IRC-Galleria

Kun kysytään mitä ihmiset arvostavat, vastaus on suhteellisen selkeä. Tärkeintä on ystävät ja perhe ohi maallisen mammonan. Ihmissuhteiden arvoa ei voi mitata rahassa. Raha ei rakasta takaisin.

Tuntuu, että vaikka elämme historiamme vaurainta aikaa, ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan ennen. Tekninen kehitys on edesauttanut tuota kehitystä omalta osaltaan. Automaatio on korvannut ihmiskontaktit ja asiat hoituvat vaivatta ilman yhtäkään aitoa ihmiskosketusta. On tutkittu, että ihmiset kuitenkin mieluumin asioisivat elävän ja hengittävän ihmisen kanssa kuin koneen, mutta markkinatalouden aikana ihmisyys on arvona korvattavissa tuottavuuden nimissä. Rahasta ja tuottavuudesta on tullut puolijumala, jonka nimeen vannotaan kaikkialla.

Matti. J. Kuronen, lappeenrantalainen rovasti, on kirjottanut seuraavasti: "Kun tämän tulevaisuuden toivottomuuteen liittyy nykyajan mielettömyys, kylvetään se pelto, missä nyt leikataan surullista satoa. Tässäkin suhteessa ei kai koskaan ole eletty yhtä täydellisten keinojen ja yhtä kehnojen arvojen maailmassa kuin nyt. Kuka tahansa voi saada käyttöönsä sen verran hevosvoimia kuin James Deankin, mutta nyt siihen autoon sopii viisi muutakin nuorta kapinallista. Yhden Ajan Sävelen tai Suosikki-lehden varaan eivät nuoret tytöt pystyneet luomaan itsestään kovinkaan seksikästä myyntituotetta. Nyt miltei kaikilla on käytössään itsensä myyntikanavat Internetissä. Kaikki ei vain käy kaupaksi."

Ihmisellä on olemukseensa paineltuna tarve läheisyyteen, ja jokainen haluaa rakastaa ja olla rakastettu hinnalla millä hyvänsä. Vaikka perinteet sortuvat äänekkäästi ja uusia traditioita syntyy korvaamaan vanhoja, emme vielä ole kyenneet määrittelemään itseämme yksilöinä vaan vieläkin peilaamme arvoamme ihmisenä suhteessamme muihin. Elämme siinä suhteessa jatkuvaa murroskautta. Mikä minä olen? Kuka minä olen? Ja minkä arvoisena minä pidän itseäni? Yksikkö vai monikko? Ja kumpi on arvokkaampi?

Yksinäisyyteen paras lääke on toinen ihminen. Halaus ja kosketus, silmiin katsominen, se sanaton yhteydentunne on mittaamattoman arvokas voimavara, jota ei voi korvata. Jos lapsi kasvaa ilman kosketusta hänestä tulee tunnekylmä ja vihainen. Rakkautta pitää opetella ottamaan vastaan - ja antamaan. Se ei ole itsestäänselvyys, vaan opittava taito.

Ihmisen tulisi oppia rakastaan itseään. Olla hieman anteeksiantavampi itselleen. Ja sitä kautta rakastaa myös muita. Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että asiat eivät ole niin musta-valkoisia vaan pikkuhiljaa alkaa näkemään jatkuvien harmaan värisävyjen keskellä uusia kauniita värejä, häivähdyksiä ihmisyydestä tässä ja nyt. Sinä olet siinä sellaisena kuin olet, täydellisenä kaikkine virheinesi ja sinulta minä voin oppia paljon, kirjaston verran. Sinuun minä saan kosketuksen. Ja minä tässä, minun maailmani, erilainen kuin sinun ja silti aivan sama, ja pienen hetken ajan me ymmärrämme toisiamme tai ainakin siihen on mahdollisuus, ja se riittää. Tässä ja nyt se riittää luomaan yhteyden, kirvoittamaan hymyn ja jakamaan ajatuksen. Kenties siitä syntyy jotain kaunista, hyvä muisto, joka saa hyvälle tuulelle kun seuraavan kerran tauolla pysähdyn sitä ajattelemaan. Niin paljon enemmän kuin koko päivä yksin, muurien sisällä kohtaamatta ketään.

Minulta sinulle,
siunattua viikonvaihetta.

Blessed Be.