IRC-Galleria

Tänään olen puhunut englantia irlantilaisten kanssa. Yhtä juttua en tunnu saavan millään viimeiseen pisteeseen. Töitä riittää. Nyt pitäisi raahautua ruokatunnille. Omena päivässä ei ehkä riitä tänäänkään.

Hmph.

-Suuse-

no ei se ny niin paska ollu. Kiva lauantai ja kiitti kavereille ja sisaruksille ja omalle kullalle. Ootte ihania.:)

-Suuse-

viikonloppu on tulossa. Päivystysvuoro ja koko viikonloppu töitä. Tänään en jaksa edes olla kovin äidinkielinen.

Sataa lunta. Joulunavausviikko. Eilen palautin kandin ja ajelin kotiin hämärässä. Söin yhden leivän ja vahtasin teeveetä loppuillan. Kulta jäi kotiinkotiin yöksi, koska tänä aamuna piti varhain töihin. Niin minunkin. Valtatiellä oli ruuhkaa, ja tie oli jäässä, ja kukaan ei yhtäkkiä osannut enää ajaa omaa autoaan. Taas hämärtää. Joulu on kummallinen juttu. Se ei tuo enää paljonkaan iloa. Kiirettä. Kiirettä se kyllä tuo.

Tunnin verran vielä töissä toimistolla, ja sen jälkeen iltapäivystykseen lumisateeseen. Joku keksi pitää ulkomarkkinat marraskuussa. Jeejee.

Kirjoitin tänään neljä lehtijuttua. Se tekee keskimäärin 1200 merkkiä. Vou.

-Suuse-

lauantaisin liian monta asiaa. Sä sanot, ja mä ajattelin sitä jo. Sä sanot sen liian myöhään. Kaveri on Englannissa. Liian kaukana puhuakseen oikeasti asioista, liian kaukana minun olla läsnä siinä, mistä hän minulle lauantai-iltaisin selittää.

Nyt on kyllä jo tiistai. Töissä. Kandidaatin tutkielman deathline on kahden päivän päässä. Tämä ilta ja huominen. Enää en jaksa ajatella. Pitää koettaa selvitä kotiin jotenkin.

Kulta soitti. Oli nähnyt kaksi samanlaista autoa kuin mulla on. Tänään mä olen ollut kaatosateessa metsässä kuvaamassa pienen pientä patoa. Keskustassa tuulee. Ihana marraskuu.

-Suuse-

Alta viikko kandin palautuspäivään. Töissä tänäänkin. Vatsa on ollut sekaisin eilisestä asti. Mun virallinen veikkaus on, että olen juonut muutaman kupin liian paljon kahvia; tänään on tähän mennessä uponnut jo kuusi ja saattaa mennä vielä puolet enemmän.

Tapasin meppi Jäätteenmäen, siis Annelin, joka ahkerana opiskelee ranskaa ja vaikuttaa suomalaiselta Brysselissä. Oli lukiolla luennoimassa Euroopan Parlamentista, ja mun kamerasta loppui akku. En jaksa purkaa nauhuria. Iltapäivällä törmäsin ironiseen käsityöläiseen, joka ei pitänyt ollenkaan kullasta. Koskaan ennen en ole nähnyt livenä Andya, mutta tänään luulin sekunnin verran kätteleväni häntä harmaan lattian päällä. Suklaa maistui liian hyvältä. Pullaan en koskenut. Kaverini tekee kandia kiroilusta ja BB:stä. Mä en ole jaksanut katsoa kunnolla jaksoakaan.

Jenkkihuivi näyttää toisten päässä hyvältä, kun sitä pilkistää lippiksen tai mösän alta vain vähäsen. Minä näytän kerrospukeutumisen kanssa lähinnä vilukissalta; paljon ei ole varaa tunkea edes huiveja ja lakkeja päällekäin. Tänään on tällainen päivä. Viiden tunnin yöunet takana ja kofeiinin voimalla mennään edelleen. Mahtava keksintö. Pää on sekaisin.

Tämän enempää en keksi nyt. Pakko ilmoittaa.

-suuse-

mä olen takasin siinä, missä kaikki on ihan ok. Kulta on kotonakotona hommissa. Mä en saa kandia aikaseksi, ja kirjasto on taas kiinni just sillon, kun mä muistan, minkä kirjan mä olen unohtanut lainata. Toimittajan työ on verkostoitumista siinä missä yrittäjyyskin toisinaan on. Tämä vertaus johtuu eilen kirjoittamastani yrittäjähaastattelusta; mitään muuta ajankohtaista siinä ei sitten taida ollakaan.

Ostettiin eilen ekat jouluvalot.

Tänään ei ole tämän enempää. Paitsi halauksia, kun tyyppi tulee viimein kotiin sitten illalla myöhemmin. Rakastan. Tänäänkin. Hah.

-suuse-

Kuinka kummallista on unohtaminen?

Lisäsin tänään valokuviin aika tasan vuoden vanhan kuvan minusta ja kahdesta ystävästäni; kuva on otettu ystävistäni toisen opiskeluasunnossa Ruotsin Karlstadissa, kun hän oli siellä muutaman kuukauden opiskeluvaihdossa vuosi sitten. Sinä viikonloppuna, kun kuva otettiin, me olimme toisen ystävämme kanssa kylässä Karlstadin vaihtoon lähteneen ystävämme luona. Ajettiin autolla Tukholmasta Karlstadiin ja parin päivän päästä takaisin ruotsalaiseen pääkaupunkiin. Pohjanlahden yli ei uitu vaan tultiin cruiserilla. Tiistaiaamuna töihin. Luonnollisesti.

Samana viikonloppuna 4. marraskuuta minun kissani täytti kaksi vuotta. Ensimmäisten syntymäpäivien jälkeen sitä unohtaa muistaa serkkujaankin, joten miten minä olisin muistanut Lilliä enempää kuin tajuamalla unohtaneeni sen päivän jälkeenpäin. Lilli on ollut kuolleena suunnilleen kaksi ja puoli kuukautta. Töissä puhutaan oman kodin paksusta tyttökissasta ja siitä, että Sussuhan voi ottaa pesueesta yhden äpärän, kun ne viimein syntyvät vaatekaapin pohjalle jonnekin. Isänpäivän iltana pöllötettiin viisi- ja kaksivuotiaan kanssa olohuoneen lattialla. Väsymys näkyy lapsissa nauruna ja lopulta itkuna, ja toisia on vaikea lähestyä niin, että lapsi lopulta luottaisi aikuiseen. Mutta mikä siinä on, että kun sen luottamuksen saa, lapsi ei unohda, ei edes kahdessa viikossa, kenen syliin uskaltaa jo mennä ja kenen syli täytyy vielä varmistaa?

Tavallisina päivinä minä en enää itke Lilliä. Tavallisina päivinä minä muistan Lillin ja ajattelen sen elämää, ajattelen kaikkia muistamiani päiviä ja yritän ajatella paljon enemmän. Mutta on päiviä, jolloin edes palaneen makaronilaatikon tuoksu kerrostalon portaikossa ei kuivaa kyyneliä ikävästä. On päiviä, jolloin itku tulee autonratissa tai työpaikan työhuoneessa. On päiviä, jolloin vain on liian ikävä kätkeä ikävää piiloon ihmisiltä. Samalla tavalla itku tulee joskus silloin, kun minä silitän kultani vaaleita hiuksia tai teen sormella tutkimusmatkaa hänen kämmenellään. Tänään kultani puhui onnellisuudesta, siitä että onnellisuus voi tulla ulos myös kyynelinä silloin, kun se on niin suurta ettei sitä pysty muuten ilmaisemaan. Ikävä - niin kuin onnellisuus - voisi olla toisinaan yhtä suurta peittää tai ilmaista muuten kuin kyynelin. Mutta miten kummallista on unohtaminen? Unohtaminen silloin, kun eräänä aamuna kaksi ja puoli kuukautta ei tunnu miltään, ja sitten kun se tuntuu, sitä häpeää, että ikävän tuntee vasta päiviä myöhemmin.

Mä luulin, että sä olisit mun kanssa aina, Lilli-rakas.

-suuse-

Uu, taas alkoi uusi kuu. Kaverin kanssa praatattiin eilen joululahjakriisistä. Mä olen etsinyt jopa keittiöpyyhkeitä siinä mielessä, että niitä jollekin lahjaksi antaisin. Kandi vaivaa päätä. Tässä vaiheessa päivää alkaa olla jo niin nälkä, että sitä miettii miksi ei ehtinyt syömään aamulla edes omia hiuksiaan. Loppuvuosi tulee ropisten jopa töissä. Kaikki tuntuu puhuvan joululauluista ja joulunavausnumerosta ja kutomisesta ja kiireestä; minä ajattelen, missä uusivuosi vietetään. Miksi? Siksi, että minä en halua ajatella joulua, koska joulu on ongelma tänäkin vuonna. Minne saa mennä nauramaan joulupukille ja minne ei viitsi joulurauhan nimessä astua jalallakaan.

Toimitusjohtaja sanoi, että presidentti kuuluu kirkkoon nykyisin. On kuulemma kuulunut jo jonkin aikaa. Tänään on Yhdysvalloissa presidentinvaalin äänestyspäivä. Obama vai kuka lie sotaveteraani? No katsotaan. Tällä hetkellä mä teeskentelen, että mä tiedän tästä asiasta kaiken. En mä oikeasti tiedä. En mä oikeasti ole oikein tajunnut ruveta sitä seuraamaan. Töiden jälkeen kauppaan. Sitä mä ajattelen juuri nyt.

Pakko raahautua syömään. Siirretään nälkäkuolemaa taas muutama tunti eteenpäin.

Hah. Muutkin ovat nähneet sen, että me ollaan onnellisia, kulta. Mitäs minä sinulle ostaisin?

Ja ei, ei marraskuu ole liian aikaisin panikoida joululahjoista. Niin.

-Suuse-

antoi auringon pilkahtaa työhuoneeni ikkunan sälekaihtimiin. Tänään minä tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole ehtinyt kuin vasta käydä kääntymässä erään ystäväni luona siitäkin huolimatta, että suunta autonnokalle olisi oikea kuitenkin. Illalla katottiin leffaa kullan kanssa. Marvelista on tullut tiedostamaton pakkomielle tai sitten se vain pyörii aina joka paikassa siellä, missä silmätkin. Perjantaina tulee palkka. Tahtoo Ikeaan.

Kuntavaalien jälkeen elämä jatkuu yhtä kiireisenä. Tänä aamuna työkaveri huikkasi kahvitauolla viereisestä pöydästä, että "mitä Sussu miettii kun on niin tuumivannäköinen". Kandia. Joka päivä. Mitään ei tule paperille, kun ei ehdi edes asiaa tutkimaan. Tälläkin viikolla jos perjantaihin asti hengissä selviän niin ihmekö on. Mä tarvin toisen syysloman tai paremminkin edes sen ensimmäisen sen sellaisen, jonka aikana ei tarvitse katsoakaan kirjaan päin.

Parisuhde-elämä kukoistaa, though. Rakastan avomiestäni. Raugh.

-Suuse-

laulettiin kahdestaan "sinä vain" vuoteessa ennen aamukymmentä ja aamupalaa. "Ei muut mua huomiseen saa jaksamaan." Ujellusta ja siirapinmakuista, mutta toimii.

Ne luulee, että molemmat meistä on tossun alla. Käytiin Ilmajoen olemattomilla huonekalumessuilla ja todettiin, että onnellisessa parisuhteessa sitä on mielellään välillä vähän "tossun alla", kuuntelee toisenkin mielihaluja ja ottaa yhteisen olemisen tarpeet huomioon. Mä en ole koskaan aiemmin ollut näin onnellinen kuin mä olen nyt. Edes huomiset vaalivalvojaiset eivät vie sitä tunnetta mun mielestäni, ja vaikka tämän illan mä koetan väsätä kandia sen sijaan, että henuttaisin, me kaksi tässä asunnossa, tässä kodissa, kuulutaan toistemme kainaloon.

Kahdestaan oleminen voi olla kaikkein hauskinta maailmassa. Ainakin silloin, kun vierellä on sellainen, noh, oikea. "Sinä vain olet aina ainoain." Rakastan.

-Suuse-