IRC-Galleria

Miksi en voi välttyä tälle sivulle kirjautuessani katsomasta videota, jolla valoilmiöt räjäyttelevät ihmisiä, joiden kasvoista näkee, että homma ei miellytä? Miksi kukaan ei tunnu edes miettivän tätä? Asia tuodaan silmille täysin jokapäiväisenä ja ohittamattomana.

Minulle tulee paha olo, kun näen ihmisiä satutettavan. Sillä ei ole väliä, tapahtuuko se televisiossa vai todellisuudessa. Enkä usko, että ihmisen aivot varsinaisesti tajuavat "se on vain elokuvaa"-väitteen. Minun eivät, ja olen kuullut samanlaisista reaktioista henkilöillä, jotka eivät ole katsoneet televisiota lapsena. Aivot kyllä turtuvat, mitä enemmän väkivaltaa näen, sitä vähemmän se koskettaa. Ainakin luulen niin - en ole toistaiseksi katsonut tarpeeksi turtuakseni, vaan yhä on käännettävä katse pois.

Kun katsotaan historiassa taaksepäin, aikaan jona gladiaattorit lahtasivat toisiaan, ei ihminen silloin ollut verenhimoisempi. Itse asiassa, mikäli olen oikeassa, eivätkä aivot erota televisiokuvaa ja todellisuutta, nythän se vasta verenhimoinen on. Ja kuitenkin pidämme näitä gladiaattoritaisteluja sairaina, ehdottomasti kiellettävinä.

Sana väkivaltaviihde on yksinkertaisesti käsittämätön. Miten voi väkivalta olla viihdetta? Silti se on ollut läpi ihmiskunnan historian suosittua katseltavaa. Tai ei, ei varmaan ihan alkuaikoina. Yhä kivikautisissa oloissa elävät lajitoverimme, missä viidakossa niitä nyt onkaan, tuskin harrastavat väkivallan katsomista. Heille normaali lauantai-ilta suomalaisen television äärellä saattaisi olla hyvinkin traumaattinen kokemus, vaikka kuinka selitetään, että se on vain elokuvaa.

Mutta mitä minä en varsinaisesti ymmärrä, on ikärajat. Miksi tuotamme viihdettä, jota emme voi näyttää jälkeläisillemme, mutta katsomme itse "vailla vaikutusta"? Muuttuuko ihmisen aivosto todella niin paljon, mikä tuo muutos on, ja eikö lapselle haitallinen materiaali todella ole jonkin maagisen ylhäältäasetetun iän jälkeen olekkaan ihmiselle haitallista?

Tämähän näyttää aikalailla siltä, että koulutamme lastemme aivoja sietämään väkivallan näkemistä. Onko siis ihme, että kohdatessamme sitä todellisuudessa, emme reagoi; eihän väkivallassa ole mitään erikoista, tavallisuudesta poikkeavaa.

Minä en halua turtua väkivallan katsomiseen koskaan. Minä haluan kärsiä nähdessäni lajitovereitani satutettavan. Haluan joutua sulkemaan silmäni kun elokuvasa tullaan väkivaltaiseen kohtaukseen.