IRC-Galleria

Yö. Kerran herättyään ei yleensä saa enää unta uudelleen. Ei ennen aamunvaloa ikkunassa tai herätyskellon ärsyttävää ininää jossakin yöpöydän tai lattian suunnalla ihan liian kaukana, jos sen kuvitteli upottavansa vesilasiin tai hiljentävänsä yksinkertaisesti nostamatta peiton alta ainoatakaan eväänsä kylmään huoneeseen.

Levottomuus tekee kipeää. Kun on pakko laskea kattoon jääneitä kärpäsenkakkoja viidettäkymmenettä kertaa etsiessään unen päätä tai edes häntäpäätä, johon saisi iskettyä kyntensä kiinni jotenkin. Eikä silloin saa ikinä yhtäkään ajatusta mielestään. Ei ikävää, ei työtä, ei sisustuksellisia perusmokia eikä sitä tosiasiaa, että aamulla vaatekaappi on täynnä aivan yhtä kelvotonta tavaraa kuin eilenkin. Minä pakahdun. Minä en selviä uneen asti tukehtumatta tähän tunteeseen.

Huomenna. <3

-Suuse-

Kuka haravoi ulkona lehtiä pois piiloon jonnekin? Omassa seurassa oleminen tekee minusta hullun. Se saa minut syömään raksuja lattialla risti-istunnassa jalat puuduksissa suoraan pahvipaketista päin. Se saa minut laulamaan ukkonnooaa ja ripustamaan tauluja kattoon ja kuvittelemaan, että ne oikeasti näyttäisivät paremmalta katossa kuin valkoisella seinällä esittämässä jotakin.

Meidän nurmikolla ei ole lehtiä ollenkaan. Ei niitä ole kyllä edes puissa. Ainakaan paljon. Joku on haravoinut ne piiloon ennen kuin kukko on laulanut, ja tiedoksi, että kyllä se kukko oikeasti laulaa. Se laulaa naapurissa sikalanparvella ehkä viiden aikaan aamuisin.

Minä olen jäänyt jumiin. Minä olen jäänyt jumiin kilometrin pitkien ajatusteni kanssa hiuksistani, jotka ovat takussa kuin linnunpesä joka ikinen aamu ihan sama missä, sanotaan nyt vaikka, että jossakin. Enkä minä pääse pois. Minä en pääse pois jumista. Enkä minä edes tajua etsiä kartasta, että missä sellainen paikka kuin jumi oikein on. Vaihdetaan päätä. Pääsisi eroon omista ajatuksistaan.

Jostakin kumman syystä minun jalkani ovat tärisseet jo kaksi sataa vuotta. Jostakin kumman syystä joku kumma asia...pelottaa.

-Suuse-

Tämä on siis ihan tajuttoman tärkeä ja korvaamattoman kallis tiedote: Tänään minä ihan normaalisti en ole taaskaan saanut aikaan paljonkaan mitään älyttömän järkevää. Paitsi kaksi lehtijuttua, joiden maailmasta tosin edes minä en ymmärrä juuri sanaakaan. Tekee mieli jotakin. En ole vielä keksinyt, että mitä. Päätä särkee, ja särki ui joessa keskustan halki kohti sellaisia aaltoja, joiden mukana ei ajelehdi punaisia polkupyöriä ja mäyräkoirankuoria ja pullopostia ja God knows miten päin hukattuja alushousuja ja yläasteen historiankirjoja ja päättötodistuksia ja käytettyjä kortsuja ja kaikenmoista uskomatonta p**kaa.

Kuntosalinomistaja pakotti minut tänään treenaamaan. Se yrittää viedä mun palkkarahat. Mur.
Ei tee mieli karkkia. Sen minä olen jo keksinyt.

-Suuse-

"Oli kiva tavata, neiti mysteerinen", Matias sanoi, mutta ei antanut Jaanalle ainuttakaan
kunnon ilmettä, pelkän tyhjän katseen vain.
"Samoin, herra oranssihiuksinen."
Matiaksen pylväsmäinen ryhti lysähti.
"Se oli inhimillinen moka."
"Mikä?"
"No nämä s**tanan hiukset. Mä yritin värjätä niistä punaiset."
"Ehkä parempi noin."
"Luuletsä?"
"Joo-o."
Matias hymyili. Haroi hiuksiaan.
"Ootsä aatellu permanenttia?"
"Haista v**tu."
Jaana hymyili. Ei pahalla, se tarkoitti, ja samassa Matias astui askeleen ja tarttui Jaanan harteisiin epäluonnollisen jäykästi. Halasi. 'Sanoisit Jaana, sanoisit sen.' Matias sulki silmänsä. Miksi oli niin vaikea olla siinä? Olla siinä tai lähteä pois. Miksi oli niin vaikea paljastaa kaikkea itsestään? 'Siinä sä olet niin kuin pieni perhonen. Siinä sä olet, ja mä pelkään, että sä lennät taas pois. Sanoisit, Jaana. Sanoisit, että jää.'

Jaana silitti Matiaksen selkää varovasti kuin olisi yrittänyt lohduttaa. Enimmäkseen Jaana ei kuitenkaan tiennyt, tahtoiko olla siinä aina vai irrottaa otteensa koko miehestä iäksi. 'Onko sun pakko mennä? Miksi sun pitää mennä? Jäisit.' Jossain aneeminen nainen kuulutti junan lähtevän. 'Jää.' Ja sen pienen hetken Jaana tunsi itsensä niin haavoittuvaksi, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Olisi ollut parempi olla olematta ollenkaan. 'Jää, Matias.' Jaana puristi tonttua hetken kaikilla voimillaan ja päästi sitten irti. Matias peruutti askeleen ja nosti asfaltilta laukun. Perkasi kurkkuaan. Jaana ei tiennyt, eikä tiennyt Matiaskaan. Oli vaikea katsoa silmiin.
"Kiitos, Jaana."
"Mistä?"
"Kaikesta."

-Suuse-

How many times have I wondered what would it be like to live in a small town like this when you are a person who comes from a foreign country? Today I got the chance to interview one foreigner with a happy smile on her face.

Me suomalaiset käytämme miten monta typerännäköistä "suu auki" -katsetta ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin me itse peilin perusteella näytämme olevan? Pienissä kaupungeissa vilkuileminen on hyvinkin tavallista; osaltaan se on jopa suotavaa.

Kun kaupunkiin saapuu uusi kaksimetrinen tumma koripalloilija, jopa hädin tuskin puolitoistametriset vaahtosammuttimet ovat valmiita haastamaan heidän kanssaan riitaa pimeässä iltaisin. Miksi me katsomme pitkään? Miksi erilaisuus on kummallista? Miksi universaalisuus ei voi olla rikkautta? Miksi se on häpeäpilkku kadulla ja kaupassa? Miksi se on kohde, jota täytyy typerännäköisenä unohtua tuijottamaan?

For me it's always a great new day when I get to meet a person who comes from a different country. It feels like you'd collide with this different culture, a whole new different world. If I went to Africa, I would also be like some silly painting into what everybody likes to lose their eyes. Not because I would be pretty, but because I'm different. In some other country I'm only another foreigner. I am just like this little green something that falls down from the sky.

Joku viisas sanoi joskus jossakin: "Me voimme kuvitella omistavamme maan, vihreän nurmikon talomme ympärillä, kukkapenkin ja lasten puisen hiekkalaatikon. Me voimme ja me myös teemme niin. Mutta lopulta me lähdemme, ja maa ja nurmikko ja talo ja kukkapenkki ja jopa hiekkalaatikko ovat yhä paikoillaan."

-Suuse-

Kahvi on paras asia maailmassa. Se saa silmäni heittäytymään auki karvaanihanalla mustantuoksuisella aromillaan aamuisin. Se polttaa kieleni niin suloisesti, että en voi olla unohtamatta kahvinpoltetta suussani koko päivänä, enkä varsinkaan sen vuoksi, että kielenpolttaminen on ihastuttavan ihanaa lempipuuhaani. Jos unohdan lisätä mustaan houkuttelevaan kahviini tilkan valkoista lempeää nestemäisensuloista maitoa, kahvi saa irvistyslihakseni toimimaan jo ensi kosketuksella, koska voi niin kamalasti minä hullaannun kahvinjuonnista, että minua vetistelevien ilonkyynelten keskellä ihan hymyilyttää sen nauttiminen.

Tänäkin aamuna minä halusin jäädä. Minä halusin unohtaa, että elämä on kopastumista petoniportaissa, kuumaa kahvia ja ylinopeutta satasen alueella, pöydällä makaavia jutunjuuria, jotka eivät osaa itse kirjoittaa itseään.

On ikävä <3

-Suuse-

Ahaa-elämys: pakon alla pystyy kyllä toimimaan. Kiire on lehtijutun perässä juoksemista silloin, kun siihen ei ole aikaa. Kun on pakko keksiä kuva tarinaan, johon ei sovi kuva. Tarinaan, jossa ei ole mitään kuvallista kerrottavaa. Naurettavuuden huippu on lähteä kameran kanssa etsimään kuvaa, päätyä vanhainkodin käytävälle räpsimään stillejä katossa roikkuvasta kyltistä suuntanuolineen. Toisinaan toimittajantyö on idioottimaisille ideoille nauramista joukkotukehtumiskuoleman uhalla aamupalaverissa yhdeksän aikaan aivotoiminnan kannalta ihan liian aikaisin.

Syksy on tullut. Sen tietää tukkoisesta nenästä aamuisin. Kulta, olit oikeassa eilen. Kohta me olemme flunssassa molemmat.:)

*pieni toimittajatyttö*

Pienenä minä pelkäsin autonvalojen heijastusta ikkunassa. Kun vähän ennen unta sälekaihtimet hyppäsivät makuuhuoneen seinille ja kiersivät nurkasta nurkkaan valon osuessa niihin. Se kesti aina vain muutaman sekunnin. Moottorinsurina yössä. Heijastus. Sälekaihtimet, jotka liimautuivat valkoiseen seinään ja tanssivat valossa hetken vain kadotakseen taas. Ja aina sen jälkeen pimeässä oli joku. Joku toinenkin.

Viime yönä autonvalot heijastuivat makuuhuoneen kattoon. Minä en muistanut, milloin olin ne viimeksi sattunut näkemään. Pieniä loikkivia tanssiaskeleita. Ehkä ne olivat matkalla toiseen asuntoon. Valot katosivat, ja minä painoin pääni kultani rintakehää vasten. Silitin lämpöistä kättä kädessäni. Unohdin,

että kummituksia on olemassa.

-Suuse-

Mä olen aivan varma, että mä kuolen kohta tylsyyteen. Tai sitten mä nukahdan ja tiputan pääni pöydälle, ja se ottaa niin kipeetä, että mä menetän tajuni ja valun lattialle ja tukehdun kieleeni ennen kuin kukaan yhdessäkään toimituksen työhuoneessa ehtii ajatella, että kummalliset pienet kolahdukset mun työhuoneessa voisivat tarkoittaa jotakin oikeasti vakavaa.

Mä en enää tykkää tästä leikistä. Tää leikki on ihan tyhmä. Mä haluan lopettaa tän leikin. Ainakin tältä päivältä X)

-Suuse-

Kämppäni on muuttunut liikatavaran säilytystavaramuseokuppilaksi = saan siitä hyvästä kolme hamsteripojoa.

Olenko minä hamsteri vai hamsteri? Siis hamsteri. Tähän eivät kaikki pysty :P

-Suuse-