IRC-Galleria

Minusta on tulossa laiska.

Teen pullaa - pakkasesta pellille vaikka täydellisesti itsetehty olisi niin paljon parempaa. Nautinnollisempaa. Rakkaudella alustaa taikinaa, lisätä tuoksuvat mausteet, odottaa että taikina elää, hengittää, nousee kulhossa.. Pullistaa mausteissa ilmassa vatsansa moninkertaiseksi, ennen kuin se taipuu suloisiksi pulliksi, korvapuusteiksi tai ristikoksi marjaisan piirakan päälle. Suojaamaan ja tukemaan rahkaisia unelmia....

Pitäisi leipoa itse.

Mutta nyt toistaiseksi, kun lauantaiaamuihin kuuluu niin paljon muutakin kuin tepsuttelua paljain varpain päämäärättä paikasta toiseen, niin pakkasesta pellille toimii ihan hyvin. Ilma tuoksuu tuoreelle pullalle samalla tavalla, vaikka monta kulmaa ja kohtaa on oijottu.

Ainoa mitä kaipaa, on tekemisen ilo.

Keittiötä täynnä likaisia astioita tuskin kukaan kaipaa.
En minäkään.

Minä

Raiskattu
Hakattu
Jätetty
makaamaan verisille lakanoille

Minä vihaan sinua

Rakkaani
Mieheni
Uskottuni

Sinä tuhosit minut

Murhasit

Sieluni
Ruumiini
Tahtoni elää

Oksennan rakkauttasi
enkä ikinä anna
anteeksi

Minä vihaan sinua
viimeiseen hengenvetooni saakka

***

Miehen sormet silittivät naisen vatsaa hellästi. Piirsivät siihen kuvioita ja kulkivat ihon pinnalla juoksevia verisuonia pitkin kuin kartalla, päämäärättä. Nainen hymyili hellästi ja tunsi kuinka sormenpäät kutittivat häntä. Varjot laskeutuivat lakanoille ja naisen oli turvallinen olla.

Jostain syystä tuo muistikuva oli palautunut yhä useammin naisen mieleen. Se teki ajatuksista ja päätöksistä aina vain kaukaisempia. Himoahan se oli. Hän yhä halusi miestä. Rakkautta se ei enää ollut. Mies oli paha ja hänestä piti pysyä kaukana. Nainen katseli vuodetta.

Samoilla lakanoilla nainen oli itkenyt ensimmäisen tappelun jälkeen. Samassa huoneessa pelännyt milloin mies lyö toisen kerran. Tässä kodissa seinien sisällä elämä oli muuttunut taivaasta helvetiksi ja takaisin liian monta kertaa. Ja liian monta kertaa oli aloitettu alusta vain jotta anteeksipyynnöt menettivät merkityksensä. Sillä että sanoo rakastavansa ei ole mitään tekemistä sen kanssa tarkoittaako sitä. Mutta sanoilla on aina tekoja pitemmät varjot, niillä voi hallita toista paremmin.

Edes vauvan odotus ei ollut muuttanut mitään. Pieni hetki vaaleanpunaisia unelmia, odotusta onnesta ja siitä että elämä alkaa ilman huutoa, mustelmia tai veren makua ja hajua. Ilman pelkoa. Pienen ohikiitävän hetken nainen oli riittänyt. Ollut tarpeellinen, yhtä tarpeellinen kuin vauvan tulo tasoittamaan tietä tulevalle. Kunnes mies oli taas ahdistunut, hermostunut jostain olemattomasta. Ja elämästä oli tullut punainen pilvi joka levisi lattialle.

Unelmien raiskaaminen sattuu eniten. Niiden murhaaminen. Ja se, ettei asiat muutu. Paljon voi antaa anteeksi, aina rakkauden nimeen. Näille lakanoille nainen oli vuotanut kohtunsa tyhjäksi. Sen se oli vaatinut, ettei enää osannut antaa anteeksi. Tai unohtaa.

Nainen sulki oven takanaan kiinni. Mies ei tulisi kotiin ennen iltaa eikä hän olisi odottamassa. Ei enää koskaan. Menisi aikaa ennen kuin nainen parantuisi, jos rikkinäistä astiaa enää elämä voisikaan liimata kokoon. Mutta siltikin. Epävarmuus tulevasta oli monin kerroin parempaa kuin illuusio rakkaudesta, jota ei koskaan ollutkaan.

***

En minä tiedä.
Miksi rakkauden pitää raadollisimmillaan satuttaa kaikkia? Tappaa ja tuhota...

Minä en vain tiedä.

Onneksi.

Minun maailmassani edes jotkut asiat ovat säilyneet puhtaan vaaleanpunaisina. Mutta liian lähellä olevien ystävien arkipäivää tuokin elämä on... Eikä saisi olla. Naisia ei saisi pitää pahoin. Ei kohdella kaltoin. Laittaa seinää vasten ja alistaa. Se ei ole rakkautta. Se on hyväksikäyttöä, julmuutta, pahuutta. Ja jonkun pitäisi pystyä lopettamaan se.

Olisi jo aika.

Pitäkää rakkautenne

Se päätyy veren mauksi
suuhun eikä irtoa vaatteista

Pitäkää jumalanne ja pyhät kirjoituksenne

Ne eivät auta kun rakkaus näyttää
rumat kasvonsa

Kertokaa totuus valheen sijaan

Että rakkaus raiskaa ja tappaa
Tuhoaa siihen uskovan

Pelastatte monia

***

Rakkaus on
hetki
ajatusten ja maailmojen
välillä

joka liian usein päättyy
sanoihin

***

Minä vihaan sinua

Tapaasi saada minut
hymyilemään
nauramaan

Koskettamaan iloja ja
suruja

Hetkissä, jotka ovat luotuja
vain meille

Sitä, että saat minut
vieläkin
vapisemaan halusta

Minä vihaan sinua

Sitä kuinka välttelet minua

Kun asioista pitäisi
puhua

Tai kun kaipaisin vain sitä
että olet
siinä

Minä vihaan
heikkouttani

Etten osaa antaa sinun mennä

Päästää irti

Että kaiken surun ja murheen ja
kyyneleiden jälkeen

Minä vieläkin rakastan sinua

***

Näinkö helposti
sinä unohdit
minut?

Näinkö helposti
minä olin
korvattavissa?

Katselen kuinka
naurat toisen kanssa
ja hitaasti murhaat
minua samalla

Minä haluan myös unohtaa

Koskettaa tuoretta lunta ikkunalaudalla
kuin valkoista paperia
ja kirjoittaa uusia tarinoita
elämäni kirjaan

Uusia seikkailuja
Uusia päiviä
joissa sinä et ole
vierelläni

Minkä takia se on niin
vaikeaa?

***

"Siitä on kauan, hän sanoi - monta monta vuotta. Vanhan ukon juttuja, rakkaani. Älä sinä kiinnitä niihin mitään huomiota.

Hän sytytti piipun ja tuprutteli ääneti hetken tai kaksi ennen kuin sanoi: - Mutta minä tiedän, mitä nuoruus merkitsee, ja rakkaus ja onni, vaikka olen aina ollut rampa, ja tytöt nauroivat minulle aina."

- Edith Nesbit: Abraham-sedän romanssi -

Monta kertaa, kuten kyseisen novellin kertojaminä osuvasti toteaa, rakkaus on enimmäkseen mielikuvitusta ja hullutusta, silti se todellisin asia elämässämme. Mikään ei ole entisellään, kun maailmaa katselee vaaleanpunaisten lasien läpi, ja sitä tunnepitoista hattaraa valuu sokerisiirappina sormien välistä, tahmaa suupielet liimaten ne ikihymyyn ja yhtäkkiä varikset kuulostavat leivosilta.

Rakkaus, olla rakastunut, rakastaa, olla rakastettu. Vailla eilistä, huomista, vain tässä hetkessä. Kauniina, täydellisenä, vailla virheitä, syntejä, kipuja tai salaisuuksia.

Rakkauspaskaa. Tunnepitoista eltaantunutta unelmaa. Noinhan ne skeptisimmät sanovat. Ne, joiden suojamuurit yltävät tästä jo taivaaseen ja siitä yli. Peittää auringon, tekee elämästä turvallisen ja suojaisan, tyynen ja ah niin tylsän. Ei tunteita - ei heikkouksia. Kirkasta ei-mitään.
Ei mitään...

Mutta minä haluan niin paljon!

Haluanhaluanhaluan!

En minä tyydy tähän! Ei niin, ettei tämä hetki olisi hyvä. Se on. Ja tuleva on kenties vielä parempi, mutta Luojani jos minä tyydyn koskaan mihinkään puolittaiseen! Ei sellaista, ei minulle. Ei kiitos. Mieluumin minä tunnen, niin hyvän kuin pahankin, kuin kasvattaisin itselleni sellaisen panssarin, etten koskaan kohtaisi ketään ihmisitä - eikä kukaan kohtaisi minua.

Ei minun tarvitse kaikkia miellyttää. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan rakkaudesta. Minä uskon, ettei se pakosta tule kenenkään luo, muttei se myöskään kierräkään ketään, jos sille pysyy avoinna. Mutta avoimena pysyminen vaatii sen, että uskaltaa tuntea. Vaikka kerran, kaksi, kuusi.. kuka laskee.. olisi särkenyt sydämensä, aloittanut alusta, polttanut liikaa, ja huutanut maailmalle.

Se on elämää.

Ja kaiken sen minkä elämä minulle suo minä otan kiitollisena vastaan.

Koska minä haluan.
Koska minä uskallan.

Elää ja
Rakastaa.

Irina - Kipu Kasvattaa

Miten sä voitkaan olla
Noin tyhmä ja viisas samalla
Sun
ristiriidat mut hajottaa
Ei tällaista kestä
Sä sanot
et tahtoisit niin
Uskoo yhteisiin unelmiin
Mut kaikki
vaan ei oo kohdallaan
Sen sinusta huomaa

Mikä
mussa on vikana
Mikä saa sinut pelkäämään
Kättä
ojentaa
Mä en vieläkään tajua
Mitä siinä voi
menettää
Jos heittäytyy

Sä tiedät panokset
pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi
voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Oletsä koskaan
ollut
Yhtään sen varmempi kuin nyt
Tai pystytkö siihen
ollenkaan
Taistelenko yksin

Tahtoisin sun
näkevän
Miten paljon mä tahdonkaan
Että vois kantaa
Mut leikit sä sokeaa
Vai johtuuko tää siitä
Et sä et
tahdo

Sä tiedät miten sääntöjä kierretään
Ja
kuinka niistä viidakko väännetään
Johon eksyy, johon eksyy,
johon eksyy
Sun leikissäsi ei ole voittajaa
Miten tää
auttaa kumpaakaan
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei
helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Sä
tiedät että kipu voi kasvattaa
Mut se ensin täytyy kohdata
uskaltaa
Ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

***

Ei se ole helppoa luottaa. Tai uskaltaa rakastaa.

Minä tiedän.

Mutta näytä minulle yksikin ihminen, joka ei ole särkenyt sydäntään tässä hullussa ihanassa maailmassa, ja minä näytän sinulle ihmisen, joka valehtelee.

Kivusta huolimatta pitää uskaltaa. Pitää ojentaa sormet ja koskettaa sitä, joka pääsee lähelle. Tehdä toisesta aito. Sillä ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä, odottamassa, varalla.. ottaa esille silloin kun itsestään tuntuu sille ja kenties ehkä uskaltaisi tunteakin jotain. Maailma vie ihmisiä.. ja joskus voi herätä huomaamaan, että äsken hän, joka oli kosketusetäisyydellä sormenpäistä onkin jo mennyt. Ja tajuaa kuinka arvokasta menetti.

Uskaltaa rakastaa, ja uskaltaa ottaa vastaan kaikki mikä tulee.

Miksi se mukamas olisi niin kamalan hankalaa....?

Heed - Nothing

Followed by the morning breeze,
In the sun I rest my head.
Thinking of the memories
And times we had in the past, dream.

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

Walking in the sands of life,
Where the lost will burn his feet...
Suffering from sad melodies,
Chanting life can never be the same now...

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

In the heart of a strange and wild moon.
There's a brave light shining for all.
The thing of knowing the end of a life.
Gives us time for heeding the call, dream on.

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

In avoid there's nothing to say.
Empty souls are lost deep in there.

Sinun jäljiltäsi katson itseäni

Miten hellästi sinä kosketit ja kuitenkin minussa kaikki järkkyi.

- Vuokko Koistinen -

***

Elämässä törmää muutamanlaisiin ihmisiin.
Niihin, jotka tulevat elämääsi vähäksi aikaa ja jättävät silti lähtemättömän jäljen,
niihin, jotka tulevat olemaan merkittävä osa sinun maailmaasi, ja niihin,
joilla ei yksinkertaisesti ole mitään väliä.

Minua on siunattu monin tavoin.
Minulla on ollut onni, ilo ja kunnia saada tuntea edes pieni hetki sellaisia ihmisiä,
jotka vain olemalla itsensä, ovat järkyttäneet koko pientä maailmaani.
Sanoin ja teoin, vain olemalla siinä, he ovat päässeet ihon alle.
Ei niin, että he kaikki olisivat minun elämääni jääneet. Ei toki, kaikkia meitä ei ole
luotukaan olemaan paikallaan. Ja joskus, toisinaan, aika useinkin, elämä vie meitä
eri suuntiin. Vie koska sen kuuluu viedä. Mutta se pieni maaginen hetki, kun polut ovat
kohdanneet, on ollut Merkittävä Tapahtuma. Ja minä olen saanut noista hetkistä jotain,
ajatuksia, tunteita, opetuksia.. Ja niiden merkitystä ei kukaan voi viedä minulta pois.

Minulla on muutama ihana ystävä. Rakkaita, jotka ovat tulleet jäädäkseen minun elämääni.
Ihmisiä, joiden mielipiteillä on väliä. Sellaisia, jotka eivät tuomitse, eivät kritisoi, vaan
hyväksyvät minut sellaisena kuin minä olen. Vajavaisena, täynnä virheitä, ihmisenä.
Toki ystävillä on oikeus sanoa mielipiteensä, ja minun onnekseni he sanovatkin, pudottavat
maan pinnalle silloin, kun minä leijun liian korkealla, rakentelen pilvilinnoja tai leikin sitä
kuuluisaa kusipäiden kuningatarta. Taito, jonka minä osaan valitettavan hyvin. Ja silti,
kaikesta tulikivestä ja tappurasta huolimatta, he ovat vielä siinä. Aina silloin kun minä tarvitsen
tukea, hoivaa, lempeyttä, kannustusta tai vain jonkun olkapään jota vasten itkeä. Silityksiä ja manausta. Tai vain jonkun, joka vie käskee skarpata, koska Elämä on, ja sellaisena se pitää
osata ottaa vastaan.

Minä rakastan heitä. Olen kiitollinen heistä. Ja heille minä olen siinä. Koska sitä on Ystävyys.
Jakamista ja antamista, vastavuoroista vaikutusta hyvässä ja pahassa. Ja sitä, että
virheille voidaan nauraa yhdessä. Omille ja muiden. Milloin mitenkin.

Vaikkei ketään voi tiivistää muutamaan lauseeseen, sanaan tai adjektiiviin, niin jotain yhteistä
heillä silti on. He vain Ovat. Se riittää. Se yksinkertaisesti vain riittää. He Ovat.

Ne kenellä ei ole väliä... Mitäpä heistä sanoisi?
Tähän ikään mennessä minä olen oppinut, ettei kaikkia voi miellyttää, eikä siihen edes kannata ryhtyä. Minä olen minä. Ja jos se ei riitä, jos minä en riitä, niin so be it. Sitten minä en riitä, ja se ei ole minun ongelmani. Minun maailmani tuskin suistuu radaltaan, jos joku jossain mielensä pahoittaa siitä, etten minä välitä. Kaikkia ei voi rakastaa. Kaikista ei edes tarvitse pitää. (Vaikka toki aina voi koittaa ymmärtää. Asioilla on niin monta puolta kun on katsojaakin.)

Minä en kenties ole maailman helpoin ja ihanin ihminen. Mutta jossain, joskus minä ilmeisesti olen tehnyt jotain hyvää, jotain oikein, kun minä olen nämä läheiseni elämääni saanut.

Paljosta saa olla kiitollinen. Ja teistä rakkaani... Teistä minä muistan olla kiitollinen päivittäin.
Niistä jotka ovat siinä, ja niistä, joiden kanssa polut kohtasivat. Edes vähäksi aikaa.

Jos koskettaa perhosen siipiä, osaako se silloin enää lentää? Osaako… vai tuhoaako kosketus, hellä ja ohimenevä jotain kaunista ja viatonta? Tuhoaako? Vaikka ei tahtoisi mitään pahaa, ei julmaa tai peruuttamatonta, haluaisi vain koskea?

***

Askeleita
Pieniä ja haparoivia

Matkalla Huomista kohti

Kädet nyrkissä
Leuka koholla

Virheitä matkan varrella
Sallittuja ja suotavia

Opettele elämään

Kuuntele
Katsele
Kosketa

Elämä opettaa

Kaikki tunne
Tässä hetkessä


***

Sinä, joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla.
Siis vain yhdellä ( ! ), ja sen jälkeen laita tämä omaan päiväkirjaasi, jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta.

Olit sitten kuka tahansa, laita kommenttia, jos eksyt päiväkirjaani lukemaan.


***

Varastettu pauluskalta. Kiitos murutus :x

No niin, minulla ei ole tapana päästää ihmisiä lähelle.
Ei sen puoleen, että minä niitä edes kaipaisin.
Kyllä minä kannan suruni ja murheeni, huoleni ja ongelmani itse.

Ja jos minä ryömin miinakentän läpi, se tapahtuu täysin omasta vapaasta tahdostani.
En minä voi syyttää ketään niistä lukemattomista virheistä, joita olen tehnyt. En vedota siihen, että minua olisi "johdettu harhaan". Itse minä olen kokonaan vastuussa omasta elämästäni ja kaikista teoistani. Olen se henkilö, joksi olen itseni tehnyt. Voin vain tarjota niille hyvän tekosyyn; se tuntui sillä hetkellä täysin hyvältä idealta.

Minulla on sisälläni kipinä, vaikken tiedä mitä hittoa olen tekemässä Todellisessa Maailmassa, mutta se kipinä suojaa minua maailman kuonalta. Kutsu sitä sitten vaikka Onneksi. Se voi olla hyvä nimi sille. Kenties minun pitäisi harjoitella läheisyyttä, ja hieman laskea suojamuurejani, jotta uusien ihmisten tulo elämääni helpottuisi. Kenties, mutta säilyttäisinkö silloin Onneni? Sen joka suojellut minua? Turha on turhaa, ja siitä on päästävä eroon, että tilaa riittäisi sille mikä oikeasti merkitsee jotain.

***

Sanoihin voi hukkua.
Ne ovat vaarallisia.
Ne elävät omaa elämäänsä.
Jos niiden antaa.

Elämää internetissä.
Peilimaailmassa.
Tarinassa ei vain ole Liisaa.

Virheet voivat olla hetkellisesti hyvä idea.
Tekosyy, joka kattaa kaiken.
Paitsi sen, että kokeili
tylpällä veitsellä.


****