IRC-Galleria

Lapsena kävin pari kertaa siis terapiassa. Tai muistan pari kertaa, kävin varmaan vuoden tms. Oli siistiä, kun pääsi leikkimään uudenlaisilla leluilla.

Kerran siellä oli sellainen kysymyslista, että mitä pelkäät. Pelkäsin enemmän sitä listaa kuin suurinta osaa niistä asioista. Ihan kummia asioita ihmiset pelkää, pelotti niiden puolesta. Ja kuka pelkää alastomia miehiä tai naisia? Ties kuinka pitkään pelkäsin sitä, että jos joskus pitäisi pelätä alastomia ihmisiä. Kauhea ajatus.

No mutta, mitä sinne rastitin, oli, että pelkään pimeää. Ja mitää tekee psyko? Ohittaa sen tyyliin "no lapset nyt pelkää pimeää".

Ja varmaan ihmiset nyt vaan olettaa, että siellä pimeässä on avaruusaluksia, sotilaita ja sianruhoja? Siten, että itku ja sydän kurkussa juoksevat valikatkaisimelta peiton alle turvaan? Vielä parikymppisinä? Vessasa ei voi olla peiliä, koska muuten olen varma, että joku tuijottaa mua selkäni takaa, kun nostan siihen katseeni. Mä muistan edelleen ne sotiaat, jotka erittäin elävinä ja konkreettisina ilmestyivät valkealle seinälle mummolassa yökyläillessä.

Että semmoinen "lapsuuden hassu pelko". Jos tuokin psyko olisi tehnyt hommansa vähän paremmin, ehkä asialle olisi jo silloin tehty jotain?

Tai sitten ei, sillä jo lapseni pidin terapeutteja toopeina.

Tänään siis vietin puolitoista tuntia keskustelemalla säästä ja psykiatri leikki nappulan kanssa. Kuka hyötyi? Onhan toi toki niin ihana lapsi, että sen kanssa viettää aikaa ihan ilokseen.

Mmmm. Hmmm. Niin. Joo. Ahaa.
Voi mä puhua kotona seinälle, siltäkin saa parempaa palautetta. Maalit vaan rapisee lattialle.