IRC-Galleria

Olen vähän pettynyt.

Elämä aikuisena ei ollut niin helppoa kuin lapsena kuvittelin. Minusta tuli onnellinen, mutten ole varma mitä hyötyä siitä on. Saan, ja olen saanut, kaiken mitä keksin pyytää. Joskus siihen toki menee aikaa, eikä sormien napsautus auta. Se on aika kummallista. En tiedä mitä muut ihmiset syvällä itsessään toivovat, ehkä samoja asioita kuin minä, jolloin en ole mitenkään etuoikeutettu

"Lapin rundi tammikuussa, kustaan suoraan bussin kardaaniin.
Ei oo varmaan helppoo olla nainen, kun tyhmyys tiivistyy.
Mut hyvin se tän ottaa, se sanoo meitä kultapojikseen.
Mutta miten musta tuntuu, että minulle sen sanoo tosissaan.

Tää onko kaikki kuvitelmaa vaan, taas luulenko liikaa, luulenko liikaa.
En ajatuksiltani rauhaa saa, kun kaiken aikaa mietin mielessäin
tunteeko hänkin myös näin.

Muut humalaansa nukkuu, taas bussia saan ajaa läpi yön.
Hän pitää mulle seuraa ja kertoo asioitaan itsestään.
Kuinka äiti laittoi välit poikki kun tytär alkoi laulamaan.
Ja minä ajan vaikka haluaisin vaihtaa nuo kaikki sanat suudelmaan.

Tää onko kaikki kuvitelmaa vaan, taas luulenko liikaa, luulenko liikaa.
En ajatuksiltani rauhaa saa, kun kaiken aikaa mietin mielessäin
tunteeko hänkin myös näin.

Tää onko kaikki kuvitelmaa vaan, taas luulenko liikaa, luulenko liikaa.
En ajatuksiltani rauhaa saa, kun kaiken aikaa mietin mielessäin
tunteeko hänkin myös näin.

Tammikuussa lapin yössä tankki alkaa olla tyhjillään"

Olen elänyt lähes koko elämäni tämän biisin fiiliksessä. Luovutan aina jo ennen yrittämistä.
No esim. se yks kirjakaupassa mua selvästi katsellut poikanen (jonka toisen kengän nauhan oli auki).
Ja sit se yks tyttö koulun pihalla, olisin hyvin voinu tarjota sille mun sateenvarjon toisen reunan.

Mutta eihän ketään oikeasti kiinnosta kukaan muu, varsinkaan minä, tällä planeetalla. Yksin unelmoin maailmasta jossa ihmiset olisivat vapaampia olemaan toisilleen hyviä. Rakastavampia.

Rakkaus.

Seuraava joka kutsuu mua termillä "kitten" tai jollain sen johdannaisella... katuu sitä vielä, jos vain keksin jonkin oikein katalan koston.

Ulkona ihana ukkonen <3
Tai ehkä Jumala on vihainen :(

Tai ehkä vihdoin kuolemme kaikki.

"Vittuku en oo pikkutyttö"

Hiukseni ovat taas niin pitkät, että niiden löytäminen varisseina ympäriinsä ottaa päähän.
Pujotin langan neulaan, ja sitten aloin metsästää niitä yksiä sukkahousuja joissa on varpaissa reikä. Mitä ihmettä, en löytänyt yksiäkään. Kaikissa niissä oli jo paikattu rei´ät. Mutta sitten tutkin stayupit läpi ja sieltä niitä rikkinäisiä löytyi sitten...

Tarvitaan: rikkoutumattomia varpaidenpäällyksiä ja irtoamattomia hiuksia.

Poikaystävä, halaus, miljoonatili, terveellinen ja turvallinen päänsärkylääke, hampaiden pesijä, kirjekaveri, lämmin aurinkoinen keli ja hyvä kirja otetaan myös vastaan.

Ja taas on sukkahousut märkinä lätäköissä hyppimisestä. Tällä kertaa tosin vain omat (joo, joo, edelleen sori canasta , mutku se lätäkkö siel Lahdessa oli vaan niin viettelevä..)

Oih.

Nyt kun vihdoin halu ja tilaisuus tuli yhtä aikaa, löysin youtubesta Amelie-elokuvan enkkusubeilla. Mahtavaa. Olen ikävöinyt häntä. Tänään en lähde ulos viihteelle, pakenen koneeseen ja elokuvaan.

Oih.

Edit:// Olen seurustellut pojan kanssa, joka piti tuosta elokuvasta. Minä pidin siitä pojasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pojat pitäisivät tuosta elokuvasta. Tai että minä pitäisin kaikista pojista jotka pitävät tuosta elokuvasta.

Mutta onko sinulla nk. "keskiluokkainen unelma"?

Juoksen yleensä jussinhakumatkalla. (Siis sinne mentäessä, takaisin me matelemme.) Siihen on syynsä. Ensinnäkin olen kiinnostunut kunnostani (toistaiseksi sitä ei ole...). Tahdon kyetä juoksemaan karkuun (tai vaihtoehtoisesti saada jonkun kiinni). Hämmästelen miten päivittäin jaksan helposti juosta aina vaan pidemmän matkan, hengästyneisyys vähenee, voima lisääntyy. (Tätä olisi pitänyt kokeilla jo aikapäiviä sitten.) Niin, suurin syy tosin on se, että olen yleensä kuitenkin jo valmiiksi myöhässä...

Minulla on adidaksen (piilomainos) ikitennarit, ja sitten yhdet toiset matalat nauhalliset kengät, joilla juoksen, ihan vaan kun niin on opetettu ja kun englannin tiet on todella epätasaisia, enkä tahdo murtaa nilkkojani. Vaikka olenkin korkeita kenkiä käyttänyt 12-vuotiaasta asti, ja varmaan vain jotain 20% kenkienkäytöstäni on matalapohjaista.

Tänään satoi, ja sateenvarjon kanssa en ajatellut juosta, niinpä laitoin eteisestä sujautettavat kolmen sentin pinkit kiilakorkoballerinat. Ja mitä, siellä mitään satanut. Ei ainakaan niin että sateenvarjosta olisi jotain hyötyä ollut, enemmän kuin haittaa. Päätin koettaa (ja kellokin oli jo paljon) juosta. Tunsin lentäväni.

Mielenkiintoinen huomio: juoksen korkokengillä (luultavasti tiettyyn korkeuteen asti) paremmin kuin matalilla kengillä. Ihmekkös tuo tavallaan, kun koko nuoruuden jalkoja mitä ilmeisimmin muovasin korkokenkiin... Mutta kuitenkin. Juokseminen oli huomattavan paljon vapaanpaa, sulavampaa, aidompaa. Luultavasti myös nopeampaa. En tuntenut samaa huojumista kuin matalilla kengillä.

Juoksen siis näillä näkymin nakukympin koroissa... "Mut ihan vaan siks ku oon niin tottunu juoksee korkokengissä (alasti??)".