IRC-Galleria

"Mitä voi kertoa 25-vuotiaasta tytöstä joka on kuollut. Että hän oli kaunis ja älykäs. Että hän rakasti Bachia, The Beatlesia, Motzartia. Ja minua."

Lyhyt kirja on helppo tehdä autenttiseksi elokuvaksi. Luulisi. Mutta noin vain siitä puuttuu kaksi erittäin oleellista kohtaa. Aika harmillista.

"Miksi luulet että kävin valmennuskurssin?"
"Näytät tyhmältä ja rikkaalta."
"Itseasiassa olen fiksu ja köyhä."
"Ei, minä olen fiksu ja köyhä."
"Mikä sinusta muka tekee fiksun?"
"En lähtisi kanssasi kahville."
"Enkä minä pyytäisi sinua."
"Se tekeekin sinusta tyhmän."

Muuten erittäin hyvä (en tosin ole liian fond of näyttelijöistä), enimmäksen kuin lukisi kirjaa (jonka aion lainata saksaksi kunhan ennätän). Jaa, niin kirja se vasta mieletön onkin.

Melkein yhtä hyvä kuin Tyttö josta tuli intiaanipäällikkö, mitä tulee fiktiivisiin esikuviini.

Jenny ja Ollie, kirjasta (ja elokuvasta) Love Story (nimeä ei kumma (ja hyvä) kyllä ole käännetty).

Tolla parvekkeentapaisella (laitan aikanaan kuvia) todella tuntuu kuin seisoisi jonkin Pariisin sivukadun parvekkeella. Dreamdreamdream.

Pari kahj... tyyppiä, kuten isäni sanoisi, näyttää vastaneen mun "looking for a friend" -tekstiin. Maybe this year is not so lonely (as I wished...). Mutta toisaalta, vastaavaan englannissa vastasi aboutsetarallaa viiskymmentä tyyppiä, ennenko poistin sen.

Nuoleskelen kuitenkin ennen kuin tipahtaa (eikös niin juuri kannata tehdä).

Tiedättekste kun varsinkin jenkkien lukioleffoissa on aina niitä ääliöitä, jotka on yli-ihastuneita siihen päähenkilötyttöön? Kysestä ihmistyyppiä tavataan toki kaikkialla muuallakin, mutta katselen paraikaa jenkkilukioleffoja.

Mulla on ainakin yksi sellainen ihailija, en tiedä miten hän itse tiedostaa asian, mutta semmonen nysverönörtittäjä jota en ekaksi laittaisi komeat -listalle, mutta joka on oikeastaan ihan hyvää seuraa ja kiva ja silleen. En vaan aio marry him.

Mutta siitä piti sanomani, että jaksa kun en oikeen tunne mitään mistään. Naistehuoneessani (siellä ei käy kuin naisia, joten näin voi sanoa) on kattoikkuna, josta näkyy ihana tähtitaivas ja kuu ja pilviä. Ja tuo parvekkeentapainen, kun ei katso alas voi vannoa olevansa Pariisissa. Niin, ne ei tunnu miltään. Ei mylöskään enää kovin monet visuaalisesti upeat jutu, puvut ja kampaukset ja kengät ja korsetit. Just nothing.
Mutta sitten on yks semmonen mieshenkilö joka ei jätä rauhaan, "can´t live without but can´t live with".

Täsä kirjassa josta tätä saksaa tulisi opiskella on omistettu kokonainen luku sille roskalle, joka kulkee nimellä "mitä kuuluu" (tai siis saksassa suunnilleen "miten menee", ja englannissa "miten teet.."). Kyseinen smaltalk on uskomattoman turhaa jaarittelua, johon ikäväkyllä sorrun itsekin joskus. Vaan ei se kysymys, vaan se tyhjä "mitäs tässä / ihan hyvää / eipä ihmeempiä" -vastailu. Joka tekee koko kysymys-vastaus -parista turhaa jauhantaa. Anteeksi, ei tietenkään turhaa, sillähän pidetään yllä sosiaalisia suhteita, ja jos et lähde leikkiin, sinusta tulee täysluopio.

Yksinkertaisesti; vierailta en tahdo kuulla mitä heille kuuluu, tutuilta sitä ei tarvitse kysyä. Eli miksi minun tulisi opetella tuo saksaksi? (tietysti siksi, että voin näppäränä vastata "no kato just äsken meni" G Pula-Ahon tapaan...).

Nuo naperot täällä tahtoisivat pussata joka välissä, illalla, aamulla, tarhaan jäädessä, tarhasta palatessa, mennessään jonnekin, tullessaan jostak... you get the point.
Minulla ei todellakaan ole tapana pussailla muksuja, ei ole koskaan ollut. Varsinkaan vieraampia, muttei kyllä omia sisaruksiakaan.
Yhdellä partioleirillä (partiolainen (o)saa) pullonpyörityksessä kysyttiin jotain jotain koska olen viimeksi suudellut. Olin n. yksitoista, ja topakkana totesin etten ole koskaan pussannut ketään. pikkuserkkuni sivusta vihjaisi että varmasti nyt olet ainakin äitiä. Myönnyin, koska hän oli siitä niin varma, mutta samalla en muistanut (en muista nytkääN9 yhtään kertaa kun olisin äitiäni pussannut.
Sitten kun yläasteen puolivälissä suutelun makuun pääsin, tilanne olikin ihan toinen. Ah, ensisuudelma *vaipuu haaveisiin*. No ei se tainnut kovin kummoinen olla. Olen aina sanonut, että koen ensisuudelma jokaisen suutelututtavuuden kanssa, enkä nosta sitä ykköskertaa sen ylemmäs. Ei kyseessä siis missään tapauksessa huono suutelija ollut (annanko puhelinnumeronsa?), varsinkaan kun siitä sitten kehityttiin (kehityttiinkö?).
Sitten tuli ensimmäinen poika. Suutelu oli jotain tajunanräjäyttävää, ja sitä teki mieli harrastaa paljon (koska seksi ei vielä ollut kuvioissa). Kyseessä oli semmoinen tapaus, joka tuli aina välillä käymään, ja juteltiin sitten niitä näitä, vaikka molemmat tiesi että pussailun takia tässä ollaan. Kunnes joku (minä) teki asialle jotain ja istuttiin kieli toisen kitalaessa loppupäivä. (minua muuten ärsyttä noissa "ollaanko vai ollaanko enemmän" -suhteissa se, miten joka kerta tuhlaantuu aikaa kaikenlaiseen jorinaan kun voitaisiin mennä asiaan Kun Kummatkin Kuitenkin Haluu.)
Sen jälkeen olen suudellut... yhtä tyttöä ja noin yhdeksää poikaa. Ei meillä tosin lasketa, ota vaan kolmaskin pala.

En tykkää suudella tyyppejä joiden kanssa ei ole mitään lähempää. Kännikamujen pussailu on jotain mitä en vaan tee. Tahdon henkisen yhteyden ennen ruumiillista (no se ei paljon vaadi, mutten kuitenkaan tuntemattomia pussaa).
Pussailu on kivaa. Paneminen on suunnilleen kivempaa, mutta tykkään suukotella. Olen suudellut monella tavalla, monenlaisia suutelijoita. Kaikki arkkityypit on koettu. Tykkään eniten kiihkeästä ja voimakkaasta pussailusta, höystettynä näykkimisellä ja aika vähällä kielellä.
Oikeastaan kaikilla pussaamillani miehillä on ollut (ikää löytyy kuudestatoista neljäänkymmeneen) sama ongelma; liikaa kieltä, ilmeisesti pyrkimys tukehduttaa kumppani tai ainakin nielaista, ja kädet yrittävät vaivihkaa kiemurrella paidan alle. Viimeksimainitussa ei ole ongelmaa, mutta se säälittävä "salavihkaisuuden" yritys...
Naiset vastaavasti pussaa jumalaisesti, ainakin nuo kaksi... Ja minäkin toivottavasti.

Keep on kissing.

Ps. Ensimmäinen pitkäaikainen poikaystävni kysyi huulirasvaa lainaan meillä ollessaan. heitin hänelle tuubin, ja kun hän ihmetteli sen muotoa totesin että kysesisessä tuotteessa on mukana kimalletta. Tuo viskasi sen kädestään kuin ruton (voiko ruton viskata kädestään; ruttotautista ainakin on vaikea), ja olin vaihteeksi ihmeissäni. Mutta se olikin oikeistolais-uskis-amerkikanrauta-feministintappaja-fiftari-kummajainen, joita pitää välttää (?).

On jännittäävää miten kaikissa maissa oman maan historia on käsinkoskteltavan lähellä kaikessa. En ole liian kiinnostunut historiasta (toisin kuin veljeni), mutta niin Englannissa vaan oppi kaikenlaista jännää Brittein historiasta (ja luonnollisesti sen vaikutuksesta nykypäivään).
Niin eilen sitten juteltiin iltaruaalla suomen ja venäjän suhteista, ja sitten tuli mukaan ranska ja saksa ja ruotsi ja... lopulta koko eurooppa oli sopassa. Napoleon ratsasti kuvaan valkealla hevosellaan, ja samantien tuhoutui venäjän avustuksella, ja niin sitten perheen isä toteaa että "niin, venäjä on koitunut jonkun toisenkin tuhoksi...". Eli tämä lienee paikallinen tapa puhua natsiajoista. Ja minkäkun niin tykkään jutella saksan puuhista toisen maailmansodan aikoihin. No, pitää pitää pienempää ääntä.

on saattaa itsensä tarpeettomiksi.

Ja löysin sitä vihdoin lähikaupastakin.