Tapasin Kuoleman viimeyönä.
Siinä se seisoi sängyn vieressä, aamuneljältä herätessäni painostavasta unesta.
En tiedä oliko kyseessä jonkinlainen varoitus, vai houkutteliko sen paikalle alkavien kuukautisteni tarjoaman veren tuoksu.
Eilen iltapäivällä Paholainen ajoi vastaan kävellessäni kotia kohti. Hänen voitonriemuinen naurava naamataulunsa polttui verkkokalvolleni.
Maailmanloppu on tulossa -kyltit ovat todellisia: ryömimme, tai kenties juoksemme, sitä kohti jokaisena silmänräpäyksenä, jokaisena nautittuna mansikkaleivoksena, jokaisena luettuna kirjana (ymmärräthän ajanmääreeni).
Maailmamme ei ole ikuinen, ei, itseasiassa se tuhoutuu ja rakentuu uudestaan (mitä tuhlausta) jokaista tarkasteluamme varten. Eikä se ole ikuinen olemassaololtaankaan, kuten ei mikään, paitsi ehkä ihmisen typeryys, joka eläisi tyhjiössäkin.
Joten kun ostan ne helmikorvakorut, jotka pukevat minua niin hyvin, kyseessä on vain jalo pyrkimykseni edesauttaa ihmiskunnan tuhoa, ja palauttaa siten rauha maailmaan.
Siitä on kyse myös silloin, kun pukeudun noihin helyihin kolmansille treffeille(tm), tehden parhaani saadakseni populaation kasvuun (entisestäänkin).
Ehkä jonain päivänä löydän tuhon enkelin peilistä, eikä se enää voi pelottaa.