IRC-Galleria

Ratsastuskypäräni löytyi. Vihdoin. Nyt on taas pyöräillessä kypärä päässä.

Kuten äitini asian teini-ikäiselle kapinoijalle, "ne kaikki haukkuu mua, oon ainut joka käyttää", ilmaisi:
Pyöräilykypärää käyttävät ne, joilla on jotain suojattavaa.

Olin muuten ihan oikeasti ainutainut joka käyttä yläasteella pyöräilykypärää. Mutta se nyt oli vaan yksi uusi reikä uppoavaan laivaan, en minä ollut sitä kritisoivien suosikki muutenkaan. Ja kaverini sitten taas, olivat kaikki niin nössöjä etteivät käyttäneet, sopottivat vain tekosyitä.

En halunnut käyttää kypärää. Ruma ja nössä. Mutta tuo ratsastuskypärä on just elegantti. Tiedä sitten onko se ihan yhtä turvallinen, toivottavasti ei koskaan tarvitse kokeilla. ...voisi päällystää tavallisen kypärän jollain tyylikkäällä kankaalla, mutta iso se on silti. Kolho.

Laki asiasta on kyllä hassu. Ei, vaan älytön.

Joskus mietin että internetin tulisi olla laitonta. Pohdin tosin samaa myös elämästä.

Tunnustan. Olis just siistii.

Okei, oikeasti haluaisin vastaavaan ihmiskokeeseen, tulla suljetuksi kuukaudeksi-pariksi johonkin ruokavaroiltaan rikkaaseen tönöön random-jengin kanssa. Pitäisin sitä mielenkiintoisena. En koska minä plus kamerat.

Opettaja: "Ja huomiosi Astrid Lindgrenin tyttösankareista on erinomainen..." bla bla. Niin hän kirjoitti veljeni kirjailijaprofiilin arvosteluun. Arvauksia, onko huomio Lindgrenin erikoisesta (no, antaa tulla muita? jep, erikoinen se on) tavasta asettaa tyttö sankariksi veljeni oma ajatus? Ei ole, minun se on.
Naurettavinta on se, että veljeni kirjoitti essessään selvin sanoin kuulleensa jutun minulta... ja silti opettaja ihailee sitä, hänen ansionaan, arviossaan. Lukio!
Arvatkaa millaista epätasa-arvoa on se, että veli miehenä kerää huippupisteitä ajaessaa tasa-arvoa (jonka olen siis sen päähän juntannut - en sano etteikö hän olisi tasa-arvoinen luonnostaan, mutta maailma on pirullisen kiero ja vaivihkainen epätasa-arvoilussaan, tarkka saa olla), kun taas minulle se on ihan luonnollista, ja itseasiassa "älä taas jaksa". Mur.

www.toivomus.fi

Inhoa tuollaisia kampanjoita. Niissä on jotain viiltävän nerokasta, joka iskee kyynelkanaviini. Käsittämättömän pieniä tekoja, joista olisi seurauksena suuria tunteita. Hienoja muistoja. Hulla tosin, että "haluaisin jonkun joka kuuntelee, seuraa kävelyretkille"-tyyppiselle toiveelle on asetettu hinta. Miten? Tuollaista tahtoisin tehdä, mutta kas kun se on taas Helsingissä. Punainen Risti tosin tekee koko maassa. Toisaalta olen niin sisäänpäin kääntynyt, että vien tuon tutun ja turvallisen, lähestyttävän, isoäitini, tuosta sinne Ortodoksiselle kirkolle, mikä tuolla pohjoisemmassa on, Leonko kirkko se oli, koska sinne hän joskus mainitsi haluavansa. Jonkun vieraan seurassa istuisin vaan tuppisuuna, hoitain käytännön, mutta ilman kosiskelua en puhua pukahtaisi. Mistä puhuisinkaan?

Niistä Rammsteinin lipuista. En mä ees halunnu niitä. (Kettu, pihlajanmarjoista.)

No en itteasiassa ees yrittänytkään saada, vaikka ois se voinu olla jänskää nyt leveillä lipuilla. Myydäkseen ne siis eniten tarjoavalle / rukoilevalle (ts. vastustaa sitä järjetöntä huuto.net -trokaamista, olla vetämättä hintaa välistä).
Ongelma siinä, että en todellakaan uskalla mennä Rammarien keikalle, siellä lienee verta ja muuta mukavaa esillä turhan paljon. Sitä en noissa hiteissä ymmärrä, että miksi ne ei voi tehdä vaikka sitä kahta(kymmentä) keikkaa näihin maihin, joissa liput myydään viidessa minuutissa. Nostan hattua... Iron Maidenko se oli, joka teki sitten toisenkin keikan? Heille kuitenkin.

"Me emme enää kekustele, juttelemme vain."

Millainenkohan olisi sellainen vanhanaikainen (öhöm?) suhde, jossa ensin tunnustaa rakkautensa, ja vasta sitten suutelee? Ei, ei mikään papin aamenta odottava (varjelkoon, minusta on merkittävän tärkeää tuntea ihmisen kaikki puolet ennen avioliittoa), mutta hitaasti henkisesti rakentuva. Enimmäkseen ole kyllä suudellut vain ihmisiä, joihin olen ollut rakastunut. Mutta ei se ole mitä tarkoitan, vaan aivokemiaa, kuin suklaasta saatava hyvän olon tunne.

Stoppi kuitenkin siihen kohtaan, missä miespuolinen seurustelukumppani alkaa suunnitella isäni jututtamista.

Ps. Kerroinko jo, kävin ostamassa kaksi plansettia. Teensenitse, vyötärökorsetti.

http://www.youtube.com/watch?v=BfqJsYGTCeQ&feature=related

http://www.sananvapaudenpuolesta.fi/adressi/index.php

Eli uskonnoilta luulot pois. Ja rahat sitten seuraavaksi. Tämä ei viittaa suurisuuntaiseen kirkon tai muun pyhänä pidetyn rakennuksen polttourakkaan. Se kun vie rahaa valtiolta = kansalta.

www.eroakirkosta.fi

"Ennen lähtöäsi saat sitten käydä tuossa kaupassa minulle mannasuurimoita ja..."

Onko kohtelista, hyvin tehtyä, ilmoittaa? Eikö läheisissäkin suhteissa kuuluisi aina kysyä, sopiiko jokin (vaikka tietää että se sopii)?

Minusta ei. Tyylini on ollut aina hyvin käskevä; nyt tehdään näin ja se tapahtuu. (En ole niinkään vallanjanoinen, kuin tiedän mitä pitää tehdä ja laitan sen tapahtumaan.) Jos tulee kärhämää, suostun tottakai neuvottelemaan asiasta, muuttamaan suunnitelmaa ja joustamaan. Sovittelevasti puhun vain, kun tahdon jotain todella; siis nuoleskelen antamalla toisen valita, vaikka tiedän mikä valinta on. Inhoan sitä, mutta samalla tahdon varmistaa, ettei toinen kieltäydy vain sanamuotono takia.

Ja ne läheiset suhteen, silloinhan saa käskeä ja hyppyttää. Sain jokin aika sitten saarnan siitä, miten en voi entisen poikaystäväni kodissa elää miten vaan. Saarnaajana yläkerran naapuri. Toisin sanoen; minun on maattava jonkun kanssa, sitten saan häntä käskeä. Öhöm???

Olen aina käskenyt tasapuolisesti kaikkia. Ei, minä en käske, mutta esitän asiat muodossa "niin, olemme huomenna tulossa", eli muodossa jossa toisen on noustava sanomaani vastaan, jos haluaa päättää jotain.

Kun ilmoitan asioita, on siinä sellainen puoli, että toinen kieltäytyy vain osoittaakseen etten hallitse häntä. Tällaisia ovat useimmiten nuoret ja lapset - ainakin itse kieltäydyn vain perustellusti. Nuorempana varsinkin vanhempieni kanssa sanoin ei:tä refleksinä, ja vasta kysyttäessä että miksen, tajusin taas sanoneeni sen vain huvikseni.

Luin sukupuolten kielistä jutun. Siinä esitettiin, että naisen oletetaan puhuvan sovitellen, epäillen, ehdotellen, kun taas miehen jämäkästi, käskien, tietäen. Puhun siis miehekkäästi, ja saan kaksinkertaisen vastustuksen. Niin minut on kasvatettu, luulemaan että naiset ja miehet saavat toimia samoilla säännöillä.

"Ei se oikeasti olisi sinua tänne ottanut, kohteliaisuuttaan vaan."
Ei hyvää päivää, ymmärrän sen jos jotain tehdään säälistä, kohteliaisuudesta, mutta sitä en ymmärrä, että siitä sitten mennään muille itkemään. Kaikkihan niin tekee, mutta miksi maailma ei voi yleiseti olla suorempi, kestää suoruutta?

Kumpi suunta edes olisi parempi, se että täällä oltaisiin suorempia, vai se, että oppisin (opittaisiin) kiertelemään ja kyselemään, sillä todellisuudessahan minulla ei ole valtaa yhtään ketään käskeä?

Ps. Tuttavapoika oli käymässä talviasunnolla, kun perheeni tuli kesäasunnolta siellä nopeasti pyörähtämään. Koska poika pitää vanhemmistani, hän päätti mennä tervehtimään. Esitin, että hän samalla sanoisi jengille, että tulevat kesäkotiin illan suussa palatessaan talvikodin kautta. Poika aloitti eteiseen päästyään tällä, johon äitini uteli, että miksen itse tullut sanomaan, jatkaen sitten sanoen, että toisaalta ainahan se tyttö on miehiä juoksuttanut.
Huutelin, että en tullut kun poika oli kuitenkin tulossa sanomaan hei, ja poika siihen että niin, hei vaan, sitähän minun piti...

"Olen lähempänä kuin uskot.
Aavistat läheisyyteni jatkuvasti, mutta sisimmässäsi uskot, että olen unohtanut juuri sinut.
Minä en ole.
Minä tunnen sinut, enkä jätä sinua koskaan.
Jos ajattelet asiaa, olet jo aavistanut sen monesti.
Tuntenut hengitykseni niskassasi silmänräpäyksenä, jona menetit tasapainosi ylimmällä rappusella.
Sekunteina, joina kätesi luiskahtivat ratista moottoritiellä.
Ja siinä kylmässä helpotuksessa, kun muistit sammuttaa kynttilän, joka oli jäänyt palamaan alakertaan.
Minä lasken sekuntejasi, ja näen mihin ne käytät.
Istun keskellänne ja kuule ajatukselle:
ja te ajattelette niin paljon ja teette niin vähän.
Ja ärsytätte toisianne niin usein.
Mutta ette koskaan sen jälkeen, kun olette lakanneet hengittämästä. Ette koskaan. Silloin te kaikki ajattelette samaa. Ja se tekee monista raskaita kantaa.
"Toivon, että he tietävät, miten paljon heistä pidin."
Minä olen mystinen, te sanotte.
Te haluatte tietää, miksi noudan teidät ja mihin teidät vien.
Hyvä. Minä haluaisin tietää tämän:
Miksi te niin usein odotatte kunnes on liian myöhäistä."
- Kuolema Lise Myhren kautta

Ja miksi kerta toisensa jälkeen luen (luette) näitä, ja koen (koette) ne todellisiksi, seurattaviksi, tärkeiksi, mutta en (ette) silti tee mitään?