IRC-Galleria

Tapasin tyypin (vihdoin - pakkohan sellaisen on osua kohdalle) joka on ollut jonkun parinsadan partnerin kanssa. Ja siinä oli vasta naispuoliset.

Siinä sitten tuli yön mittaan pohdittua ainutlaatuisuuttaan. Voin vannoa, etten osaa tai tee mitään, mitä joku aiempi ei olisi jo tehnyt hänelle. Kun muuten kovin usein olen jotain uutta kykeneväinen esittelemään. Samoin voin vannoa, että maatessani vuoteella, sanokaamme ketarat ojossa, näyssä ei ole mitään erityistä. Yksi uusi lihanpala.
Mitä tulee mihin tahansa, en takuulla ole ainutlaatuinen. Joku toinen, laumoittain joitakin toisia, omaa tismalleen saman ominaisuuden, taidon, tiedon, kuin minä. Toki en usko että olisi joku tismalleen, atomilleen samanlainen kuin minä (mikä on todennäköisyys? - kerro ja saatan uskoakin), mutta minussa ei ole mitään ainutlaatuista, ainutkertaista.

Varsinainen suhteellisuudentajun kurimuskierre (joskin semmoinen mikä minulle sopii - sillä normaalihan ei vaikuttaisi minuun enempää kuin Zaphodiin).

Oikeastaan ajatus oli miellyttävä, kuten usein nautin mietteestä, jonka mukaan olen vain, öö, hiekanjyvä ihmisyyden autiomaassa, aka. en mitenkään speciaali, ihan vaan yksi muiden joukossa. Se tuntuu hyvältä kai siksi, kun tarkoittaa, ettei kukaan tuijota.

Sitten takaisin näiden ainutlaatuisuuttani palvovien miesten uniin.
Miksi sinä nautit kun koet olevasi ainutlaatuinen?

Ps. Tietty laskin myös äkkiseltään, että montako sitä pitäisi vuodessa olla, että pääsisi samoihin lukuihin. Mutta kaksisataa on aika paljon (kilpailuvietti, ah, miksi sain sellaisen). Vaan mikä se M-kirjaimella alkava heppuli oli, joka suunnitteli makaavansa sata naista vuodessa?