IRC-Galleria

Tieteellinen kirjoittaminen ei suvaitse näennäistä luovuutta. Ei saa ilmaista, että jokin asia tekstissä "pistää silmään", jos mikään ei konkreettisesti pistä silmään. Ei saa kirjoittaa, että "minä pureudun tutkimuksessani pilkutussääntöihin", sillä ei pilkutussääntöihin pureuduta; niitä tutkitaan. Siitä huolimatta, että minun graduvertailututkimukseni on tarkastuksen jälkeen peittynyt opettajan ihaniin mustekynähuomautuksiin, minä olen kuulemma hyvä kirjoittaja, vaikka tutkivana kirjoittajana minä olenkin keltanokka (ja jälleen yksi puhekielinen luovuutta osoittava ilmaus). Ei se mitään, sillä kritiikki ei ole pahasta, kritiikki on rakentavaa.

Lehtitoimittajana minä olen puolen vuoden aikana aika ajoin oppinut tukahduttamaan näennäisen luovuuteni kirjoittajana. Lehtijutussa tarvitaan kuka? mitä? missä? milloin? ja miksi? ja miten?, siis yksi k ja viisi m:ää. Tylsistynyt tiedonhakija ei tahdo lukea muuta, vaan tylsistynyt tiedonhakija hakee postilaatikosta lehden ja olettaa löytävänsä juuri yhden k:n ja viisi m:ää, ei yhtään sen vähempää eikä varsinkaan missään tapauksessa enempää. Sillä tylsistynyt tiedonhakija on kiireinen aamupalansa kanssa; tylsistynyt tiedonhakija ahmii paahtoleivän ja ryystää kahvin ja polttaa kielensä ja kaiken sen keskellä unohtaa nauttia ruoasta keskittyessään ainostaan etsimiinsä yhteen k:hon ja viiteen m:ään. Tylsistyneelle tiedonhakijalle mikään ei maistu miltään, ei edes puulta, mutta tylsistynyt tiedonhakija tietää lehtiuutisten otsikot ja otsikkojen kertomukset ulkoa astuessaan työpaikkansa kynnyksen yli aamulla kello kahdeksan.

Tylsistyneiden tiedonhakijoiden vuoksi lehtitoimittajan työssä ainoa haaste ilmenee henkilöhaastattelussa, kun lehtitoimittajan on saatava kohteestaan irti juuri ja ainoastaan yksi k ja viisi m:ää. Toiset haastateltavat puhuvat yhden novellikokoelman verran yli yhden k:n ja viiden m:n, mutta miksi lehtitoimittajan olisi jäätävä kuuntelemaan yhtään yhtä k:ta ja viittä m:ää enempää, jos tylsistynyt tiedonhakijakaan ei lukijan ominaisuudessa ole kiinnostunut todellisesta elämästä ja todellisista tarinoista, joita haastateltavien huultenvälistä toisinaan pursuaa? Äännähdysten tila nauhurista on loppunut jo kaksi kahvikupillista sitten, mutta ei sitä tarvitse kertoa haastateltavalle, vaikka tietysti kyllä hän sitten soittaa toimitukseen ja ihmettelee, miksi tarinan naseva loppu on jäänyt toimittajan jutusta pois kokonaan. Siinä vaiheessa toimittaja sanoo puhelimeen, että yksi k ja viisi m:ää ja laskee luurin takaisin paikoilleen.

Neljältä iltapäivällä toimittaja jättää stressinsä työhuoneensa takkinarikkaan, mutta yöllä hämärässä huoneessa toimittaja tunkee silmäluomiinsa tulitikut ja tuijottaa valkoista kattoa, sillä nukkuessaan toimittaja näkisi painajaisia tappajahaastateltavasta, jonka tarinaa toimittaja ei koskaan saanut kertoa niin kuin toimittaja tukahdutetulla luovuudellaan olisi tahtonut. Ja mehän tiedämme, että unettomuus lisää hulluudentuskaa, ja hulluudentuska lisää luovuutta. Ymmärrätkö sinä, päiväkirjani, vai täytyykö minun vääntää rautalangasta, että tämä on tarina oravanpyörästä? Ei oikeasta oravanpyörästä, vaan kuvainnollisesta oravanpyörästä, oravanpyörästä, jossa toimittaja taistelee väkipakolla tahtomattaan vastaan sitä omaa pientä kirjoittajanluovuuttaan, jonka lehtitoimittajan ammatin valitseminen pakotti hänet tappamaan kauan kauan sitten. Ja tämä tässä on vain oravanpyörässä juoksevan lehtitoimittajan tarina. Voi sitä pyörää, missä minun tieteellisen kirjoittamisen herttainen yliaktiivinen tylsän kirjoittamisen puolesta puhuva opettajani juokseekaan.

Muhennos palaa pohjaan. Täytyy mennä. Hah. Toisille kirjoittaminen on elämä. Toisille kirjoittaminen on polku piiloon ulos ajasta ja olemisesta, ulos konkreettisuuden sietämättömästä todellisuudesta, ulos siitä kaikesta, mikä meitä määrittää.

-Suuse-