IRC-Galleria

Joskus minä toivoisin, että minä osaisin pukea kaiken sen sanoiksi, mitä tunnen tai ajattelen. Kykenisin rakentamaan sen sillan toiseen ihmiseen, joka välittäisi hänelle sen, mitä minä niin kovasti haluaisin. Osaisin sanoilla koskettaa ihoa, mennä sen alle ja tunkeutua sieluun saakka.

Mutta minä en osaa.

Sanat muuttavat muotoaan, niitä oksentaa ulos ja sanoma muuttuu matkalla ihmisestä toiseen. Vääristyy ja vääntyy. Menettää merkityksensä tai saa kokonaan uuden asun hänen ajatustensa ja tunteiden kautta.

"En minä sitä noin tarkoittanut, vaan näin..." Mutta vahinko on jo tapahtunut. Siemen on alkanut itää toisen mielessä, sydämessä, ja epävarmuus on puhallettu henkiin.

Voiko sanoilla korjata sitä mitä on tehnyt? Tai voiko sanat saada merkityksettömiksi? Ei voi. Siihen ei kykene kukaan. Vaikka kuinka haluaisi, vaikka kuinka koittaisi.

Epävarmuus toisesta on epäjumala. Mutta mahtava sellainen. Se piileskelee varjoissa, elää sydämessä ja tekee hassuja asioita ihmisille.

Ei kukaan halua, että elämä satuttaa. Ei kukaan meistä ole niin masokisti, että nauttisi siitä, että rakkaus satuttaa. Mutta elämän pieniä tosiasioita on, että jokaisen kohdalla se tekee joskus niin. Aina toisinaan.... joskus jopa usein.

Minä en osaa rakastaa niin, ettenkö minäkin tuntisi epävarmuutta. Milloin itsestäni, milloin toisesta, miettisi sitä, mitä toinen sanoillaan oikeastaan todella tarkoitti, ja päätyisi satuttamaan itseäni. Paha tapa, siitä pitäisi päästä eroon, ja uskaltaa enemmän. Ainakin olla avoin ja herkkä lukemaan toista, ja unohtamaan niin kovin paljon enemmän kuin mihin minä tunnun kykeneväni. Inhimillistä, toki.. ja silti noin ei pitäisi olla.

Tänään minä mietin Miestä. Tuota sutta, jonka pelkkä olemassaolo aiheuttaa minulle olon, että ajaisin vuoristorataa ylös ja alas. Minä peilaan hänen jokaista sanaansa, jokaista olemuksen värinää, mietin ja punnitsen, tunnustelen ja pelkään. Joskus aikoinaan, ei oikeastaan edes kovinkaan kauan sitten, hän sanoi minulle, että me ymmärrämme toisiamme. Mutta ymmärrämmekö me? Ymmärtääkö hän sen, että minä tunnen ja ajattelen ja rakastan häntä joskus jopa niin, että se koskee. Koetan antaa tilaa hengittää ja olla juuri se ihminen mikä hän on. Minä en usko siihen, että toista ihmistä voisi muuttaa, ja virheineen, juuri tuollaisena, hän on minulle rakas. Minulle yhä niin täydellinen kuin ensimmäisen kerran kun keskustelimme. Silloin kun hän vain tuli ja meni suoraan ihon alle. Ja jäi sinne.

Suurinta rakkautta minulta on se, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää. Toisinaan minä kiroan ja huudan ja raivoan, itken ja suren, mutta mikäli hän haluaa mennä niin tuon vapauden minä suon hänelle. Hän ei ole, jos koskaan onkaan ollut, luotu pysymään paikallaan. Minä rakastan ja kunnioitan hänessä sitä, että hän omaa niin paljon suuremman voiman, niin paljon enemmän halua ja tahtoa, kuin mihin minä ikinä kykenen. Ja minä tiedän, siltikin, että hän on epävarma minusta. Miksi? Minä en tiedä. Joku voisi sanoa, että sekin kuuluu rakkauteen, tai välittämiseen, kutsui sitä millä nimellä tahansa.. mutta minusta se on surullista. Ei niin, että minua voisi tai saisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä (koska kukaan ihminen ei ole sitä - ei hänkään ole sitä minulle) vaan hänen pitäisi kyetä luottamaan siihen, että minä rakastan.

Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Jokaisessa meissä on virheemme. Jokaisella on oma menneisyytensä. Ja sitä kantaa mukanaan. Niitä taisteluarpia, joita on tullut kun on ottanut yhteen elämän kanssa. Minä tiedän sen. Minä hyväksyn sen, ja minusta se on hyvä asia. En minä täydellistä haluakaan. En edes helppoa. Helppo ei ole minua varten. Minä tunnen liian syvästi niin ilot kuin surutkin, mutta varmuutta, pysyvyyttä, sitä minä haluan. En minä halua kahlita ketään pakosta olemaan minun luonani, vaan minä haluan, ei.. minä tarvitsen sen, että toinen h a l u a a olla minun, juuri minun kanssani. Hyvinä ja huonoina hetkinä.

Minä pelkään, että asiat ovat muuttuneet. Että jokin on muuttunut, ja minun olisi vain sopeuduttava siihen. Kenties muutos on hyvä. Kenties.. en minä tiedä.

Mutta sen minä tiedän, että jos hän menee nyt ja löytää jonkun, jota hän rakastaa enemmän kuin minua, minä toivon hänelle pelkästään hyvää ja kaunista, mutta minä tiedän senkin, että samalla tuo tappaisi minussa jotain. Veisi jotain pois. Polttaisi ne vähäiset enkelinsiivet, jotka minä olen onnistunut säilyttämään.

Minä rakastan häntä.

Miksei se koskaan tunnu riittävän?

Moby - Lift Me Up

Plain talking (plain talking)
Take us so far (take us so far)
Broken down cars (broken down cars)
Like strung-out old stars (like strung-out old stars)

Plain talking (plain talking)
Served us so well (served us so well)
Travelled through hell (travelled trough hell)
We know how it felt (we know how it felt)

Lift me up, lift me up
Higher now (ama)
Lift me up, lift me up
Higher now (ama)

Plain talking (plain talking)
Making us bold (making us bold)
So strong out and cold (so strong out and cold)
Feeling so old (feeling so old)

Plain talking (plain talking)
Has ruined us now (has ruined us now)
You never know how (you never know how)
Sweeter then tough (sweeter then tough)

Lift me up, lift me up

***

Kahvia, tupakkaa ja tämä kappale.
Vähän laastia, maalia, tapettia.
Koira, siskot ja kurkkukipu.

Aika hyvä tämän päivän saldo.

Piti diivata.

***

Hyvä etten unohtanut...

Hyvää Syntymäpäivää Kaisalle Amerikkoihin!!!

Minä tarvitsen kahvia, että käynnistyn. Ilman sitä koko aamu menee jossain ihmeen usvassa, jossa mistään ei saa kiinni. Vaellan päämäärättä sukat kurtussa parvekkeelle tupakalle ja takaisin. Pienet on ihmisen polut - aina joskus.

Mutta kahvi... Jos sitä saisi pumpata suoraan suoneen niin mikä ettei. Tänne ja heti. Mieluiten hyvälaatuista kahvia sitten, kuka sitä jollain Pirkan paskalla haluaisi itseään myrkyttää? Tuskin kukaan, vaikka sellaisiakin löytyy. Kahvin pitää olla hyvää, nautinnollista, tuoretta ja tuoksua alkavalle päivälle. Se pitää nauttia maidon kanssa isosta sinikukkaisesta kupista, sellaisesta johon menee viilenevää juomaa hitusen liikaa, niin että tekee mieli hetkellisesti juosta taloa ympäri ja heiluttaa huutaen käsiä ilmassa. Virtaa! Voimaa! Ja kofeiinihuuruista elämää! Perkele.

Aloitin sitten tällä viikolla salilla käymisen. Hyvä minä. Pumpataan rautaa ja löydetään lihaksia. Mikä sinällään on mielenkiintoista, muistaa, että tuska on joskus nautinnollista. Musiikkia mielialan mukaan ja minä olin hetken hurmiossa. Ainoana miinuksena on se, että parin tunnin kuluttua olisin halunnut hiipiä tupakalle. Asia, mistä saliohjaaja ei ollut mielissään, ja esitti vienon toivomuksen, etten nyt sentään menisi kuitenkaan. Natsitouhua - tai sitten minusta on tullut nikotinisti. Mene ja tiedä. Mutta onko silläkään väliä?

Muutenkin ollut mukava viikko. Vaikka isukki joutui sairaalaan verisokeritasaukseen, ja minä olen elänyt näin muutaman hetken kahden asunnon kotia, ja siskojen kanssa aloitettiin isukilla remonttikin, niin tämä on kaiken kaikkiaan ah niin paljon ihanampaa elämää kiireineen kuin vain se, että aikaansa viettäisi miettien josko jotain tapahtuisi. Jotain erilaista. Nyt sitä saa mennä ja juosta ja unohtaa arkiset huolensa kun repii tapetteja irti ja käy lenkillä koiran kanssa. Porhaltaa nenä kiinni liisterissä ja maalissa, ja miettii kuinka sovittaisi vielä oman elämän tähän kaikkeen. Kuka joskus sanoikaan että kiire tappaa? Se on tekemättömyys joka vie passiiviseen kuolemaan. Aina se.

Rakkaudesta sitten... Keväthän on sen aikaa... Eilen tuli juteltua kaverin kanssa, ja mietittiin taas rakkautta (kuinka ollakaan...) ja sen vaikeutta aina silloin tällöin, ja minun epävarmuuksiani ja pelkojani nyt tällä hetkellä, ja sitä, kuinka vaikeaa minun on luottaa ihmisiin. Luottamus on jotain sellaista, että kun tarpeeksi paskaa on elämässä sattunut, sitä alkaa tajuamaan, että sen osoittaminen saattaa olla yllättävän hankalaa. Ketään ei saisi tuomita ennalta sen mukaan mitä joskus on tapahtunut. Asiat ja ihmiset pitäisi aina ottaa tapauskohtaisesti. Ja minä olen aina ollut niin vitun hyvä neuvomaan muita, se tarkkanäköisyys pitäisi suunnata omaan elämään, ja omaan suhteeseen. Oppia ikä kaikki vai mitä? Kaiken kaikkiaan, tuli mitä tuli, hän on silti yksi niitä ihmisiä minun elämässäni, joista haluan pitää kiinni. Pitäisi muistaa sanoa että rakastaa hiukan useammin. Pitäisi kertoa mitä toinen merkitsee. Ja pitäisi uskaltaa luottaa. Niin paljon pitäisi-sanoja... Eikä mikään parane, ellen minä itse omia ajatuksiani muuta, ja pelkojani kohtaa. Ei hänkään lue ajatuksia, vaikka minua ymmärtääkin. Joskus jopa paremmin kuin minä itse. Joten.. Minä uskallan. Minä sanon ja minä rakastan. Omalla pienellä tavallani. Ja katsotaan mitä tulee. Päivä kerrallaan. Sen on riitettävä, minullekin.

Minulla on muuten outo tapa ripotella kirjoja pitkin päivittäistä kulkureittiäni. Hassu asia, johon en ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, tai sitten ennen niitä kirjoja ei ollut joka paikassa. Nykysin niitä löytyy jopa laukusta. Niitä on pinona sängyn vieressä, tietokoneen luona, keittiössä, kylpyhuoneessa ja jopa tyynyn alla. Tarinoista on tullut minulle tärkeitä, ja kirjoja pitää olla. Ne on minulle rakkaita ja osa jopa korvaamattomia. Niitä pitää lukea yhä uudestaan, alleviivata parhaat kohdat ja taittaa sivut hiirenkorville muistilapuiksi. Ne pitää elää hengittämään, lukea ääneen ja ajatuksella. Sanat... Yhä tärkeämpiä ja silti ne merkitsevät oudon viehättävällä tavalla aina vain vähemmän. Kenties niitä alkaa ymmärtämään.

Kenties ensi viikolla olisi aikaa lukea enemmän.

Kenties.

Ei saa vannoa mitään. Kuka tietää mihin elämä vie ensi viikolla.

"Harjaantuminen mielensä kuviin, unialueen harjoituksiin, myönteisten ylläpidolle, kuin tyynypuuvillan, tuoksu hyvin silitetyn, kasvojasi vasten, ja omani tuoksulle sulkien, kasvoja vasten kauneimpasi"

-gothpoem-

Kiitos tekijälle.
*hymy*

Gnarls Barkley: Crazy

I remember when, I remember, I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place.
Even your emotions had an echo
And so much space

And when you're out there
Without care,
Yeah, I was out of touch
But it wasn't because I didn't know enough
I just knew too much

Does that make me crazy?
Probably
Possibly

And I hope that you are having the time of your life
But think twice, that's my only advice

Come on now, who do you, who do you, who do you, who do you think you are,

Ha ha ha bless your soul
You really think you're in control

Well, I think you're crazy
I think you're crazy
Just like me

My heroes had the heart to lose their lives out on a limb
And all I remember is thinking, I wanna be like them
Ever since I was little, ever since I was little it looked like fun
And it's no coincidence I've come
And I can die when I'm done

But Maybe I'm crazy
Maybe we're crazy
Probably

***

Luovaa, rakasta, ihanaa Hulluutta. Elämänjanoa.

"But I don't want to go among mad people," Alice remarked.
"Oh, you can't help that," said the Cat: "we're all mad here. I'm mad. You're mad."
"How do you know I'm mad?" said Alice.
"You must be," said the Cat, "or you wouldn't have come here."

-Alice in Wonderland-

Aikuisuuden ja lapsuuden välinen ero on veteen piirretty viiva. Kyse ei ole eletyistä ikävuosista vaan elämästä, joka elettyihin ikävuosiin mahtuu.

Aikuisuus alkaa kun lapsuuden unelmista muodostuu arjen pelkoja.
Kun oman kodin unelmasta muodostuu asuntolainaa ja vauvakuumeesta raskausmyrkytys.

Viimeiset kaksi yötä ovat menneet nukkuessa, joskin unien aiheet ovat olleet suloisen sekavia.

(Näin esim. unta, että vein pikkusisareni kahville vanhaan sairaalakahvioon, jonka muistan jostain lapsuusajalta, ja ostin hänelle kakkukahvit. Sitten soi puhelin ja nousin pöydästä hetkeksi pois, ja sillä aikaa joku oli korjannut koskemattomat kahvit pois. Menimme valittamaan asiasta kahvilan omistajalle, joka oli tyly mutta suostui korvaamaan 20 senttiä vaivoistamme. Kyseinen 20 senttinen olikin vain kooltaan metri kertaa metri eikä sitä jaksanut nostaa. Ja minä ajattelin vain, että miksei se voisi mahtua laukkuun.)

Stressiä?

Voi hyvin olla. Ainakin ihan liikaa kahvia.

Johan niiden unien olikin aika loppua, taas vähäksi aikaa.

Toivoa vain sopii, ettei alkaisi taas uneton aika. Minä en kestä niitä.

Koetan uskaltaa
rakastaa

Oksennan sanoja kuin tunteita
ja kaikki vääntyy
matkalla minusta sinuun

Pitäisi ottaa kiinni ja koskettaa

Antautua
kaikkine arpineen ja kolhuineen

Jos olisi rohkea
Jos uskaltaisi

Mutta aina kaikessa kummittelee
pettymyksen pelko

Kuinka monta hylkäämistä ihminen kestää?

***

Como duele como duele el corazon
Cuando nostiene entregados
Pero no olvides mujer que algun dia diras
...como me duele el amor

Tiina sanoo:
ja sie tuut sen saamaan, varo mitä haluat, sillä ja niillä on tapana toteutua!

Nonna sanoo:
*hymy*

Tiina sanoo:
älä sitten valita, että joskus oisi paree jos kaikki oisi vaan sanoja ruudulla

Tiina sanoo:
kaikki oisi niin paljon yksinkertaisempaa

***

Mene ja tiedä, toteutuuko toivomukset, mutta joskus, ihan vaan joskus, elämä tuo eteen sen mitä siltä halusikin - ja se on suhteellisen pelottavaa sekin.

Näinkö isät opettavat
pojilleen
salaisuuksia kuiskutellen
pimeissä huoneissa

kuinka nainen laitetaan
polvilleen,
alistetaan,
hajoitetaan kappaleiksi?

Narttu
Huora

Tyhmähän se täytyy olla
koska rakastaa

kun rakastaa

Miksei äidit kerro pojilleen,
ettei mustelmista synny kuin vihaa?