IRC-Galleria

Irtiottoja

Suunnitellaan yksi elämä niin, että sitä pitkin voisi ajella viitosvaihteella ensimmäiseen risteykseen. Sen jälkeen mennään jo ensimmäiselle luokalle, ja televisiomainoksessa koulutiensä aloittava poika soittaa aamulla koulun käytävältä äidille sanoen: ”Kyllä mä pärjään.” Hymyillen heikosti äiti vastaa, että niin minäkin.

Ehkä kuusitoista vuotta sitten isoäiti saattoi ensiluokkalaista ala-asteelle. Oli elokuu ja ensimmäinen reppu ja lyijykynä ja pyyhekumi ja viivoitin. Se siitä. Myöhemmin kaksikymppisenä elämä on epämääräinen kokonaisuus, jota rakennetaan lakkaamatta tulevaisuuden palasista kesätöissä ja opiskellessa ja identiteettikriisissä useasta asiasta sekaisin. Ala-asteen lehmäkellon soidessa kukaan ei tiennyt, mitä vaahtosammuttimista kasvaa viidessätoista vuodessa. Siitä huolimatta oli kiire oppia matematiikka ja äidinkieli ja toinen kieli ja kolmas ja ulkoa ainakin viisi erilaista kukkaa, joita sotketaan kontaktimuovilla ruutuvihon sivuille konkretisoimaan ympäristöbiologiaa.

Aika kuluu. Tätä nykyä kalenteri täyttyy monen värisistä muistilapuista ihan itsestään. Risteyksiä on tullut vastaan jo kymmenen vuotta, eikä elämää sittenkään pysty kutsumaan päätöksenteoksi katsomatta itseään joskus katonrajasta alaspäin. Kavereiden kanssa ollaan kaikki yhtä pihalla. Yhteiskunta sanoo, että pitäisi jo tietää, mitä ylipäätään on lähtenyt hakemaan. Toimialat palkkaavat kesätöihin, joista haalitaan hädässä rahaa makaronin ja tonnikalan ostoon talvisin. Elämä on kallis jo ajatuksena. Suunniteltuna se on kuin kahden tonnin divaanisohva: ideaalinen ja törkeän saavuttamaton. Tiedon loppuessa tulee ikävä lehmäkelloa. Toinen vanhemmista leipoo sämpylöitä ja tarjoaa niitä iltapalaksi. Olisi jo aika oppia olemaan omillaan, sitä ajattelee vuosien kuluttamien kukka- ja ralliautotapettien keskellä iltaisin.

Suunnitellaan yksi elämä siitä huolimatta, että se ei tule milloinkaan näyttämään samalta kuin miksi sen joskus ajatteli muotoutuvan. Haetaan oikeita uria, vaikka tarve olisi tuntea vesiliirron edes hetken verran renkaissaan. Päivässä ei ehdi päättämään. Vuodessa ajatukset seilaavat vastarannalle ja maalle ja kaupunkiin, kaupungista kaupunkiin ja toiveammatista toiseen ja kolmanteen. Mitä silloin tarkoittaa ”äiti, kyllä mä pärjään”, ja mitä tarkoittaa äidin vastaus ”niin minäkin”?

Ensimmäisen kouluaamun valokuva reppuselkäisestä koululaisesta tallennetaan muistokansioon. Jo koulun ajatteleminen jännittää, eikä kukaan osaa tyhjentävästi sanoa, miten kaikki perhoset joutuivat vatsanpohjalle pörräämään. Viitosvaihteelta täytyy nyt hidastaa ykköselle ja kääntyä suuntaan tai toiseen. Tehdä päätös, jonka mukana ensimmäinen irtiotto iltapalasämpylöistä on jo yhtäkkiä alkanut. Sellaisena aamuna lienee lopulta oikein sanoa pärjäävänsä, vaikka pärjääminen koulutien alussa on onneksi vielä vain koulupäivän mittainen. Juuri sellaisena aamuna vanhemman tehtävä on rohkaiseminen ja mukana oleminen mutta myös se, mitä kuvaillaan sanoin ”niin minäkin”.

Hyvää lukuvuotta kaikille, joilla sellainen on edessä.

Susanna Nyrhilä