IRC-Galleria

Joskus minä toivoisin, että minä osaisin pukea kaiken sen sanoiksi, mitä tunnen tai ajattelen. Kykenisin rakentamaan sen sillan toiseen ihmiseen, joka välittäisi hänelle sen, mitä minä niin kovasti haluaisin. Osaisin sanoilla koskettaa ihoa, mennä sen alle ja tunkeutua sieluun saakka.

Mutta minä en osaa.

Sanat muuttavat muotoaan, niitä oksentaa ulos ja sanoma muuttuu matkalla ihmisestä toiseen. Vääristyy ja vääntyy. Menettää merkityksensä tai saa kokonaan uuden asun hänen ajatustensa ja tunteiden kautta.

"En minä sitä noin tarkoittanut, vaan näin..." Mutta vahinko on jo tapahtunut. Siemen on alkanut itää toisen mielessä, sydämessä, ja epävarmuus on puhallettu henkiin.

Voiko sanoilla korjata sitä mitä on tehnyt? Tai voiko sanat saada merkityksettömiksi? Ei voi. Siihen ei kykene kukaan. Vaikka kuinka haluaisi, vaikka kuinka koittaisi.

Epävarmuus toisesta on epäjumala. Mutta mahtava sellainen. Se piileskelee varjoissa, elää sydämessä ja tekee hassuja asioita ihmisille.

Ei kukaan halua, että elämä satuttaa. Ei kukaan meistä ole niin masokisti, että nauttisi siitä, että rakkaus satuttaa. Mutta elämän pieniä tosiasioita on, että jokaisen kohdalla se tekee joskus niin. Aina toisinaan.... joskus jopa usein.

Minä en osaa rakastaa niin, ettenkö minäkin tuntisi epävarmuutta. Milloin itsestäni, milloin toisesta, miettisi sitä, mitä toinen sanoillaan oikeastaan todella tarkoitti, ja päätyisi satuttamaan itseäni. Paha tapa, siitä pitäisi päästä eroon, ja uskaltaa enemmän. Ainakin olla avoin ja herkkä lukemaan toista, ja unohtamaan niin kovin paljon enemmän kuin mihin minä tunnun kykeneväni. Inhimillistä, toki.. ja silti noin ei pitäisi olla.

Tänään minä mietin Miestä. Tuota sutta, jonka pelkkä olemassaolo aiheuttaa minulle olon, että ajaisin vuoristorataa ylös ja alas. Minä peilaan hänen jokaista sanaansa, jokaista olemuksen värinää, mietin ja punnitsen, tunnustelen ja pelkään. Joskus aikoinaan, ei oikeastaan edes kovinkaan kauan sitten, hän sanoi minulle, että me ymmärrämme toisiamme. Mutta ymmärrämmekö me? Ymmärtääkö hän sen, että minä tunnen ja ajattelen ja rakastan häntä joskus jopa niin, että se koskee. Koetan antaa tilaa hengittää ja olla juuri se ihminen mikä hän on. Minä en usko siihen, että toista ihmistä voisi muuttaa, ja virheineen, juuri tuollaisena, hän on minulle rakas. Minulle yhä niin täydellinen kuin ensimmäisen kerran kun keskustelimme. Silloin kun hän vain tuli ja meni suoraan ihon alle. Ja jäi sinne.

Suurinta rakkautta minulta on se, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää. Toisinaan minä kiroan ja huudan ja raivoan, itken ja suren, mutta mikäli hän haluaa mennä niin tuon vapauden minä suon hänelle. Hän ei ole, jos koskaan onkaan ollut, luotu pysymään paikallaan. Minä rakastan ja kunnioitan hänessä sitä, että hän omaa niin paljon suuremman voiman, niin paljon enemmän halua ja tahtoa, kuin mihin minä ikinä kykenen. Ja minä tiedän, siltikin, että hän on epävarma minusta. Miksi? Minä en tiedä. Joku voisi sanoa, että sekin kuuluu rakkauteen, tai välittämiseen, kutsui sitä millä nimellä tahansa.. mutta minusta se on surullista. Ei niin, että minua voisi tai saisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä (koska kukaan ihminen ei ole sitä - ei hänkään ole sitä minulle) vaan hänen pitäisi kyetä luottamaan siihen, että minä rakastan.

Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Jokaisessa meissä on virheemme. Jokaisella on oma menneisyytensä. Ja sitä kantaa mukanaan. Niitä taisteluarpia, joita on tullut kun on ottanut yhteen elämän kanssa. Minä tiedän sen. Minä hyväksyn sen, ja minusta se on hyvä asia. En minä täydellistä haluakaan. En edes helppoa. Helppo ei ole minua varten. Minä tunnen liian syvästi niin ilot kuin surutkin, mutta varmuutta, pysyvyyttä, sitä minä haluan. En minä halua kahlita ketään pakosta olemaan minun luonani, vaan minä haluan, ei.. minä tarvitsen sen, että toinen h a l u a a olla minun, juuri minun kanssani. Hyvinä ja huonoina hetkinä.

Minä pelkään, että asiat ovat muuttuneet. Että jokin on muuttunut, ja minun olisi vain sopeuduttava siihen. Kenties muutos on hyvä. Kenties.. en minä tiedä.

Mutta sen minä tiedän, että jos hän menee nyt ja löytää jonkun, jota hän rakastaa enemmän kuin minua, minä toivon hänelle pelkästään hyvää ja kaunista, mutta minä tiedän senkin, että samalla tuo tappaisi minussa jotain. Veisi jotain pois. Polttaisi ne vähäiset enkelinsiivet, jotka minä olen onnistunut säilyttämään.

Minä rakastan häntä.

Miksei se koskaan tunnu riittävän?