaan,
se luovuttaa sieluni pimeydelle.
Huudot ovat turhaa kaikua,
toisten naurut kantautuvat ylitseni.
Pelokkaat silmät sulkeutuvat,
päätin sen,
piikkilanka pelastaa tuskani.

Mulla ei ole oikeutta
pyytää sua jäämään.
Mä tuskin hengitän,
ilman sua mulla ei ole sydäntä,
annoin sen sulle.
Kyyneleet, jotka itken,
ovat suolainen meri sielussani.
Mä tein väärin,
anteeksi en itselleni pysty antamaan,
kuinka sä sit voisitkaan?
Sä olet henkenä mun vierelläni,
olen heikko,
munhan piti olla vahva.
Olet aina sydämessäni,
en unohda koskaan,
en pysty rakastamaan
koskaan ketään,
niin kuin sua rakastan.

Mä vuodan,
kuuntele mua.
Mulla ei ole ketään muuta,
mä tarvin sua.
Elämää ei ole,
mä työnsin sut pois.
Mä oon valmis,
menetin sut,
missään ei ole enää
mitään mua varten.
Katson peiliin,
on aika lähteä.
En unohda sua,
en vain jaksa enää.
Mun on mentävä,
mä luovutan.
Kumpa voisin vielä syleillä,
silloin en pelkäisi.
En tiedä tuonpuoleisesta,
mutta käsivarsillasi olisin peloton.
Sä oot kaunis,
maailman kaunein härkä.
Sä oot enemmän,
kun mitä olen koskaan toivonut,
mutta siltikään se ei riitä.
Kyynelten läpi ymmärrän,
sä et ole tarkoitettu mulle,
et ainakaan vielä.
Ehkä joskus pystyt
antamaan mulle anteeksi.
En vain voi jäädä enää odottamaan,
tuska sattuu liikaa.
Syksyn lehdet tippuvat puista
ja minä menen niiden mukana.
Kaikki päättyy,
elämä ei ollut minua varten.

Yksin istuu tyttö kalliolla,
pää polviin painautuneena.
Horisontti kaukana tavoitettamattomissa.
meren suolainen tuoksu kantautuu,
lintujen laulu kaikuu.
Kyyneleet vuotavat poskille,
hän maistaa niiden suolan huulillaan.
Hän odottaa kättäsi,
hän toivoo haaveiden toteutuvan.
Tyttö pelkää ilman ystävää,
suojelusenkelin siipien suojaa.
Häntä halveksitaan,
tuska ruokkii hänen sydäntään.
Hän haluaa rakastaa,
unelmien linnan rakentaa.
Kylmyys kohtaa hänen ihonsa,
suru valtaa hänen sielunsa.
Hän on orpo,
vailla elämän kukoistusta.
Ruusu pudottaa terälehtensä,
kuihtuu osaksi hänen ruumistaan.
Hän rukoilee apua Jumalilta,
pilven reunan enkeleiltä.
Hän on yksi heistä,
naiveista maailman varjoista.

Enkeli on hukannut siivet,
varjo seuraa jokaista askeltani.
Salaisuuksien pyhä kirja,
elämä hukkaa vapauden.
Olen vankina sielujen manalassa,
sydän pirstaleina maailman pahuudesta.

En katso eteeni,
olen orjana helvetin kuilussa.
Kuljen mustavalkoista polkua,
veri virtaa suolaisessa pudotuksessa.
Kyyneleet ruokkivat uneni,
painajaiset ovat kasvoni.

Haluan irti surun huumeista,
en jaksa viiltää vertani.
Sisäinen piru mustaa ruumiini,
tyttö huolia täynnä.
Auta minut pois tunnelista,
demoneiden luolista.

Ole ystäväni,
pyydän, näe paha oloni.
En jaksa laahustaa,
jalkani eivät suostu kantamaan.
Romahdan,
haluan olla vapaa.

Haluan lentää,
linnun lailla siipeni kasvattaa.
En pysty siihen yksin,
tarvitsen lähelleni rakkauden.
Luo minulle tulevaisuus,
unelmien todellisuus.

Haaveilen sinusta,
yhdestä hyvänyönpususta,
halista,
jossa tunnen olevani turvassa.
Sinä et edes tiedä,
välittäisitkökään vaikka tietäisit.
Haluan koskettaa,
kertoa sydämeni salaisuuden,
haluatko edes kuulla tarinaa,
saatika näytellä sadussa roolia?
Saanko koskettaa huuliasi,
painautua ihoasi vasten,
turvaan elämältä,
turvaan tuskaiselta polulta?
Tasapainoilen vielä unelmissa,
pelkään, että ne kaatuvat päälle,
ne tietävät jo tarkan ajankohdan.
Silloin minä olen poissa,
palan helvetin tulessa,
pirun kiilto silmissäni.
Haluan unelmaa,
pyydän sinua toteuttamaan yhteinen unelma.
Ruokin särkynyttä sydäntäni,
auta korjaamaan revennyt sieluni.
Olet rakkautein ja
haluan sinun tietävän sen,
vaikka vaikka romahtaisin tuhkaksi,
haluan sinun ymmärtävän.

Lennetään yhdessä tuulen lailla,
vailla huolten koskemaa surua.
Uidaan vastarannalle parvena,
huijataan väryys jälkeenjääneenä.
Kuunnellaan harpun soittoa,
tanssitaan toisiimme kietoutuneina.
Tehdään unelmista todellisuutta,
yhdessä...
Kenen kanssa?
Ei ole ketään,
joka haaveilisi seurastani,
joka rakastaisi sellaisena kuin olen.
Typerys!
Olen yksin,
se on kohtaloni,
pieni nurkkapöytä ja sänky läävän keskellä,
sohva eläkkeellä töistään
eikä se edes kulu käyttämättömyydestä.
Tämä on elämäni,
unelmani ovat tulessa poltettua sanahelinää.
Taas se iski suoraan rintaan,
verta vuotavaan haavaan,
kyyneleten suolaiseen kanavaan.
Tämä on elämäni,
tämä on todellisuuteni,
menneisyyden ja tulevaisuuden ympyrää kiertävä oravanpyörä.

Olen vankina kuilussa,
valo pilkkeenä vain horisontissa,
varjot ovat ainoat ystäväni.
Kurkoitan kiivetäkseni ylös,
olen liian heikko,
auttavaa kättä en näe.
Pyhyys on pilkkaa vain,
onnellisuus keksittyä ironiaa.
Naiviit ovat ajatukseni,
suolaiset kyyneleet itsetuhon tuskaa,
haluan unelmieni paratiisiin.

Aina vaan yhä uudestaan,
vajoan alas.
En ota opikseni,
sydämeni on palasina.

Hän auttaa minua,
en kestä odottaa.
Murenen,
haluavat vain satuttaa.

Olen liian heikko,
yksin pimeässä nurkassa.
Miina tekee reikiä sieluuni,
Antakaa minun mennä.

Mä hajoon käsiin,
murenen hiekkadyynien lailla tuulessa.
Kuihdun,
ruusun terälehdet tippuvat maahan.

Älä katso taaksesi.

Olen pahaa ilmaa,
savuista tuhkaa.
Elämä on jättänyt jälkensä,
sielu jättäytynyt taakse varjoksi vain.

Huomaa tulevaisuus.

Menneisyys uusiutuu,
siksi en odota tulevaa.
Haaveet on liian kaukana,
minun on mahdoton niihin ylettyä.