IRC-Galleria

"The mind is its own place, and in itself
Can make a heaven of hell, a hell of heaven."

"And out of good still to find means of evil."

- John Milton: Paradise Lost -

***

Häviän hetkeksi.

Kuinka dramaattiselta se kuulostaakaan. Minä, omaan diivan elkeet, teen siroja ranneliikkeitä ja katoan paikalta.

Ja paskat.

Mihin minä menisin? Ja jos menisinkin, enkö minä aina palaisi takaisin? Vaikkei sekään välttämättä kuulosta järin rohkaisevalta. Eihän?

Jos totta puhutaan, kyse on vain välttämättömyyksistä. Arjen hoitamisesta. Koulusta. Miksei ihmiset tajua, että sekin on hoidettava päivittäin?

Minua ärsyttävät yksilöt, jotka tunkevat omine huolineen ja haluineen toisen elämään olettaen, että he automaattisesti saavat huomiota ajasta ja paikasta riippumatta. Se ei toimi noin, se ei KOSKAAN toimi noin. Ensin, hyvin kohteliaasti, pitäisi kysyä häiriikö, ja sen jälkeen miettiä tarkasti mihin oven väliin koettaa jalkaansa tunkea. Varmaa on vain se, etten minä omilta kiireiltäni ainakaan jaksa ketään liian kauan. Ja minusta se ei ole edes paha asia. Deal with it. Siinä se.

Minä en ole kenenkään seuraneiti tai ajanvietettä, kun omatkin ongelmat aikatauluineen painavat päälle. Joskus tekisi mieli huutaa, että koittakaa pärjätä yksin, minua ei vittuakaan kiinnosta teidän ongelmanne, teidän ilonne ja surunne, minä en jaksa, minä en viitsi, minä en halua, ja mikä painavinta, NYT minä en haluakaan jaksaa! Ja tämä on kaikella suurella rakkaudella ja rajattomalla ystävyydellä sanottu. Tottakai.

Toisinaan kuulostan kamalan julmalta ja kylmältä. Minä, kusipäiden draamakuningatar. No.. joskus täytyy olla. Toisinaan saakin ja usein jopa pitää. Sitten katson pyykkivuorta, tenttilistaa, mietin harrastuksia ja paikkoja joissa haluaisin olla, mennä, käydä, perhettä... Ja huomaan, etten minä edes ole kummoisen paha. Korkeintaan ihminen. Toisinaan hankala sellainen, mutten sentää aina ja kaikkien mielestä. Ja loppujen lopuksi.. Minä en edes välitä.