IRC-Galleria

minut varmaankin pian kärrättäisiin hoitoon. Sillä provosoivin teko, johon nainen tässä maailmassa voi astua, on lakata kokonaan pitämästä huolta ulkonäöstään. Niin, ja jos pukeutuu johonkin ihan muuhun, kuin mitä muotigurut sinulle tuputtavat, olet sekaisin päästäsi.

Että minä vihaan ihmistä. Sen vastustusta muutokseen ja uuteen (itse tosin olen pahin - aamulla sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta). Erilaiseen. Erilaisen pelko, voi hyvänen aika. Minä, joka kuulen vuosi vuodelta olevani open mainded. En minä ole, minä vaan hyväksyn sen pimeän puolen, valoa vastaan sitten olenkin vaikka kuinka paljon. Mutta kumpa ihmiset ajattelisivat, edes pikkuriikkisen, tai jos eivät, pitäisivät suunsa kiinni. Ja silmät kanssa - ei ole yksi joka taas tänään reväytti niskansa minua tuijottaessaan. Keskaria en kehtaa näyttää, voi saada vielä syytteen. Miksei tuijotuksesta voi rangaista?

Haluan pukeutua lateksiin, korkeisiin korkoihin ja verkkosukkiin, koska silloin tuijotuksen syy on ilmiselvä, ja siitä voi repiä ylemmyydentunnetta. Mutta ei, kun kirmailen pikkutyttökuteissani, silloin olen luonnonoikku, kaihdettava, jotain mistä kerrotaan päivällispöydässä. En siedä suvaitsemattomia ihmisiä, ja niin teen itsestäni sellaisen.

Olla erilainen erilaisuuden vuoksi, en toki. Sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi vaihtaa tyyliäni jos tämä mitä kytän tulee muotiin. Siinä missä muodin orjallinen seuraaminen on myös oma tyyli, erottautuminen on yhtä lailla. Minun tyylini se ei koskaan ole ollut, tai ei ainakaan sen enempää kuin mikä tahansa. Minä puen harmaat college-housut siinä missä liituraitaisen kynähameen. Miksi? Koska haluun.

Eikä minulla ole vastauksia, mitä tehdä kaikille noille tyijottaville, kyseleville ihmisröykkiöille. En voi antaa olla. Ainoa toinen vaihtoehto, mikä tulee mieleen, on juomaveden myrkyttäminen ja kuolemasta nautiskelu.