IRC-Galleria

Tänään minä olen ulkopuolinen. Sanomalehden avoimien ovien päivänä ihmiset tulevat ja jättävät kahvihuoneen pöydänpintaan kahvirenkaansa jäljen. Kyselevät ja kiertelevät ja katselevat ja miettivät miksi minä olen koko köörin ainut valkopaitainen.

Viimeyö pakasti minun autoni. Aamulla seitsemän jälkeen hengitykseni tunkeutui huuruna ulos suustani, ja minä yritin asennoitua kravaamaan lunta ja jäätä autonikkunoista, vaikka en ollut ollenkaan varma kuka meistä oli kaikkein itsepintaisin. Sormeni olivat muuttumassa mehujäiksi, ja kesärenkaani tahtoivat parkkeerata ojaan istumaan. Minusta on alkanut tuntua, että täällä feikataan.

Eilen illalla mässäiltiin fanipaloja ja töllötettiin sängynpohjalta piirrettyä kahdestaan. Tänään minä olen juonut kaksi sataa kuppia kahvia ja pujotellut toimituksen käytävillä typerästi hymyillen. Tekee mieli karkkia.

-Suuse-

Maailman suuruus näkyy siinä, että ei toisinaan kerta kaikkiaan yksinkertaisesti ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat. Seison yhden oppilaitoksen opetuskeittiössä ja turvaan tulkkiini. Yritän tallentaa kolme valkoista venäjänkielistä hattua ja kastikkeen sekoittamisen juhlavan taidon samaan kuvaan, mutta kaksi hattua katoaa jonnekin. Minä en osaa enää mitään muuta kuin hymyillä. En osaa edes huitoa hattuja tulemaan takaisin paikoilleen. Kun ei ole yhteisiä sanoja, voisi olla yhteinen tyhjänpäiväinen säälittävä räpiköiminen. Mutta kukaan ei ymmärrä minun lentoonlähtöyrityksiäni. Enkä minä osaa edes kirjoittaa heidän nimiään.

Juhlanumero tuli hengissä ulos uunista. Aamulla keskeytin tietämättäni sisäpiiripuhuttelun astuessani kahvihuoneeseen. Minusta tuntuu, että kaikki pelkäsivät toimitusjohtajan myrkyttäneen täytekakun, joka yritti laulaa hyvää synttäriä ikivanhalle paikallislehdelle.

Iltapäivällä päätoimittaja kertoi vitsin. Ei siitä sen enempää.

-Suuse-

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä myös. Antakaamme sen loistaa kirkkaudessaan kaikille, jotka sen taitoja epäilevät.

Minun työhuoneeni ikkunassa on maailman suurimmat sälekaihtimet. Turha väittää vastaan, sillä minä jo nielaisin avaimen. Tällaisia asioita ajattelee ainoastaan silloin, kun ei ole kerta kaikkiaan mitään järkevää tekemistä. Huomenna ilmestyy juhlajulkaisu, mutta kukaan ei anna minun edes pyyhkiä pölyjä keltaisella keittiörätillä, jonka tunkkaisenrakastettava ominaistuoksu aiheuttaa minulle naurukohtauksen. Olen ajatellut järjestää tavarani työpöydälle aakkosjärjestykseen. Voisin perustaa putiikin ja myydä aikaani pois kymmenen euroa tunti. Ostakee, ostakee. Tänään sitä on ihan liikaa kuitenkin. Huomenna pitää mennä juurimaan; kirjoittamaan haastatteluja ja räpsimään kaksisataatuhatta kuvaa kiireisenä silmät ristissä ihan vain vaikka sen uhalla, että kameranakku loppuu ennen kuin minä sekoan.

Aurinko paistaa, ja maalari on maalannut ulkona kaiken mahdollisen. Niin ja minä olen saanut uuden talvitakin. Se matkusti viime yönä huoneeni lattialle muovipussissa pienenpienillä kattilankansilla lentäen. Siis minullahan ei ole minkäänlaista pakkomiellettä ostaa ja unohtaa. Talvitakkini tuli junalla. Ei kun siis lentäen. Se on virallinen kertomus.

-Suuse-

Tänään minä rakastuin syksyyn. Kirkkopuistikolla kahdenkympin vauhdissa manasin edellä ajavien autojen ällöttävänpunaisia takavaloja, kun viisisataa keltaista vaahteranlehteä pölähti autoni nenän eteen jostakin.

Muutama viikko sitten tupareiden jälkeisenä aamuna istuuduin opiskeluasunnon ovensuuhun kivitasanteelle potemaan krapulan lahjoittamaa päänsärkyä itsepäisesti tupakkaa polttaen. Siinä me istuttiin kaksin vailla pienintäkään innostusta ja lihasvoimaa muodostaa ainuttakaan järkevää puheenaihetta; puhallettiin ulos muodikkaanharmaata savua ja yritettiin saada keuhkosyöpä toisiltamme jotenkin. Vastakkaisten talojen takana pilkotti kirkas koivu. Minä huomasin sen vasta, kun auringonvalo käänsi katseensa sen kasvoihin. Koivu täynnä punaisia lehtiä ja keltaisia lehtiä ja appelsiininoransseja lehtiä ja vaaleanvihreitä lehtiä, joihin kaikkiin oli tarttunut pala syksyn kuolevaa tummuutta. Ja minä hymähdin. Ja sinä hymähdit myös. Emme lehdille emmekä koivulle emmekä krapulalle emmekä pirteälle vaasalaiselle merituulelle, vaan sille, että syksy oli tullut.

Vaasa saa syksyn näyttämään paremmalta. Kolmenkymmenen metrin matkalla yliopiston päärakennuksen ovelta autolle tuulessa ehtii lentää peruukki, mistä seuraa paniikki ja kompuroiminen ja kaatuminen puolikuivaan vesilätäkköön. Parasta on parkkeerata ystävän kanssa vaatekaupassa saman kokovartalopeilin ääreen keskelle käytävää ties miten monta talvitakkia käsissään retuuttaen. Kokeilla yhtä ja kokeilla toista ja kokeilla vielä kolmattakin. Matkalla kassalle täytyy pysähtyä ainakin kolme kertaa uudelleen. Löytämään lisää ostettavaa, miettimään viimeisen kerran talvitakin todellista sopivuutta ja tarpeellisuutta ja hintalaatusuhdetta ja pesuohjetta ja kankaankestävyyttä ja vaikka mitä ja kolmanneksi tietenkin ennen kassaa huomatessaan vielä yhden talvitakkimallin, jota ei ole vielä ehtinyt kokeilemaan.

Iltaisin mummin tekemät villasukat jalassa hyvää yötä koivu ja kaikki sen kauniit lehdet. Nukahtaa kultani lämpöiseen kainaloon.

-Suuse-

Aurinko. Tänään minä olen saamaton typerä suunnitelmalaatikko, enkä minä saa aikaiseksi ainuttakaan asiaa. Ehkä. Tahtoisin lähteä Vaasaan katsomaan kämppistäni silmiin, mutta minulla on tekemistä täällä: opiskelujuttuja ja töitä ja ihmisiä, joita en ole ehtinyt näkemään. Nämä kaikki ovat hyviä syitä olla starttaamatta autoani, mutta jos minä en olisi saamaton, nämä kaikki olisivat vain tekosyitä, sillä voi niin minä ahkerana tyttönä ehtisin joka paikkaan, jos vain ottaisin asiakseni toimia sen sijaan, että suunnittelen.

Tänä aamuna minut herätti auringonpaiste epäsuorasti ikkunasta silmiini heijastaen. Ja minä heräsin ja kummastelin sen lämpöä poskillani. On syksy, ja talvi on tulossa. Sen tietää siitä, että minä olen kaivanut saappaani kaapinpohjalta ja kiskonut ne jo kahdesti jalkaan. Kuitenkin tänään ulkona voi olla t-paita päällä. Haravoida lehtiä (ne ovat palanneet) ja polttaa tupakkaa ja siristellä silmiä ja juoda kahvia ja puhua taas jotakin uskomatonta p**kaa äidin kanssa huvimajassa, toivoa ruskettuvansa ikkunan läpi uudelleen.

Jos minä olen hullu, minä en muista milloin minä olen saanut tartunnan. Kuitenkin hulluus on enemmän kuin minimaalista ajatellen, että voisin yhtä hyvin olla yksinkertaisesti tyhmä ja pässi ja ihan täysi lanttulaatikko - vihannes, naatti, porkkana, ihan mitä vain. Pienessä nukkekotimaailmassani minä olen kaunis hurmaava prinsessa. Vaikka minä lapsena leikin mieluummin legoilla ja pikkuautoilla kuin kaljuilla lasisilmäisillä pelottavilla nukeilla, omassa maailmassani minä olen prinsessa, sillä minä saan keksiä siellä kaikki säännöt.

Entä sinun elokuvasi? Miten iso on minun roolini? Iso vai taustahahmoinen?

-Suuse-

Milloin tämä vesi lakkaa satamasta minun huoneeseeni?
Sitä minä olen odottanut jo valmiiksi yli huomisen


Aina kun sinä menet,
sinä jätät kääntämättä autosi ennen postilaatikkoa
ja sinä menet
ja sinä olet hetkessä poissa

etkä silti milloinkaan


Ja niin minä voisin antaa kaikkeni sinun hymystäsi,
mutta sinä ja jätät sanomatta kaiken sen

"Et sinä menetä minua, enkä minä tahdo koskaan menettää sinua pois."


Sinä menet ja jätät kääntämättä autosi
ja minulle jää sinun katseesi ja sinun huultesi ajatus
autosi renkaiden lähtevä jälki
epävarmuus

ikävä


-Suuse-

"Ehkä kaikkea ei tarvitse tietää saman tien", minä sitten sanoin ihan vain itseäni lohduttaen ja tuijotin valkoista hämärää kattoa. Heti sen jälkeen tajusin, että minä makasin maailman typerimmässä asennossa sängynlaidalla jalat suorassa kädet liimautuneina kiinni jonnekin vartaloni viereen. Mutustin sinisen peiton reunaa tietämättä, miten paljon kello oli lyönyt ja miten kauan aiemmin.

Joskus minä pelkään kuolemaa niin vähän, että voisin ajaa autollani pellolle ja testata saanko sen hyppimään katollaan. Joskus minä riskeeraan järkeni ja terveyteni ja käyttäydyn tyhmästi ja olen hullu ja ihan täysi sekopää. Eniten minä pelkään painajaisiani, sillä niillä on ironinen taipumus toteutua lopulta jotenkin.

En minä tahdo nähdä elämääni etukäteen. En minä tahdo tietää, kuka minut puukottaa tai hyppiikö minun autoni pellolla vai räjähtääkö se vain. Yhden ihmisen kainalossa minä olen tyyni. Vain yhden ihmisen. Ja kun minä toisinaan suunnittelen tulevaisuutta, valitsen mattoja ostettuun asuntoon ja listaan ylös toisen lempiruokia ja viikkaan t-paitoja vaatekaappiin harjoituksena oikeasta yhteisestä elämästä. Minä tipun alas asti, kun minä heti sen jälkeen tajuan, että maailma on typerä paikka rakentaa onnellisuutta silloin, kun tuntuu, että maailma tahtoo minut pois siitä kainalosta, jossa minä sitä yhteistä onnellisuutta rakennan. Ainoastaan sellaisina hetkinä minä tahtoisin tietää kaiken saman tien, mutta minä en saa niitä vastauksia, koska niitä ei ole, ei vielä, ei näin aikaisin.

"Unta palloon ja simmut kiinni", sinä sanot ja silität minun kylkeäni ja tuhiset minun toiseen korvaan. "Voi kun minä saisin pitää sinut aina", minä sitten sanon hiljaa - sisäänpäin.

-Suuse-

Työhuoneeni seinällä isolla ilmoitustaululla on kellastunut pieni lappu, jossa lukee tukiluuri. Minä olen työskennellyt miten monta viikkoa tässä toimistossa huomaamatta sitä kertaakaan aiemmin?

Jogurttia ja viinirypäleitä ja kiireisiä keskenjuoksevia lehtijuttuja ja käsittämätän hinku hajottaa työhuoneen iso avara ikkuna hypätäkseen ulos nurmikolle loikkimaan pienten suloisten kuralammikkojen kanssa. Tänään minä olen ollut niin ahkera, että saan siitä hyvästä henkilökohtaisen kunniamerkin otsaani. Siinä kunniamerkissä on iso lappeellaan makaava kananmuna, jonka sisällä lukee tikkukirjaimin "ahkera". Yksinkertainen iltapäivä. Jossakin vaiheessa minä muutuin kirjoituskoneeksi, jolla on iso suora sukuunsa tullut nenä ja valkoiset korkokengät ja kuriseva vatsa ja kalpeat hassunkuriset sormenpäät, jotka (yllätys yllätys) eivät tajua tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.

Tukiluuri voisi auttaa tätä sekopäätä nyt jotenkin.

-Suuse-

Jossain vaiheessa oli yksinkertainen hiljaisuus. Syksyn hämärä pyrki asuntoon niin voimakkaasti, että edes olohuoneen monihaarainen kattolamppu ei valaissut huoneen jokaiseen nurkkaan. Jaana tajusi kuulevansa oman hengityksensä pienen häiritsevän rahinan. Mikko seisoi olohuoneen ikkunan luona selin Jaanaan päin, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta, että Jaana ei yhtäkkiä ollut ollenkaan varma siitä, näkikö hän unta vai oliko kaikki oikeasti mennyt niin.

”Ollaanko me umpikujassa?”, Mikko kysyi ikkunalta, ja Jaana nosti katseensa olohuoneen matosta Mikkoon. Sinä ja sinun hel**tinmoinen selkäsi, Jaana ajatteli ja risti kätensä puuskaan peittääkseen sen typerän tunteen, että hän uskoi näyttävänsä ihan idiootilta, joka seisoo idioottina keskellä olohuoneen lattiaa tajuamatta, että voisi yhtä hyvin laskeutua sohvalle istumaan.
”Miten sä voit…? Miten…? Miksi…? Mistä sä sait tietää, että…?”, Mikko sopersi ikkunalle ja pudisteli epätoivoisena päätään. Ai mistä mä sain tietää, että sä tekisit sen mulle uudelleen, Jaana ajatteli. Mikon äänestä ymmärsi, että hän vuodatti kyyneleitä sisäänpäin. Mikko nojasi toisella kädellään ikkunan pystyreunusta, ja toinen käsi roikkui elottomana miehen vartaloa vasten osoittaen kohti lattiaa. Pitkä varjo lepäsi vaaleaa parkettia vasten. Sen asennosta pystyi lukemaan niin paljon, että Jaanasta tuntui kuin hän olisi melkein tiennyt, mitä Mikko ajatteli juuri nyt. Suunnaton vihanpuuska oli vienyt kaikki sanat mennessään. Jaana tuijotti Mikon vahvaa omatahtoista selkää ja tunsi sietämätöntä kykenemättömyyttä, tajutonta voimattomuutta taistella vastaan omaa tahtoaan. Hetki sitten olisi ollut aika lähteä pois. Nyt aika siihen oli valunut alas viemäriin, eikä Jaana voinut enää vain kääntyä ja marssia ulos suhteesta K-kaupan muovipusseineen.

"Umpikujassa", Jaana sitten sanoi ja tuijotti taas lattiaan. Osa hänestä tallasi levottomilla jaloillaan olohuoneen mattoa ja tahtoi yhä lähteä maanpakoon jonnekin. Jaana huokaisi. Oli niin typerä olo, että olisi tehnyt mieli kutistua peukaloksi ja tunkea itsensä kaukosäätimeen patterin paikalle piiloon epäjärjestelmällisensekavaa maailmaa.

-Suuse-

Kiireisessä aamussa ei ole mitään järkeä. Kun suodatinpussi ei sovi kahvinkeittimeen, ja kampa jää kiinni unen tuomiin takkuihin hiuksissa. Tupakka maistuu hammastahnalta ja hammastahna maistuu eiliseltä iltapalalta. Vessapaperi ei suostu irtoamaan rullasta mitenkään muuten kuin revenneenä uskomattoman pitkänä soirona, josta puoliakaan ei viitsi tunkea vessanpönttöön jo pelkästään tukkeutumisenpelosta.

Vaatteet ovat tällaisena aamuna tietenkin aivan normaalisti epäkelvollisia ja rumia ja tylsiä ja vanhoja ja äidin ostamia ja mitä tahansa, kunhan niitä ei tarvitse kiskoa päälleen. Eväät unohtuvat jääkaappiin, jos niitä ehtii edes aamulla tekemään. Kymmentä vaille olisi ihan pakko mennä, mutta autonovella muistuu mieleen, että avaimet ovat jossakin ihan muualla kuin kämmenensuojissa. Ei muuta kuin kaivetaan kotiavain jemmasta, juostaan ovelle ja väännetään avain vinoon lukossa ihan vain siksi, että se ei ehdi ryhtyä ryttyilemään. Avataan ovi ja pengotaan koko eteisen avainkaappi ja juostaan takaisin autolle ja unohdetaan ulko-ovi auki, mutta ei se mitään haittaa, sillä tuvassa on muutenkin unohdettu tuulettaa.

Illalla joku ihmettelee, minne on hävinnyt kukkaro ja turkistakki ja nahkakorkokengät ja helminauha ja jääkaapissa lojunut homeinen juusto.

-Suuse-