IRC-Galleria

Otsikosta sen verran, että kovasti vaan terveisiä jos jollaki on tuollainen nimi, se sai alkunsa ihan spontaanisti ku mun piti mahollisimman nopeasti keksiä saksalaisen nimi.

On se kumma kun ei oo taaskaan minkäänlaista fiilistä. Sen lisäks, ettei oo intoa mihinkään ni on vielä älyttömän paha olo. Monellaki lailla. Kai sille syyki on mut en mä jaksais tehä sillekään enää mitään. Antaa mennä nyt näin ku kerran menee... Sama kai se.

Liukkauspitoisuus oli tänään jo vähän alhasempi ku eilen mut silti viel aika suuri.

Aamulla hävis puol tuntia mun elämästä ihan käsittämättömästi. Se vaan katos, en yksinkertasesti ymmärrä miten se on mahollista. Heräät 7.05 ja ku hetken päästä nouset ylös ni kello onki 7.40. En nukkunu, en tehny mitään, en vaan ollu olemassa sitä puoltuntista.

Koulupäivä meni vähän niin ja näin, siinä sivussa. Kaikista kivointa oli ehkä jäädä kolmen jälkeen tutkimaan Hannun kanssa oppilaskunnan tiliä.

Ei kettu mulla on nyt niin paha olo etten saa tähän mitään aikaseks. Arvatkaa yritinkö pitkään ja hartaasti, mut täytyy kattoa myöhemmin uudestaan. Nyt paljastan suurjulkkikseni, KIM oon pahoillani ku en saa mitään aikaseks.

YRITIN VIELÄ KIRJOTTAA MUTTA HETI KESKEYTETTIIN, PITÄÄ MENNÄ POIS MUKA KUULEMMA. Ei oo mun syy. Anteeks.

Onpa outoa kun ei ole oikeen ollenkaan kirjotusfiilistä. Ei minkäännäköstä fiilistä oikeen mihinkään, tosi tyhjä ja turha olo vaan. Blääh.

Oon miettiny tänään paljon tota eilistä toisinpäin-juttua. Kaikki menee aina jotenki väärinpäin? En nyt tarkottanu angstata mitään "mä en ikinä osaa tehä mitään oikeinpäin!1"!""#!" vaan ihan oikeesti, miettikääpä. Tai no nää on taas vaan asioita joita mä teen mut kai kaikilla on omat heikkoutensa ja nurinpäisyytensä. Esimerkiks miten usein onnistuu vaan satuttamaan ku yrittää auttaa ja miten mua naurattaa vaan aina ku oon vihanen. Ja se ei tarkota sitä että aina ku nauran niin oisin vihanen. :D Olisinki aika positiivinen tyyppi!

Ajatus katkeilee nyt aivan täydellisesti. Kyllä mä tollaki jotain tarkotin, mut en nyt osaa sanoa mitä. En kykene tänään mihinkään. Ehken huomennakaan.

Ärsytti suunnattomasti tuo ulkoilmatilan liukkaus tänään. Reippaana tyttönä kun heräsin 45 minuuttia liian myöhään ja kouluun olin lähössä 10 minuuttia ennen tunnin alkua, ajattelin vähän kiiruhtaa jopa. Kiiruhda siinä sitten kun edessäsi on vedellä kuorrutettu jääkenttä ja uusimmat luistimesikin ovat 3 numeroa liian pienet ja ullakolla. Laskin että tuon kiinteän veden määrästä huolimatta kävelin koko suuren taloyhtiön pihan läpi koko päivän aika seittemän kertaa. Veljeni pyynnöstä (pyyntö, mikä se on?) vein jopa roskat ja kasvatin kaatumisriskiäni. Mutta en kaatunut vaikka ilmassa leijuvan riskin suuruus olikin ilmeinen. Mietin, että miten liukasta pitää olla ettei tarvi tulla kouluun? Kun pakkasraja on se -30 astetta tai mitä onkin, mutta mitenkähän se liukkaus voidaan määritellä? Akuuttien potilaiden määrä lähisairaalassa?

Niskat on ihan jumissalukossa ties mistä ja soittaminenkaan ei onnistu ja eka tunti on kohta ja kamalaa? Ois perin mukavaa jos joku vapaaehtoinen hierois mun niskaa hieman ni ois mukavampi elää. Mistä muka tiiätte että mun isä on ammattilaishieroja. Mut en tykkää.

Tänään on kans kaikki niin kamalaa. Joskus piristää kaks Fazermintiä (toisen kohtalo oli kurja mutta kuitenkin) ja ihan vaan se, että joku huomaa, ihan hirmupaljon. Kiitän nöyrimmin, ei tarvi Mattilankaan sitte täytellä lappujaan.

En edes tiedä mitä oon tehny tänään. Ei oo mitään muistikuvia, pelkkää tyhjää vaan suurimmaks osaks.

ANGST HABEN!

Jaa. Voisin sitte valittaa perusaiheestani ku ei nyt muutakaan liiku päässä, tuo eräs ohjelma kun taas on aika vähäisessä käytössä tuttavapiirini kesken. On kai kaikilla parempaaki tekemistä, ymmärrän kyllä mutta mulla on vähän tylsää. Onneksi on tuo kännykkä ja toisessa päässä mukava henkilö joka ei nyt just vastaa. Susta tulee koko ajan vaan enempi julkkis, mut en paljasta nimiä ku oon niin mafiooso. Italialainen sellanen niinku siinä yhessä uutisjutussa, hei tottakai kaikki on seurannu maailman menoa sen verran? Nyt mua alko pelottaa ku ees kirjotan tämmöstä.

Sit ollaan ilmeisesti joutumassa jonkin sortin tv-ohjelmaan. En oo kovinkaan varma vielä omasta menemisestäni, mutta oishan se toisaalta ihan hienoa. Toisaalta aivan kamalaa, pitää nyt vähän miettiä jälleen. Onpahan ainaki JOTAIN ajateltavaa! Ku on päässy tässä muutaman kerran käymään jo niin et on loppunu mietiskeltävät totaalisesti kesken. Se jos mikä on aivan anteeksiantamattoman hirveää ja äärettömän kuluttavaa mun aivotoiminnan kannalta.

Nyt joku kiva vastas ja oli kiva ja nyt mäki oon vähän kivempi ja toivottavasti teilläkin kivoilla on kivaa ja nyt kivat illanjatkot! Vaikka mistä mä tiedän mihin vuorokaudenaikaan kukaan tätä lukee. No mukavaa tulevaa ajanjaksoa kuitenkin. Eteenpäin sano mummo lumessa. Tai minä jäällä. Tai ELÄMÄN MUTKAISELLA POLULLA. Bläh vois mennä nukkumaan vai?

Tunnenpa oloni taas Laila Hietamieheks kun kirjottelen täällä suurelle yleisölle, joka odottaa kärsimättömänä iltasatuaan. Eiku se on Laila Hirvisaari kyllä nykyään. Yksityishenkilöiden nimiä ei saa mainita ilman anottua lupaa, olen niin kovin pahoillani Lailaseni. Oon muuten oikeesti jutellu sen kanssa. Tai oikeestaan äide jutteli, mut kyllä kai mäkin sanoin ainakin kohteliaana tyttönä "kiitos" kun se taputteli olalle ja toivotti jaksamista kaiken keskellä. Yhtään sen kirjaa en oo kyllä lukenu, mutta ehkä vielä joskus.

Alkaa olla kasaantunu jo sellanen tietynlainen paatos tähän koulunkäyntiin. Mä en itekään tiedä mitä "paatos" meinaa. Mut kai se on joku johdannainen sanalle "paatunut", tai toisinpäin. Omenoita ei saa pitää banaanien lähellä, vai oliks se toisinpäin. Totuus kuuluu lasten suusta!

Niin se koulu, siellä vaan kaikki jatkuu samalla radallaan ku ennen jouluaki. Tottakai, mikäs siellä muuttuis. Olipahan taas silti älyttömän mukavaa pelata korista, se on ihan ykköslaji. Tai no kakkos jos ollaan rehellisiä, vanhaa rakasta harrastustani kun ei voita mikään. Nostan hattua niille jotka jaksavat uintirääkkiä vieläkin, vuosien jälkeen päivästä toiseen, uiminen kun on raskaimpia lajeja maailmassa. Korista en ikinä alottanukaan harrastamaan, koska musiikki tais sillon viedä sen osan. Jonkunlaista treeniä oli 10-vuotiaalla 4 kertaa viikossa ja se oli jo vähintäänki tarpeeks näin paljon yksinäisyyttä ja rauhaa kaipaavalle. Mikä yksinäisyys ja etenkin mikä rauha? Sitä kai odotan vieläki. Ja lopulta vei musiikki ja se rauhankaipuu pois sieltä altaistakin, ja sen kyllä huomaa.

Mikäköhän siinä on, että mun on paljon helpompi ja luontevampi puhua elottomille asioille ku elollisille? Tai huimasti tilanteesta riippuen mutta kuitenki. Antoisia juttukavereita ovat mm. erilaiset vaatekappaleet, kello, lautaset, jääkaappi, kulmakarvat ja sukat. Useiden näiden kanssa mä olen keskustellut tänäänkin. Kai niissä herää mua kohtaan jotain sympatiaa, kun ei mulla ole muitakaan joille puhua.

Hahaa, kuka huomasi "erilaiset vaatekappaleet" ja "sukat"? Neljä penniä sille!

Eilen oli kyllä erittäin matalalta jostain se teoria. Siellä sitä tuntee ittensä oikein triplatyhmäks kaikenlaisten klarinetistien(?) keskellä. Siinä hommassa kyllä joku mättää ja pahasti, en oo varmaan ikinä tullu sieltä vähänkään hyvällä mielellä pois. Vaikka oisinki loistanu ku Naantalin aurinko sinne mennessäni. Jotain taikaa siinä jutussa on. Jos sais jostain ilokaasua, vois tehä kemiallisen kokeen ja kokeilla sen toimintaa jos vastavaikuttajana on 60 minuuttia musiikkitietotaitomitälieopetusta.

Miks just Naantalin? Joku on tohon joskus kai vastannu mut en mä muista enää. Eiks Naantalissa just vieläpä sada eniten Suomessa? Vai oliko sekin juuri toisinpäin?

Ja sitten lopultakin ja vihdoinkin sain hiuksiini uuden sävyn.
Osa 1. "Hei sä oot värjänny hiukset" "Joo" "Tosi kiva, tollanen LIUKUVA!" "Ai mikä?" "No LIUKUVA" "Jaahas, aijaa"
Osa 2. "Uksi on värjänny hiukset!" "Olen joo" "Katoin ku sä kävelit tuolt käytävältä et ne ois liilat! Ei mut hei... Noihan on liilat"
Osa 3. "Mut hei ei noi oo siniset" "Ei niin" "Noi on liilat" "Niin ne taitaa olla" "Mä arvasin ettet sä värjää sinisiks"
Osa 4. "Oot sä tehny jotain sun hiuksille!?" "Joo, värjäsin eilen" "Siis tää sävy on aivan tosi kiva!"
Osa 5. "Sulla on uudet hiukset. Kiva tollanen liukuvärjäys" "Ai mikä?"
Osa 6. "Ihme tollaset ihan animehiukset"

On se aina yhtä jännittävää! Tokihan tavoittelinkin juuri liukuvärjäystä.

Tänään on kyl todella turhuuspäivä. Datailen vaan enkä ees tee mitään hyödyllistä. Oletan tyhmänä henkilönä että vieläkin on joululoma. Ei siis kesä vaan joulu. Ehkä huomenna jo jotain hyödyllisempääkin. Mut ei tässäkään sinänsä mitään vikaa oo, siis mun mielestä. Muut lähipiiriini kuuluvat henkilöt ovat kummallisesta ympäriltäni kuuluvasta mutinasta päätellen vähän toista mieltä. Ehkä vielä reipastunkin.

Oon tänään aika toisinpäin.

Nyt taitaa käydä niin etten ehdi pitkään kirjottaa. Aivan kamalaa. Sitä teettää tämä kamala peruskouluaika, ei ehi edes koneella roikkumaan tuntikausia.

Ei ollut yhtään sen kivempi mennä kouluun ku kuvittelinkaan. Ihan turhaa marmatusta tämä, koska tiedän ettei sinne kukaan muukaan erityisemmin hinkunut. Mut kaikki samat kiemurat ku aina ennenkin, samat puheenaiheet ja sama ahdistus. Mattilakin oli ihan sama.

Liikuntatunti oli jotenki kummallinen, mulla oli koko tunnin epämääräsen poissaoleva olo. Meteliä musta lähti ehkä vaan kolmasosa siitä mitä vastaavissa tilanteissa yleensä eikä olo ollu ollenkaan kotoisa. Ehkä johtu siitä että koti oli noin kilometrin päässä? Nauroin tyhjälle myöskin vaan keskimäärin kolme kertaa. Antihilpeää.

Toisen tunnin vietin tuijotellen itteäni peilistä ja mittaillen silmieni kokoa suun kokoon verrattuna. Tosta sai muuten sellasen kuvan, että liikkatunti ois ollu eka ja kuvis sitte. Mutta no way. Kuviksessa saattaa olla vaikein tehtävä, mitä oon ikinä tehny.

Tiedän että kiehutte raivosta tai ainakin ylikuumenette kuten meidän leivänpaahdin tänään, joten lopetan koulusta puhumisen. Lamaannun tyystin itekin.

Innostuin ottamaan kuvia lakanoista, haarukoista ja kauhoista. Liittyen siihen kuningasideaan josta puhuin muutama päivä takaperin (ks. muutama päivä takaperin jos et jostain kumman syystä muka muista). Jos saan toteutettua tän jutun kunnolla, siitä tulee kerrassaan loistava. Kerroin jälleen Pärdelle ja se alko kysellä mun lääkityksestä. Mut oikeesti, siitä tulee ihastuttavin sisustuselementti ikinä. Saattepas nähdä sitten. No ainakin sitte ku se on valmis, se on hieno. Mut siihen voi kulua paljonkin aikaa, tää on vähän niinku postimerkkeilyä, ei tuu ikinä valmiiks. Postimerkkeilystä tuli mieleen postimerkkeilypinsetit, jollaiset itse omistan. Ei niissä oo mitään eroa tavallisiin pinsetteihin.

Ei vaan onpas.

Nimi. Mutta käyttötarkoitus on kai ihan sama, ellei sitte satu olemaan korrekti ja oikeaoppinen ja käyttämään niitä oikeaan tarkotukseen.

Lähen kohta ostamaan sitä hiusväriä joka jäi sinne tyhjän kaupan hyllylle möllöttämään ja kattelen jos jaksaisin uurastaa vielä iltamyöhällä sen verran että sotkisin sen päähäni. Tunnen itteni tosi vanhaks ja omavaraseks kun osaan jo värjätä hiukseni ihan itse. Oon tosin "osannu" jo jonkin aikaa, aikasemmin äitini vaan ei luottanut kykyihini. En vaan ymmärrä, miksei. Ja miksi se on muutenkin aina niin kyyninen mun hiuksieni suhteen. Se halkeais riemusta ku ylipumpattu kaasupallo jos mä joku päivä valehtelisin, että mä haluan blondit takasin. Oon pohtinu tätä sen innostusta mun blondiuteen ja ratkaisu on se, et se ilmiselvästi haluaa nähä ittensä järkevämpänä ku minä. Kuten tietty moni muukin. Mut vähentäisköhän vetyperoksidi oikeesti mun aivosolujen määrää ratkaisevasti? Kovasti epäilen, mut luultavasti myös tuntisin oloni vieläki tyhmemmäks ku nykyään. Kyllä sekin ois kai mahollista.

Mua ärsyttää ku vähän väliä tuolta oikeasta alakulmasta pomppaa ruutu, että se ja se on kirjautunu sisään. Älkää kirjautuko sillon ku mun rivi on menossa just siinä kohtaa! On se kumma kun tekään ette mitään ymmärrä. Tunkea nyt siihen kun toinen yrittää kirjottaa.

Ei, en ole yhtään äggresssiivinenn. Ei, ei mua ärsytä koulun alku millään lailla. Mua ei myöskään haittaa se, että mun täytyy vielä tänään änkeytyä monen viikon tauon jälkeen takaisin viisastelijoiden kerhoon. Taidekoulu Tretjakov, teoria 3/3 maanantaisin kello 19, tervetuloa! Toivottavasti kukaan kanssaviisastelijoistani ei omaa tietoa nickistäni täällä. Opettajakin muuten vaihtuu taas vaihteen vuoksi, ei olekaan puolessatoista vuodessa ollu vielä ku kaks eri opettajaa. Mutta sittenpä on tääkin suoritettu. Vaikka vielä on matkaa jäljellä... Pitkä, kivinen ja kuoppainen tie. Nelosella tästä ois parempi päästä läpi. Vaikkei kvinttikäännökset ookaan mun lempiruokaa.

Ja sinä yksi, joka todennäköisesti luet tämän. Oon ärsyttävä vaan siks että jonkun täytyy olla. Kyllä sä pärjäät, jag hjälpar dig när jag kan! Ja monet muut myös. Legendaarinen "elämäähän se vain on". Otat vaan ohjat omiin käsiisi, vaikka se raskasta joskus oiskin, pyydä apuvoimia kantamaan kun alat väsyä.

Vaan nyt on oikeasti jo alettava kiirehtiä. Innostuin tästä taas liikaa! Enkä ehdi enää tänään jatkamaan, olen niin kovin pahoillani. See yy aa!

Tottakai t.A.T.u. on mun lempiyhtye. Meniköhän kirjotusasu oikein? Muistan ku vielä joskus nopeasti laskettuna kolmisen vuotta takaperin tosta jaksettiin kiistellä aktiivisesti. Olkoon mikä on. Ei mut hei, ei t.A.T.u. (kauhee ku tohon joutuu panostaa) oo edes yhtye. Ei se oo artistikaan. Se on DUO! Aivan, kyllä. Tai oisko... Hmm, Nylon Beat parempi? Vai peittoaako Ella ja Aleksi venäläiset homoseksuaalit sekä kotimaiset nenänkauttalaulukulttuurin kuormajuhdat? En kyllä keksi tähän hätään enää yhtään duoa. Surkeaa?

Eilen illalla tajusin tehneeni suuren erheen; hiusväri jäi tyystin ostamatta. Minkäs teet? Aloin panikoida seuraavaksi päiväksi eli tämän päivän näkövinkkelistä ajatellen täksi päiväksi pikaista ostoskäyntiä Selloon. Kello lähenteli puoltayötä ja ylikin sen kun äärimmäisessä hädässä lähettelin muutamia tekstiviestejä lähipiirilleni. Jossain takaraivon perimmäisen nurkan alitajunnan sopukassa eli koko ajan ajatus, vai sanoisinko että tietoisuus siitä, ettei kaupat ole enää auki sunnuntaisin. Ihanaa vähintään tunnin mittaista värien, muovihanskojen ja veden kanssa säheltämistä ajatellessani pyyhin sivuun tuollaiset kauhukuvat Citymarketin tyhjinä ammottavista käytävistä sekä ennätyslyhyistä kassajonoista. Luonnollisesti ilman kassaneitiä ja ikkunan takaa. Jonkin verran myöhemmin aloin kuitenkin lopultakin herätä karuun todellisuuteen. Onneksi on ystäviä, jotka palauttavat takaisin maan pinnalle!

Aloin totutella ajatukseen, että kouluunkin olisi tosiaan mentävä vanhoine hiuksineni. Ajatukset vaivasivat vielä pitkään, enkä saanut unta. Kulahtaneen haalistuneet hiukset tyvikasvuineen ahdistivat päässä, eikä oloa tehnyt paljon helpommaksi pään sisällä kiertävä ajatus Jürgenistä kertovan ryhmätyön valmisteluista.

Kouluun olisi huomenna tosiaan mentävä. Loman aikana koulu on ehdottoman kielletty aihe, mutta kun kellonympärykset kellojen soittoon alkavat vähentyä, lienee paikalla ilmaista myös ääneen paniikkinsa... (ARGH! Kellonympärykset tosiaan käymässä vähiin!) Joskus kouluun on oikeesti loman jälkeen ihan kiva mennä. Ehkä siellä on joku tai jokin, jota odottaa, mutta nyt ei yhtään mitään. Ei kerrassaan mitään.

"Ei mitään" on silti ehkä väärä ilmaus. Siellä on kuitenki paljon tärkeitä ihmisiä ja oppia elämää varten. Ja bla-bla-blaa, vai mitä? Mut niin se on jos pidempään mietit. Onhan se toki kiva nähä kaikkia ja jutella vähän kuulumisia, mutta kun senkin riemun tietää loppuvan niin äkkiä.

Olisikos muuten paikallaan myös miettiä, mitä toivoisin tulevan (luku)vuoden tuovan tullessaan? Siis vaan tän kevään. Tottakai koulun kannalta viel lisää varmuutta ja jotain kummaa viisautta tai sen tapasta tulevaa lukioaikaa varten (kuka on sanonu että mä pääsen lukioon? No minä esimerkiks.) ja muutenki oppia siihen elämään. Voihan sitä ruveta odottamaan valtakunnallisia ja päättäriä jaja... Mutta hukkaan menee sekin aika. Tekee työnsä huolella päivittäin ni ei tarvi panikoida. Tai jos joskus ei jaksa, niin ei se maailma siihenkään kaadu. Joku muu tarvii ehkä enemmän tsemppausta ku just mä tätä lukuvuotta varten, ja heille toivotanki paljon onnea ja jaksamista.

Heitinpäs tästä välistä pois vaikka mitä. Muah. Toivottavasti kovin moni ei ehtiny lukee. Ja nyt luulette etten haluu tehä puoles vuodes muuta ku koulua. :D Haha mutta ei se nyt ihan niin.

Viikon olenki höpissy suurinpiirtein joutavia, lahjoitan telepaattisen valkoisen ruusun jokaiselle joka on kaikki jaksanu lukea. Joutavat voi tosin olla huomattavasti mielenkiintosempia ku tämmöset vakavammat jorinat. Taikka yhtä vakavalla mielellähän mä puhun keittiökelloista, salmiakkikiisselistä ja omista angstauksistani.

Nyt voinemme siirtyä eilisillasta tähän aamuun? Heräsinpäs kello 9.00. Huomiseks tarvii aikaistaa enää reilu kaks tuntia! Ai kuinka sieluni henkiikään huomisaamun perään. En oo saanu juurikaan mitään päivässä aikaseks. Huoneeni kuukausittaisen suurinpiirtein-siivouksen tosin tein. Siivotessa tarvii ehdottomasti hyvää musiikkia, sellasta tietynlaista siivousmusiikkia. Ilman sitä ei siivoominen luonnistu. Luin vielä kertaalleen joulukortit ja tutkailin yhä vieläkin pöydällä lojuneita lahjoja ja syvään huokaisten siirsin ne syrjään koulukirjojen tieltä. Mieliala oli jokseenkin apea, mut onneksi siivousmusiikki pelasti tilanteen riistäytymästä kokonaan hallinnasta.

Taisin saada ehkäpä mahdollisesti jotain minimaalisen pientä muutaki päivän aikana aikaseks, mutta appelsiinin kuoriminen, mozzarellan palottelu ja mun lukuisat isoveljeni tuskin kiinnostavat kovinkaan suuresti ketään. Vaikka itellenihän mä edelleenki kai kirjotan. Tai sitte en. Tai kirjotan. On tämä merkillistä.

Keksinpäs. Bät ja Ryyd. Mutta sen peittoamistaidoista en niinkään tiiä.

Au revoir. Katotaan jos saan esimerkiks huomenna aikaseks jotain kiintoisampaa.

Ylläs tarjoaa myös melontaa, patikointia sekä rajattomasti valaistuja murtomaahiihtolatuja. Mä en usko tohon rajattomuuteen, vaikka avaruus olisikin ääretön niin ei kai valaistut murtomaahiihtoladut jatku loputtomana nauhana yhä kauemmas ja kauemmas kaikkien yliatleettisten suksijoiden kiusaksi?

Mainostanpa heti alkuun, että heräsin tänään jo yheksältä ja ylösnousemuksenkaan lopulliseen saavuttamiseen ei menny ku suurinpiirtein 45 minuuttia. Way to go! Noin luki muuten joskus vuosia takaperin englanninkokeessani, enkä ymmärtänyt noiden kolmen sanan merkitystä vaan jouduin kysymään sitä joltakin. Sain asiaan kuitenkin selvyyden ja siitä lähtien olen ymmärtänyt sen.

HAHA! Tiedän mitä mietitte! Ei, se ei ollu viime syksynä EIKÄ edes viime keväänä. Eikä muuten muutamana aiempanakaan.

Kävin Sellossa pyörähtämässä ja pyörähdys rajottui taas muutamaan tuntiin. Enpä saanut edes paljon rahaa tuhlattua, vaikka ei moinen olisi mua haitannutkaan kovin hirveästi, äideä ehkä enemmänkin. Koska siis ei kai vanhempien rahatilanteella oo lapselle mitään väliä! D44 suorastaan. Mutta olipahan hassua olla pitkästä aikaa taas äiden kanssa liikenteessä. Näin parkkihallissa ihan Conan O'Brienin näköisen miehen, kerroin asiasta äidilleni joka tuumasi että "miten toiki on ajanu tohon noin tökerösti ettei me päästä autolle ollenkaan!".

Markollakin oli jopa muuta tarjottavaa kun 14 päivää aikasemmin vanhentunutta maitoa. Maitoa siellä tosin ei nyt ollu ollenkaan, ja nää tarjottavatkin mä kannoin sille viimesillä voimillani rikkinäisessä muovikassissa. Katsastin pikapikaa ketsuppitilanteen: kolmesta pullosta ei olla horjuttu. Marko tosin esitteli kieltämättä pätevän syyn tälle, olivathan kaikki putelit erilaisia! Oli tavallista Heinzia, jota ilman ei muuten elämästä tule mitään, Mexican Heinzia sekä Felixiä. Se Felix oli kyllä aika hävettävä.

Oli muutenkin taas aika antoisa kokemus.

Näin kauniita, vanhoja valokuvia kauniista, vanhoista ihmisistä joita en tunne. Tai suurin osa oli kuvissa vielä siis nuoria mutta nykyään jo suhteellisen vanhoja, jos kuvat on otettu esimerkiks vuonna 1937. Kuvat oli pieniä ja reunat oli leikattu huolella tarkasti pitsireunasiksi ja osassa oli alalaitaan jollain kummalla mekanismilla kirjotettu valkosella päivämäärä ja jotain kuvassa tapahtuvaa. Se kynän jälki ei nimittäin ollu siinä kuvan päällä, vaan se oli ikään ku siinä ite kuvassa. Pohdittiin sitä, mutta en mä ymmärrä. Kaikkea ne onkin osanneet! Kuulin taas tarinoita Helvi- ja Laina-tädeistä sekä pyöreästä Mäntyharjun mummosta huiveineen. Sopivina annoksina silloin tällöin se on ihan kiinnostavaakin. Mut ne kuvat oli ihmeen kauniita. Nykyajan digitekniikka ei pysty sellaseen, jäin vaan tuijottamaan univormuihin pukeutuneiden sotamiesten ilmeitä ja esimerkiks isosetäni häävieraiden kampauksia. Jonkun mielestä ei ehkä vois keksiä mitään tylsempää, mut mä oon aina ihannoinu hyviä valokuvia.

Sain muuten eilenillalla valokuviin liittyvän inspiraation. Saa nähdä saanko aikaseks ikinä toteuttaa, onhan vitkuttelu sentään usein paljon hauskempaa.

Voi miten mä odotankaan innolla sitä hetkeä, kun joku ihastuttava henkilö tulee tänne informoimaan mua negatiivisista mielipiteistään näitä tekstejäni kohden. "Et voi olla tosissas näitten kaa, ei kukaan voi olla noin säälittävä, hei hanki vittu elämä!121!2" Siinä vaiheessa voi kyl taas kyseenalaistaa näiden oman elämän laadukkuuden, mutta ei siitä sen enempää nyt. Ei VIELÄ. Vinks.

En oo vieläkään lukenu sitä Sinistä junaa loppuun. Aika tuntuu aina kuluvan johonki muuhun, vaikka lukeminen onki mukavaa ja kirja on kiinnostava. Se vaan on aina jotenki sellanen lähes viimenen vaihtoehto. En kyllä ymmärrä miks. Kuitenki mietin tässä aina sillon tällön, että kukahan mahtaakaan olla murhaaja? Vaan en silti jaksa vaivautua kirjan ääreen ja antaa Poirotin ratkaista.

West side storykin on edelleen kesken. Voivoi, voivoi.

On tää loma niin kiireistä. Sitä odottaa ku kuuta nousevaa, että pääsis vähän rentoutumaan ja hoitamaan asioita ja voishan vaikka kerrankin siivota huoneensa kunnolla, lehdetkin kaipaa järjestystä ja ne vois kerrankin hoitaa kuntoon, lenkilläki ehtii käydä paljon paremmin ku ei oo koulua ja vois viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa ku kouluaikana ja mitäpäs milloinkin, vaan mikä on kolmen viikon saldo? Aika heikko. Ainaki mulla. Kamalaa stressausta siitä et pitäs tehä kaikenlaista muttei jaksa oikeen mitään. Jaksaminen on ihan tylsä juttu.

Nyt pääsen taas valittamaan seuran puutteesta, täällä ei nimittäin ole lähes ketään. Ehkä parempi niin, että laiskemmallakin tuulella olevat persoonat saavat jotain aikaiseksi. En tosin tiedä mitä, koska olotila on taasen perin nuupahtanut. Lähes aina. Taidanpas tulla vanhaksi.

Kuuleeko Mars?

Vähemmän loogisella tuulella tänään?

Eilisen kirjotuksen vähäsestä yleisömenestyksestä huolimatta aion kertoa tänäänki monia äärettömän mielenkiintosia asioita.

Eilen oli kyllä outo päivä sinänsä, et itku muuttu nauruks aika äkkiä ja myös toisinpäin. Mut sellastahan sattuu (edes Ida ei jatka tota, OKEI?). Illalla oli erittäin mukavaa, kiitoksia vaan pojat tarjoustaloista ja lidleistä. Olin silti parempi ku ykskään teistä.

Katoin yöllä äiden kanssa West side storya. Nauhotus oli marraskuulta 1987 ja sen huomasi. Mainokset oli lähes yhtä koomisia ku 70-luvun Valituissa paloissa, joita kaikki kunnon kansalaiset varastoivat kesämökeilleen ja lukevat joka vuosi uudestaan. Järjestin oman mökkimme moiset muuten viime kesänä, oli useamman tunnin urakka mutta tulipahan hyvä mieli ja mielenrauha, varmasti muilleki kun itelleni. Ovathan tuollaiset lehdet kuitenkin nostalgisia paloja lähimenneisyydestä ja jokamiehenantiikkia.

Niin ja se West side story. No se jäi kesken. Mut tiedän mä silti suurinpiirtein ne tapahtumat kuten varmasti tekin. Oikeestaan haluun kattoo sen vaan sen Marian takia, koska kaikki jotka on niin tietämättömiä etteivät tiedä niin mun nimi tulee siitä. Siis ei luonnollisestikaan etunimi (ai miten niin ei?), vaan toinen nimi niille tietämättömille jotka eivät sitäkään tiedä. Mut ei sillä oo kyl mitään tekemistä mun kanssa. Ei ollenkaan, mut ehkä jälleen kerran "juuri siksi"?

Ja nukuin JÄLLEEN liian pitkään. Herätyskin oli olemassa mut joko mä vihasena painoin sen pois ja jatkoin itsepintasesti uniani kunnes armas veljeni taas tuli herättämään, tai sitten se ei ikinä edes soinut. Murphyn laki. Ei kai mikään pomminvarmakaan herätyskello herätä just sillon ku pitäis. Tosin en mä ollu menossa minkäänlaiseen Euroopan päämiesten huippukokoukseen tai edes työväenopiston riistaruokiin erikoistuneelle gourmet-kurssille. Ensimmäiseen en ehkä siks, etten mä kuitenkaan taida olla Euroopan merkittävimpiä poliittisia henkilöitä tästä päiväkirjasta huolimatta ja toisen voitte sitten joko tietää tai arvata. Suosittelen; pysykää kaukana siitä. Varmasti tosin pysytte muutenkin.

Pomminvarma? Ei, en takerrukaan nyt tähän. Ahdistakoon se mieltäni jatkossakin.

Kun olin lopultakin noussut ylös, oli fiilis epäasiallisen reipas ja iloinen mut varmasti vaan johtuen eilisen paniikin laukeamisesta. Turrutin innon sotkemalla paperia sekä ennen kaikkea käsiäni 7B:llä kolmisen tuntia. Kuuntelin samalla Yleisradiosta juttua nurmijärveläisen perheen juhlapyhien viettotavoista ja kaikki se imelyys isän pitkistä työmatkoista ja kuopuksen odotuksesta kotona iloiseen yhteisoloon jouluiltana saivat vihreän värin nousemaan mun naamalle. Ja muuten se 7B on kynä, ei kaks tusinaa lapsia.

Bischofshofen. Suomalaiset onnistu oikein hyvin varsinki ekalla kierroksella, toisellakin ihan mukavasti. Vaikka seurasin koko lähetyksen sekunti sekunnilta, lopputulos on mulle vieläkin hämärän peitossa. Tv-selostajat eivät kai oikein osanneet, Ahonen ei hävinnyt pisteellä vaan tuli tasapeli? Mitä sitten? En tiedä. Osakilpailuvoittoja Ahosella on kuitenki kaks ja Jandalla vaan yks, ehkä se merkitsee jotain. Ehkä en spekuloi tätä sen enempää ennen ku tiedän.

Nyt ei tarvi kai valittaa juttukavereiden puuttumista, pääsinhän vasta tähän aikaan taas koneen ääreen ja kaikki mitä oletettavimmin datailevat myös tähän aikaan eivätkä esimerkiks seittemän tunnin päästä. Mä vaan oletan näin. Valopilkku tosin katosi? Vaatinen selityksettömään katoamiseen syyn vielä joskus. Mikäli muistan.

Olotila nyt on jotenki kumman nuupahtanut. Vaikka mitään en oo tosiaan oikeen saanu päivässä aikaseks ja nukkunutkin oon jopa liikaa. Ei vaan jaksa innostaa. Se on sitä, kun ei oo oikeen mitään kivaa mitä odottaa. Tai ei mitään muuta ku koulun alku. Hirvittävää. Ehkä nyt on kuitenki jo aiheellista vähän ajatella sitäkin. Pitäs ehkä tehäki jotain? Ei mutta onhan meillä vielä sunnuntai-ilta. Niin ja maanantaiaamu. Ja ainahan voi sanoa, ettei muistanu.

Valehtelua ja moraalisesti väärin. Hei vain, oinaslapsen omatunto!

Mun joulukalenterin viimenen suklaa kimmeltelee edelleen paikallaan, ellei saunatonttu, kotihiiri tai jokin muu otus ole käynyt sitä sieltä syömässä. Ei ainakaan minkään sortin hanhiotus, mutta tulevaisuudessa hanhi tulee näin tekemään. Ehkä siinäki on jotain nostalgiaa, ei kai se joulu lopu ikinä jos ei edes joulukalenteriaan syö loppuun? Pelottaa vaan että kalenterin Niiskuneiti raivostuu ja kuristaa mut kultaisella nilkkarenkaallaan. Pitääki vitkuttaa aina kaikkea mahollista niin pitkään ku pystyy!

Loppiainen. Ei sano mulle juurikaan mitään. Ei mitään perinteitä, ei yhtään mitään. Nojoo, tietääpähän ainaki että koulun alku lähestyy. Ja ehkä se kuusikin viskataan ulos, kyntteliköt ja enkelit pakataan laatikoihinsa vaatehuoneen nurkkaan, jos jaksetaan. Usein se kyllä venyy ja venyy eteenpäin. Vitkutellen!

Keittiön lattiassa on sellanen kummallinen jälki. Se on piilossa maton alla, eikä sitä oo huomannu muuta ku oma taloutemme sekä kenties jäljen aikaansaaja? Ite havaitsin sen ensimmäisenä viime syksynä. Mut ois asetettu tietenki syytetyks, mutta Matlock ois todistanu etten mä ole syyllinen ensimmäisenä tapahtuneesta havainnosta huolimatta. Matlock on kova jätkä. Se jälki on vaan ihan niinku palanu siihen parkettiin, mut mä en ymmärrä kuka keksii polttaa lattiaa meijän pakastimen edessä? Just siihen kohtaan ei vaan yksinkertasesti VOI onnistua pudottamaan mitään palavaa tulitikkua tai muuta vastaavaa. Toinen vaihtoehto ois joku syövyttävä happo jota joku on siihen läikytelly. Mutta minkä ihmeen takia? Jyri on tehny kemialliset kokeensa meillä ennen ku on menny käskemään oppilaat tekemään niitä? Varsinainen sydänalaani kirpaiseva mysteeri. Ajattelin ottaa kohteesta kuvan ja näyttää Mattilalle, saisin luultavasti pätevän vastauksen. Mikäli on kyse suuremmasta rikoksesta, voisin soittaa samantien Matlockillekin. Mattilakin on kova jätkä.

Nyt jatkan seurustelua muidenkin kuin itseni kanssa.

Nyt korvaan edellisten päivien myöhästyneisyydet ja kirjotan jo nyt. Koska myöhemmin ei oo mahollisuutta.

Heräsin tänään omaksi yllätykseksenikin jo ennen yheksää ja nousin ylöskin jo ennen kymmentä. Alan päästä lähemmäs normaaleja lukemia ja reippauteni alkaa olla lähes ylitsevuotavaista. Imuroin heti aamutuimaan kokonaisen alakerran, josta äkkiä laskettuna tulee jo ainakin 50 neliömetriä (136:2-jonkin verran=50). Imurointi on siinä mielessä vähän niinku mustikanpoimintaa, että voi ajatella kaikenlaisia asioita kerrankin huolella. Kaikkihan tuntevat iki-ihanan ja ikivihreän iskelmän luultavasti jo useampien vuosikymmenten takaa; "mustikanpoimintaa, se on mukavaa toimintaa, voi ajatella useita asioita kerrankin huolella". Näinhän se on. Poimimaan mustikoita, niinku myöskään imuroimaan ylimääräisiä hämähäkkejä koneen johtojen seasta ei kuitenkaan tule lähdettyä ilman harrasta ja pitkäkestosta patistusta sekä itsensä niskasta kiinni ottamista. Miksei?

No ensinnäkin, mustikanpoiminta on erittäin OUT varsinki nuorison keskuudessa eikä sitä harrasta ku eläkeikäset mökkihöperöt. VÄÄRIN. Mustikat on hyviä ja niitä saa metästä ilmaseks, miettikääpäs jos karkkiakin kasvais pilvin pimein lähimetsissä ja niiden kerääminen olis OUT?
Toisekseen, imurointihan on aivan turhaa ja vanhemmat voi hoitaa sen halutessaan. VÄÄRIN. Tällöin imurointia tuskin tapahtuis useammin kuin kahdesti vuodessa yhtään missään, ja tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme leviäisi varsinainen astmaepidemia.
Kolmanneksi, selkä tai joku muu paikka tulee aina varmasti kipeeksi, niin mustikoita poimiessa kuin imuroidessakin. OIKEIN. Sitten vaan Mobilatia nahkaan ja hurja voivottelumoodi muutamaksi päiväksi päälle.
Neljänneksi, metsässä kimppuun hyökkää aina varsinainen armeija erilaisia hyttysiä, ampiaisia ja muita öttömöntiäisiä. Mikään ei estä tätä tapahtumasta tietysti imuroidessakin. OIKEIN. Etelän mies ottaa sitten vain Offia.
Viidenneksi, mustikoita poimiessa värjääntyy sormet iljettävän sinipunaisiksi ja vaatteetkin ovat vaarassa. OIKEIN. Se on kuitenkin vain elämää. Liittykää tuulipukukansaan ja jättäkää Miss Sixtyt ja Burberryhuivit kotiin (tai mielummin tietysti jo kauppaan).
Kuudenneksi, imuroidessahan menee aina pölyä hengitykseen ja onhan varmasti sunkin tädin kummitytöllä astma. VÄÄRIN. Lainatkaa tädin kummitytön Ventolinea ja kaikki on hyvin taas.
Seitsemänneksi, ei vaan mitenkään jaksa. VÄÄRIN. Et voi olla niin väsynyt. Ja jos kuitenkin olet, mene nukkumaan ja näe oikein kaunista unta tanssivista imureista ja nauravista mustikoista.
Kahdeksanneksi, se on tylsää. VÄÄRIN. Kerranki saa rauhassa ajatella ihan mitä haluaa eikä oo kiirettä mihinkään. Todennäköisesti. Ja äitikin tulee iloiseksi vaikka olettekin vaan viihdyttäneet itseänne.

Sen jälkeen tein itestäni mutantin. Muotovaahtoa, lakkaa, kolme kourallista erilaisia pinnejä keräiltynä ympäri taloa sekä mikrohiukkasellinen kärsivällisyyttä. Muutaman tunnin päästä pitäis tuloksena olla jonkinlaiset kiharat. We'll see. Pärdekin kehaisi kampaukseni olevan kerrankin edes siedettävä, mutta tunnen jossain päin maailmaa elävän suuren epäilyksen tästä koko operaatiosta.

Jäi häiritsemään pari ilmaisua joita oon käyttäny tässä tekstissä. "Ottaa itseään niskasta kiinni", mä en oo koskaan ymmärtäny mikä siinä on ideana. Ei tosin oo ainoa sellanen asia, kuten terävimmät on ehkä jo huomannuki. Ei muitakaan ihmisiä oteta ikinä NISKASTA kiinni, miks siis itteään pitäis ottaa? Mihin sellanen johtaa? Onks se jotenki vertauskuvallinen ilmaisu sille, et jokin jossain ylempänä vaikuttais suhun niin, että ottais susta ylhäältäpäin kiinni ja esimerkiks nostais lopultaki ylös koneen äärestä laittamaan ruokaa muille jotka eivät siihen usko kykenevänsä? Oon muuten joskus kuullu kirjasta, jossa jokaisessa luvussa on tasan yks piste. Kuvitelkaa miten rasittavaa ois lukea sivutolkulla jonkun vinksahtaneen tai kenties vähemmän vinksahtaneen henkilön kirjoittamia tarinoita jostain, joka on tämän mieltä sattunut kulloinkin kiehtomaan, eikä tämä ole ajatellut yhtään, kuinka ärsyttävää se olisi jälkipolvien tai esimerkiks niiden, jotka lukevat tätä asiaa pohtivan lapsen mietteitä tämän edes lukematta yhtään tällaista kirjaa, mielestä, käyttämällä vain ja ainoastaan pilkkuja lauseidensa välissä, jotta erottaisi jotenkin asioita toisistaan ja saadessaan ennen mainitun lapsen ärsyyntymään suunnattomasti miettiessään, mihin väliin laittaisi turhanpäiväisessä tekstissään pilkun ja mihin ei, ettei antaisi itsestään yhtään muiden luomia illuusioita typerämpää kuvaa, eikä varsinkaan totuutta? Kerrassaan sairasta. Edeltävässä lauseessa muuten kaksi(2) sanaa ja nolla(0) pilkkua. Sitä edeltävässä lauseessa yheksänkytyks (91) sanaa ja kymmenen (10) pilkkua miettimättä edes muutamaa minuuttia kauempaa kyseisen lauseen sanomaa. Sitä edeltäneessä lauseessa kakstoista (12) sanaa ja yks (1) pilkku.

Toinen ilmaisu on "pilvin pimein". Pimeä pilvi, niinku ukkosmyrskyn aikana vai? Tuolloinhan "pimeä pilvi" sataisi vettä, jolloin sanottaessa "jos karkkiakin kasvais pilvin pimein lähimetsissä" karkkia olisi "pilvin pimein" eli nuo pimeät pilvet sataisivat karkkia. Sillonhan sanonta ois harvinaisenkin oivaltava ja loistava. Mutta liekö asia noin?

Eipäs muuten ole taaskaan oikein ketään täällä maisemissa juttelemassa kanssani. Valopilkkuakaan ei ole näkynyt sen enempää kuin valopilkkuakaan. Illemmalla kuitenkin taidan nähdä molemmat ihan livenä.

Vielä ois yks asia joka mietityttää mua suunnattomasti. Ei maailmanrauha eikä suomalaisten globalisoituminen sen enempää ku kriisinhallintaoperaatiotkaan, mut taidan siitä huolimatta jättää aiheen myöhemmälle, että edes yksi teistä jotka vielä tässä vaiheessa seuraatte kirjotusta lukisi loppuun asti?

Aika hyvin. Maalissa olemme.

Onpas kello paljon ku alan tätä kirjottelemaan. Kyse ei oo siitä, ettäkö mä pettäisin lupaukseni tai haluaisin tehdä niin, päinvastoin. Kallis päiväkirjankirjoitusaikani vaan on kulunu kaikkeen muuhun, hyödyllisempään tai vähemmän hyödylliseen.

Päivä on ollu aika vaiherikas, tapahtumista toiseen ja on tullut ajateltua monenlaista. Ensinnäkin aamupäivällä, tai myönnettäköön että PÄIVÄLLÄ, leivoin pullasia. Korvapuusteja. Puustisia. Virtasia. Opetin samalla veljeäni sulattamaan mikroaaltouunissa rasvaa ja ottamaan laatikosta leikkuulaudan. Ja veli on muuten syntynyt vuonna 1988.

Siinä sotkiessani jauhojen ja kananmunien kera soi päässäni eräs biisi. Ajattelin, että oispa kiva kuulla se nyt radiosta, jos se vaik auttais vähän asiaa. Sellaset päässä soivat biisit on nimittäin kaikista mieltäraastavimpia, joiden sanoista osaat noin 2,3% eli kaks sanaa kertosäkeestä ja nekin vähän nuotin vierestä. Kyseinen veisu on melko uus ja mediatermein nyt melko "pinnalla", joten ajattelin sitä soitettavan ainakin Kiss FM:llä. Niinpä väänsin olohuoneen stereoihin kyseisen taajuuden (olipa muuten anteeksiantamattoman pitkäkestoinen operaatio) ja aloin kuunnella etäisesti tuttua ja vähemmän tuttua jumputusta. Meni arviolta n. 38 minuuttia ja radiostani kaikui odottamani biisi.

Monimuotoisia nämä nuorison suosimat radiot?

Eipä tule paljon radiota kuunneltua. Paitsi tietenki Sävelradio on aina yhtä tasokasta kuultavaa. Sekä jotkin muut, mutta mainostaminen taitaa olla täällä jopa kiellettyä? Luitte väärin, tuossa ei ole yhtäkään tuotenimeä.

Pärde kerto myös jutun yli 50-vuotiaasta miehestä bussissa. Mies oli nukkunut sikeästi kovassa penkissään ja puhelin oli alkanut elämöidä Nightwishin Nemon tahdissa. Elämöinti kesti muutaman minuutin, ja oletettavasti nämä lukiolaispojat (miksei tytötkin. En kysynyt.) hirnuivat suurinpiirtein melodian tahdissa. Kenellä nyt oli minkäänlaista rytmitajua. TINDIDINDIN-TINDIDINDIN-TIIDIDINDINDINDINDINDIN. Soitto oli katkennut ja alkanut hetken päästä uudestaan. Mies jatkoi uniaan. Olisiko se vastannut vaikka olisikin herännyt kaikkien jo huomattua tapahtuneen? Se jääköön arvoitukseksi.

Pääsinpäs LOPULTAKIN kattomaan mäkihyppyä. Tuuliolosuhteet oli suomalaisten kohalla tosi epäonnistuneet eikä muutenkaan menny ihan parhaaseen malliin. Vaan on se kumma; Ahonenki hyppäs vikalla kierroksella 7 metrin päähän mäkiennätyksestä ja oli kuitenki kilpailussa kuudes. Mäki alan kohta uskoa norjalaissaksalaistsekkiläiseen salaliittoteoriaan. Mutta ah ja voih kun oli taas mukava seurata kisaa, mikä ois hauskempaa ku arvailla kumpi parista pääsee jatkoon, kuka floppaa ja kuka lentää pilvien tasolla kotkan tavoin ja liihottelee yli kaikkien punaisten viivojen? Mun on silti ehkä turha analysoida tän päivästä mäkikisaa yhtään enempää, koska en tunne kovinkaan montaa jota asia millään muotoa kiinnostais. Mutta eipä muuten ollu Jandankaan päivä tänään.

Olisittepa muuten halunneet olla näkemässä, kun Ellu soitti ja kysyi mua ulos. "Mä katon mäkihyppyy." "Onks se ihan normaalia?" "Tottakai." "Okei. Selvä." Ei mutta enhän mäkään sitä nähny, ku tarkemmin ajattelen. Mutta kuulin. On seki enemmän ku se, että te vaan luette!

Käytiin perinteisellä joululomailtamakävelyllä kameran kanssa. Niin ja Elinan. Ei vaan Ellu oli se tärkeämpi osapuoli. Opin monia uusia asioita, kuten sen, että pajuissa kasvaa nykyisin (ja muuten tällä hetkellä ovat juuri tuloillaan, kuten Ellu kiltisti informoi) kissankelloja. Havaitsimme myös erään selkeästi Guinnesin ennätyskirjasta unohtuneen sekä muutenkin meidän kaikkien elämänlaadun kannalta merkittävän asian, nimittäin sen, että on äärettömän vaikeaa lausua mahdollisimman nopeasti ja monta kertaa peräkkäin "St1" ja "Jorvs sjukhus". Kokeilkaa.

Ästeeyks, ästeeyks, ästeeyks, ästeeyks, ästeeyks, ästeeyks, ästeeyks. Hyvin äkkiä siitä tulee äksdee.

Jorvs shuukhuus, jorvs shuukhuus, jorvs shuukhuus, jorvs shuukhuus. Lähes sietämättömän vaikea jo kirjottaakin.

Sainpas tänään tämän vuoden ehkä 134. sairaan huumoripläjäyksen. Tietänette mitä tuo merkitsee. Mitä hauskaa todellakin on sanassa "mato"?

Alkaa olla näin pienten tyttöjen ja ehkäpä poikienkin nukkumaanmenoaika. Kauniita unia. Erityisen kauniita unia sille, joka tätä lukiessaan tietää vapauttaneensa musta yhen suuren ahdistuksen ja tuoneensa hymyn tänne.

Ensin piti laittaa otsikoks päärynänkuorimaveitsi, mut banaani tuntu jotenki loogisemmalta.

Oltiinpa tänään armaassa pääkaupungissamme Helsingissä Ida-ystäväiseni kera vierailemassa. Oon kuullu vasta kolme kertaa "ettepä sitten yhtään pitempään viihtyneet"-naljailua. Vaikka oltaishan me viihdyttykin. Kirjotetaanko se noin. Oletettavasti. Vähän sama ku pikku-Riikan (onneks et kuitenkaan ikinä lue tätä) kauneimpiin-juttu, tai mikä se sana sit ikinä olikaan. Kai se noin taivutetaan?
Ostinpa tosiaan farkut jotka mun ois pitäny ostaa vaan kaks kuukautta sitte. Ja jotain sälää. Ollaan turnipsin kanssa samiXXxxXXia koska nyt meil on molemmilla Vansit! Mulla on ah-niin-tyylikkäät pinkit veet mutta Idallapa vihreät. Ehkä se kertoo jotain meistä?
(Alotan kohteliaasti vihreästä eli ei-itsestäni.)

Vihreä: luonnonläheinen. Rauhoittava mutta eloisa, kaikkien kaveri-tyyppinen. Viherpiipertäjien väri (ei kai oikeesti) eli todella ekologinen ratkaisu. Eli ostat vaikka kiinalaisten lasten väkertämän jalkapallon (jollaisia Satu EI käytä), voit pelailla hyvällä omallatunnolla kunhan boltsisi vain on vihreä!
Pinkki: sydämellinen ja rakas(tet)tava, herkkä ja hölmö. Aistittavissa orastavaa riistaisuutta. Sekä tietenki äärettömän IHKU.

Ei. Ei noi kuvaa kyllä meitä ollenkaan. Mutta ehkäpä juuri siksi?

Bussissa kuunneltiin aidosti fiilingeissä Tiktakin Frendit-albumia.

Niin ja hei millonkohan Bumtsi-Bumin tuotantokausia saa ostettua deeveedeinä?

Kävelin ulkoilmassa ja nenääni leijui salmiakin tuoksu. En edelleenkään ymmärrä, miten sellanen on mahollista? Ehkä joku teki salmiakkikiisseliä. Mitenköhän sellasta valmistetaan? Kertokaa ihmeessä reseptejä! Tai sitten se nautti salmiakkimehua saadakseen mut haistamaan sen erinomaisen aromin ja siten katkeroittamaan mut. Tai ehkäpä se olikin limonadia! Oon joskus ennenki miettiny, miksei sellasta valmisteta, tehdäänhän limua esimerkiks seljankukista, mangoista, mustaherukoista ja tervasta? Voiko salmiakkilimun tekeminen todella olla niin tuskallista? Eletäänhän me sentään Suomessa; salmiakin, saunan, sisun, sitruunamehun ja Sibeliuksen valtakunnassa.

Huh kun pääsin muuten tänään myöhään koneen ääreen. Ohne datorn yli iltakaheksaan, härregyyd. Oon sentään jo ehtiny lukea kaks ehkä eniten henkisesti kehittävistä lehdistä, Suosikin ja Annan. Häpeäkseni tunnustan, että Suosikki tulee mun nimelläni, vaikka onhan se nykyään enempi suurta komediaa kun kiinnostavaa asiaa. Mutta huumorilla vaikka sitte, kyllä mä aina luen siitä ainaki muutaman sivun. Ei, rahoja ei mitenkään vois käyttää mihinkään hyödyllisempään. Ja tunnustanpa senkin, että Anna-lehti tulee äidilleni mut mä sen taidan yleensä lukea ennen äideä. Tai "lukea". Vaikka siel kyl joskus on jotain oikeestikin kiinnostavaa. Tarkemmin ajatellen kyl melko harvoin. Nyt luin mm. Janne Ahosen naisihanteista, tupakoivista suomalaisista ja aikuisten pyjamabileistä.

Janne Ahosesta pääsenki mukavasti mäkihyppyyn. Ei tänään tullukaan ku joku puolen tunnin pitunen karsinta. Petyin pahasti ja joudun odottamaan vielä huomiseen. Kirjotin muuten ensin ton "pitunen" sanan tilalle sanan "mittanen". Sitten pohdin, että ei kyllä tv-ohjelma ole minkään MITTAINEN vaan PITUINEN. Voi olla että olen väärässä. Yleensä. Tai sitte se on molempia. Älkää kertoko mielipiteitänne, kiitos.

Havaitsin äskettäin ristiriidan muutamien ihan jokapäivästen sanontojen välillä. Sanotaan, että jutut joista esimerkiks keskusteltiin toissapäivänä bussipysäkin takana oli "korkeatasosia" tai "ala-arvosia". Jokainen tietää, mitä noilla tarkotetaan. Sitten sanotaan myös, että puhutaan "syvällisiä". Syvällä=melko alhaalla? Mun käsitys on vähän erilainen. Siis ei siitä, että syvällä ei tarkottais alhaalla olevaa, mut "ala-arvoiset" puheet ei kai oo yleensä hirveen syvällisiä. Ja se on taas vaan mun oma näkemys. Miks jauhan koko ajan mun OMASTA NÄKEMYKSESTÄ, kai te odotattekin lukevanne täällä MUN mielipiteitä eikä esimerkiks perussuomalaisten presidenttiehdokkaan Timo Soinin? (Minkäänlaista kantaa ottamatta edellinen huomautus.) Timo Soini tai Bjarne Kallis, huomannette tuon ristiriidan itsekin vaikken mä pohtiskaan sitä kolmea aanelosta täällä. Tulee tästäkin muuten jo kolme aanelosta, jos fontti on vaan tarpeeks iso. Kylläpäs nyt suorastaan niilailen pilkkua elämäntyökseni.

Voisin puhua teille maailmanrauhasta.

Tai suomalaisten globalisoitumisesta.

Tai sitte voisin jättää noi aiheet myöhemmälle? Nyt mua askarruttaa kyl se, missä kaikki ovat? Mikä teitä voi kiinnostaa enempi ku dataaminen synkkänä tiistai-iltana? Mietin ainaki viis minsaa... Ainaki minuutin, et mikä päivä tänään on. Kunnes huomasin et se lukee tossa hieman ylempänä. Ja sitten tuli taas valopilkku! Juuri hän kirjautui kun sain nuo sanat tuohon liikapitkäkyntisine sormineni naputeltua. Täsmälleen sama valopilkku vielä kuin eilenkin, eli voisinpa jopa kirjottaa isolla Veellä. Valopilkku. Kiitoksia sinulle. Niin ja sori muuten vielä eilinen, olin suhteellisen huvittava lapsi. :D Se oli vaan normaalia elämää, ainaki mulle. Ylireagoin ku olin niin tylsistyny. Boooooring tiiättekö, u nou du vet? Varotan, sillon muuten täysin turrutetut ja paraepänormaalitkin asiat saattaa sekoittaa päätäni.

Sitten astuu sisään toinenkin valopilkku. Tällä kertaa pienellä veellä, eikös. Nyt kun teitä kerran on täällä useampikin (ehkä?) juttelemassa (hmm?) kanssani (ai kenen kanssa?), niin voin kenties lopettaa jälleen jaarittelun. HEJDÅ.

Tykkään muuten noista suluista. Oon nyt oikeen innostunu. Ja ruotsin kielestä tykkään aina.