IRC-Galleria

elisant

elisant

You can wait your whole life for the sun to rise. When it finally comes up, it's gonna hurt your eyes.

Selaa blogimerkintöjä

Millon se päivä saapuu?Maanantai 09.04.2007 19:54

"I've been down - I've been beat
I've been so tired - that I could not speak
I've been so lost that I could not see
I wanted things that were out of reach"

Niin käy usein. Hakee ja hakee, eikä oikein tiedä mitä etsii. Tuntuu vain sille, että jotain oleellista puuttuu. Jokin pieni mutta tärkeä palanen, joka tekisi kaikesta taas ehyttä.

Ei niin, ettei ilmankin osaisi olla. Elää ja hengittää - mutta jotenkin se tekisi kaikesta kokonaista.
Ja ilman sitä on niin orpo olo. Eksynyt ja hukassa. Itsensä kanssa ja itsessään.

"...if I wish upon that star - someday I'll be where you are"

Onko se sitten toinen ihminen? Sielunkumppani, johon saa yhteyden, ja jonka tarkoitus on osua juuri sinun tiellesi, ohjata myrskyissä, olla siinä vaikka kävisitte yhdessä läpi helvetin.

(I would fight for you I'd lie for you...)

En minä tiedä. Uskoisin kuitenkin, siinä suhteessa olen romantikko. En enää kuitenkaan niin sinisilmäinen teini, että uskoisin, että tuolla jossain olisi se täydellinen "oikea", mutta niin hyvä vastaavuus (kuten parhaalla ystävättärelläni on usein tapana sanoa), että hän kestää niin ne pimeät hetket kuin senkin että menee hyvin. Ja se että kaikki on tyyntä... se on yllättävän vaikea sisäistää. Se oikeasti on.

Kaipa ihminen on rakennettu niin, että hänen tarkoituksena on läpikäydä myrskyjä myrskyn perään, ja kun tulee se aika, että asiat ovat hyvin, ei ole enää (ainakaan hetkeen) mitään, minkä vuoksi taistella, kadottaa silloin sen yhteyden toiseen, josta on pitänyt sateen sattuessa kiinni. Eksyy toisesta. Eikä enää löydä takaisin.

Vai löytääkö?

"As sure as the rivers reach the seas
Back in his arms again she'll be"

Ihmisillä on outo tapa jäädä toisiinsa kiinni. Kun se toinen on tullut elämään, tavalla tai toisella, ja yhteistä taivalta jää taakse, yhteisiä muistoja, niistä on vaikea päästää irti. Eikä aina ole edes tarvetta. Minä uskon siihen, että ihmiset ovat toisissaan kiinni niin kauan, kunnes se tie, polku, on läpikäyty. Taivallettu loppuun saakka. Toisien kohdalla minä koko sielustani toivon, ettei se lopukaan. En minä halua päästää irti, sanoa heihei. En minä osaa. Vaikka muistot ovat muistoja, ne on silti tärkeitä, ja toisista minä tiedän, että heidän kuuluu olla siinä - vaikka kaukana, mutta silti niin tärkeä osa minua. Mitä minä tekisin ilman heitä? Eläisin ja hengittäisin.. mutta olisin suhteellisen eksynyt. Sen tähden minä tunnun pitävän heitä elämässäni, koska se on minulle tärkeää. Jollain tasolla, jollain tavalla, jotenkin hassusti määrittelemättömästi...

Toisille pitää silti joskus, jossain vaiheessa sanoa hyvästit. Antaa mennä menojaan, ja toivottaa parasta mahdollista Tulevaisuutta. Helliä muistoja ja pitää ne asiat mielessä, joita heiltä oppi.

Toiset ihmiset kuuluvat yhteen. Oli siinä välissä vaikka sata muuta, se side ei katkea. Eikä kulu. Toisinaan rakkaus vain muuttaa muotoaan... Niin surullista kuin se onkin.

Miksi rakkaus sitten loppuu?
Muuttuvatko ihmiset? Miksi minun rakkauteni on loppunut? Vai onko se koskaan varsinaisesti loppunut? En minä tiedä. En usko ainakaan. Kenties sitä vain on tajunnut, että jos ei kykene olemaan kyseessä olevan ihmisen kanssa, on parempi olla erillään.

(If we can't get along we oughtta be apart
And I'm wondering where'd you get that cold, cold heart)

Kenties siinä arvostaa itsensä suhteessa toiseen tärkeämmäksi. Ei kaikkea voi, eikä tarvitse sietää, tai antaa anteeksi. Eikä sitä edes voi kanonisoida itseään ja leikkiä että omaa kaikkien enkelten kärsivällisyyden kun toinen pitää syntisäkkinään ja syyllistää. Se mikä on sanottu, edes pimeällä hetkellä, vihastuksissa ja suutuspäissään.. se on sanottu, eikä sitä saa pois, sanomattomaksi. Sen takia minä vihaan tappelua. Minä en ole siinä hyvä. En todellakaan.

"I'm just so relieved that it's over.
We were hanging out going nowhere,
Digging how the guitar goes,
In a song that no one knows."

Kenties minä muistan liikaa.

Mitä minä sitten haluan?

Jaa-a. En minä tiedä. Muutosta? Mihin? Ja miksi...?

Mutta ihmisiä ei voi muuttaa. He muuttuvat jos haluavat. Eikä kaikkia ole luotu olemaan yhdessä. Mutta silti.. yksin on niin vitun paha sana.

Se vain on.

****

Kevät on tullut. Kenties kuluva kevät, alkava kesä, tuo jokaiselle meistä jotain hyvää elämään. Jotain, jota on odottanut niin pitkään. Oli se mitä tahansa.

"Níl gach uile fhánaí caillte"

Iloa ja valoa.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.