Mieli kelailee juuri ennen heräämistä. Että seison mallina huoneessa, ympärillä tutut opiskelijat. Alastomana, kontraposto (paino toisella jalalla), kädet rennosti sivulla, pää käännettynä vasemmalle. Vatsassa seisomisesta seuraava paine, lihaksisto ei kestä. Tulee huono olo, ilmoitan etten jaksa enää, opettaja ei kuule. Päätän jaksaa vielä hetken, mutta olo käy huteraksi. Astun ulos asennosta, huojun lavalla siihen malliin että oppilaista jotkut kehottavat istumaan. Istun, huojun, voin hiukan heikosti. Mutta ei tässä hätää, lähden juomaan vähän vettä huoneen toiseen päätyyn, laitan paidan hartioille. Hanan vieressä tuntuu, että maailma huojuu, joten päätän käydä istumaan.
Silmäni rävähtävät auki, olen varma että myöhästyin töistä. Nään ympärilläni huolestuneen taideluokallisen, joka kilvan neuvoo havahtumiskeinoja. Jalat ylös, ettei vaan olisi kylmä, ole nyt ihan paikallasi, kaikki on hyvin, juotko jotain.
Aivot ottavat vastaan viestejä, ei tainnut olla unta se.
Mutta nautin pyörtymisestä yhtä paljon kuin viimeksi.
Taideluokka luonnollisesti oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen:
![Sa[n]na](/img/bashi/1x1trans.gif)
