IRC-Galleria

Minun kissani ei tiedä, mitä tarkoittaa sivistynyt paikallaan istuminen. Tekee mieli suklaata. Ruotsissa Karlstadissa ruotsalainen ystäväni hilluu konsertissa ja kuuntelee Kentiä ja lähettää minulle nauravan viestin. Minun mielestäni se on epäreilua. On epäreilua, että minun ruotsalainen ystäväni hilluu Kentin konsertissa jo toista kertaa puolen vuoden sisään, kun minä en ole milloinkaan nähnyt sitä, vaikka minä niin tahtoisin. Tahtoni kanssa minä voisin olla siellä juuri nyt. Konsertissa; ihan mielelläni voisin. Toisaalta sinun hymyilevä vilpitön halauksesi kiinni minussa eteisen likaisen maton juurella on sinun tuoksunasi minussa vieläkin. Väsyttää. Sinä sanoit, että minä olen hassu. Niin olet sinäkin.

Juuri nyt minä menen nukkumaan.

-Suuse-

Helmikuun viimeinen päivä. Iltapäivällä auton tuulilasin päälle oli kerääntynyt kymmenen sentin lumikerros, joka ei jäätymiseltään suostunut irtoamaan alkuun edes katuharjan väärällä päällä. Illalla kotona on tuoksunut pannupitsa, ja pikkuveli on mitannut kuumeensa ehkä jo viisikymmentä kertaa en minä tiedä en minä ole laskenut. Tekisi mieli kirjoittaa runo. Lakanat vuoteessa ovat rutussa kuitenkin.

Maaliskuu on kummallinen kuukausi. Jo helmikuun lopussa auringonpaiste herättää aamupäivästä jo ennen kuin kymmenen aikaan, mutta maaliskuussa kukaan ei osaa päättää onko yhdeksältä aamulla pääsiäinen vai ei, kun katsoo ikkunasta sängyn pohjalta horisonttiin päin. Kissaa laiskottaa. Tänään se ontui vasenta takajalkaansa ja karvasi trikoohousuni olohuoneen pianotuolia vasten ennen aamupalaa. Minä sanoin, että stressaantuneena kissa karvaa. Stressaantuneena minä en saa unta, mutta juuri nyt minä voisin nukahtaa näppäimistön päälle, joten siitä päätellen minä varmastikaan en ole stressaantunut juuri ollenkaan. Tänään minulla on lainassa sinun puhelimesi, sillä minun puhelimeni ei oikein tahtoisi enää toimia ollenkaan. Kiitos siitä, kulta.

-Suuse-

Suomen kielen kehityshistoria on mielenkiintoista, mutta jopa siihen kyllästyy ensimmäisen sadan sivun jälkeen, jos kirjan fonttikoko on alta kymmenen, ja kaikki esimerkit on laadittu epäjärjestelmällisesti tekstissä rivi riviltä konkreettisesti seuraamaan toisiaan. Miksi kukaan ei käytä enää ranskalaisia viivoja, jos ne kerran on keksitty? Mitä vikaa muka ranskalaisissa viivoissa on? Hiljaa iltaisin itsekseni minä olen alkanut vihata tekstin reunatasausta, sillä tenttikirjoja silmäillessäni ne tuovat mieleen ällistyttävän loputtomuuden. Minne kaikki kappalejaot hävisivät? Tieteellisen tekstin kirjoittajat tässä valtiossa eivät malta katkaista lausetta enää ollenkaan.

Aamupäivästä minä raahaudun Kielihistorian tenttiin ihan vain siitä syystä, että minä keksin ilmoittautua siihen pari viikkoa aiemmin. Illalla aiemmin viedessäni roskia sadan metrin päähän asuntoni valkoisesta ovesta minä kävelin ristiin, enkä eniten siitä syystä, että autolla edes takaisin kuopille kurvailtu pihatie oli umpijäässä ja hämärä ja hiljainen. Tänään minä olen ollut sisätiloissa ihan liian kauan, mutta ei se haittaa, sillä ainakin minä periaatteessa olen saanut jopa luettua jotakin.

Nyt minä olen likainen ja väsynyt ja valmis nukkumaan, mutta ehkä minä ennen silmieni sulkeutumista ehdin käväistä vessassa pesemässä edes nämä meikillä sotkemani kauniit kasvot. Siinä lauseessa oli muuten spesies ja monikkomuotoinen yksikkömuoto, jota suomen kielessä näkee vähän väliä. Tuollaiset asiat sotkevat vieraskielisen suomen kielen opiskelijan pään. Miksi me kutsumme monikossa "kasvoiksi" sitä osaa kehossamme, jota ei konkreettisesti millään muotoa ole olemassa yhtä ainutta enempää?

Hyvää yötä.

-Suuse-

Vaasassa. Olisiko itsenäistyminen oman elämän kanssa oman uninallen ja oman liitoksistaan pursuavan vaatekaapin parissa tyhmä ajatus? Piuhateknologia on ällistyttävää. Pikkusisarusteni jaloissa minä tunnen itseni henkisen käytännönkehityksen kärryiltä pudonneeksi haaveilijaksi, joka ei saa aikaiseksi aloittaa omaa elämäänsä irtonaisena lapsuudenkodin oman huoneen vihreiden tapettien ja kaltevan katon suloisesta hämärästä tunnelmasta. Tätä nykyä minun huoneeni sitä paitsi työntää ulos pölyä ja minnekään mahtuvia tenttikirjakansioita ja vaatekaappini puoliksi käyttämätöntä sisältöä ja pientä turhaa roskaa ja Ikean jumalatonta ostospussia, jossa kahvi- ja ruokailuastiasto odottaa elämäni alkavan. Juuri nyt minun täytyisi lukea huomiseen tenttiin, mutta sen sijaan minä ihailen opiskeluasuntoni sinisen maton pinnalla kiemurtelevaa järkevyyden sotkevaa piuhateknologiaa. Kuinka järjestelmällinen hulluus voisi olla kaiken tukahduttavaa? Jos sekasorto on likaisia vaatteita kasassa keskellä lattiaa tai pöydän alla lojuva täyteen tuupattu roskakori, minä en ole prinsessa, vaan minä olen lapsi, ja minä rakennan hiekkakakkuja sinne, missä minä syön.

Huomenna minä näen sinut, ja sinä näet minun sotkuisen pienen sekasortoni ihan niin kuin sinä et olisi nähnyt sitä koskaan aiemmin. Tänään on oikeasti ihan hyvä päivä, vaikka minä olen Vaasassa, ja Vaasassa on kylmä, ja aamulla keskustan torin tuntumassa ihmisvilinä ylsi varmasti yli puoleen tuhanteen. Minä en tiedä, miten minun tenttini tänään meni, mutta siitä huolimatta sinua minä täällä ikävöin.

-Suuse-

Pikkupikkuveli näkee päiväunia olohuoneen sohvanpohjalla jossakin. Alkuviikosta eteen astuu kaksi tenttiä, ja jos minä nyt olisin tunnollinen, minä lukisin ja pänttäisin ja loistaisin huomenna akateemista vaurautta istuessani auditoriossa vuotamassa tietouttani pieneen valkoiseen konseptimaailmaan. Pikkusisko lähtee huomenna takaisin Jyväskylään. Musiikkia. Minä tarvitsen musiikkia juuri nyt.

-Suuse-

Jos minä en jo täysin ole menettänyt näennäistä kontrolliani olemattoman laskupääni suhteen, minä olen tullut siihen tulokseen, että maailmassa on tasan 0.95 ihmistä, jotka minut tuntevat tarkalleen; ei siis edes ihan täysin yksi kokonainen ihminen. Tästä laskutoimituksen tuloksesta huolestuttavan tekee se, että laskiessani otin huomioon myös itseni. Juuri nyt minä syön suklaata ja alan tajuta muuttuvani kyyniseksi sarkastisuudeksi en minä tiedä valovuoden kuluttua vai jo huomenaamulla kellon kanssa ihan liian aikaisin. Jos sinä tunnet minut, sinä tunnet minut paremmin, ja sinä osaat laskea, ja ehkä sinä olet oikeassa, ehkä, ja minä olen siitä enemmän kuin iloinen. Ei pitäisi ajatella omaa hulluuttaan. Ei ikinä.

Onko tämä seitsemäs kuukausi, jonka aikana minä kirjoitan gallerian päiväkirjakansioon merkintöjäni tyhjänpäiväisistä ajatuksistani? Jossain vaiheessa minä tajusin, että suurimman osan asiasta minulla ei ole ollut asiaa oikeastaan ollenkaan. Nyt minä menen. Tämä päivä menee pilalle, jos minä tästä kirjoitan.

-Suuse-

Voiko ulkonäöstään pitäminen olla kiinni siitä, mitä puntari sinulle kertoo aamuisin? Entä sitten, jos menetkin juttelemaan puntarille vasta illalla yhdeksän aikaan aamiaisen ja välipalan ja lounaan ja päivällisen ja kuuden kahvikupin ja iltapalan jälkeen? Aamuisin puntari kertoo tyhjän juuri yöuniltaan heränneen vatsan nälkäisen huudon. Iltaisin puntari kertoo kuulumisia kaikesta siitä, mitä päivän aikana on tullut tukittua nieluun. Toisinaan minä en tiedä, onko fiksumpaa katsoa peiliin kuin puntariin.

Tämä työpäivä koulussa oli hassu. Se siitä. Hyvää viikonloppua, sillä minä olen kultani kanssa tämän illan huomiseen tästä lähtien.

-Suuse-

Minä olen jo rakastunut helmikuun kirkkaankalpeaan aurinkoon. Yksi ystäväpariskuntani osti uuden auton, ja pikkusisko on tulossa kotiin. Ensiviikolla minä istun muutamassa tentissä, mutta tämän viikon minä olen opettaja. Pikkuveli aloitti ylioppilaskirjoituksiin lukemisen fysiikalla, mistä minä en tajua juuri puoliakaan. Leukalihastani on särkenyt viime perjantaista lähtien.

Puoli tuntia sitten minä söin kourallisen salaattia ja yhden 3 cm kertaa 3 cm kokoisen jauhelihapihvin ja perunamuusia sen verran, että sen määrän olisi tunkenut vaikka silmään. Vatsastani minä olen täynnä juuri nyt. Kissa tuijottaa minua silmiin. Jos minä katson ikkunasta ulos näkemättä muuta kuin puun alastomat latvat ja sinisen aurinkoisen taivaan, minä voisin luulla, että nyt on jo pääsiäinen. Ainut, mikä taivaan erottaa kesästä nyt, on äitini suuren hallitsemattoman puutarhan kaikki lehdettömät kevättä kaipaavat puut.

Miksi ikävä hiipii minun perääni, kun minä aamulla sinun luotasi lähden arkeen? Siitä on vasta neljä tuntia, kun minä sinut viimeksi näin.

-Suuse-

Minä rakastan minun ystäviäni. Minä rakastan heistä jokaista ihan älyttömästi ihan käsittämättömän paljon, vaikka minä liian harvoin näen heistä puoliakaan. Minä rakastan minun sisaruksiani ja minun omaa rakastani, minä rakastan sinua, sinua minä rakastan.

Tällaisena hetkenä hämärässä hiljaisessa talossa, jossa helmikuinen tuulenvire kiirii läpi suljetun ikkunan jokaiseen tyhjään huoneeseen, minä olen tyhjä ja minun tyhjyyteni hiljaisuudessa on kaiken nielevää. Se ei ole sen kummempaa kuin ikävä, sillä sitä juuri se on. Hyvää yötä.

-Suuse-

Lähes viikko on mennyt, enkä minä ole kirjoittanut moneen päivään juuri sanaakaan. Itse asiassa tämä viikko on kulunut enemmänkin hassutteluun ja turhaan huvittavaan typeränjärjettömään hömpöttelyyn ja kykenemättömyyteen nousta lakanoiden seasta ajoissa juuri minnekään paitsi töihin, sillä töistä saa rahaa ja töissä on hauska olla pikkuisten hassujen vilkkaiden nuorten kanssa samassa luokassa juuri silloin, kun minä en enää ole ihan varma siitä, onko se meteliä mitä minä kuulen vai onko se vain normaalia jokapäiväistä äänekästä enemmän ja vähemmän järkevää opiskelua, sillä sellaista minä töissä aineenopettajana joka päivä katselen ja kuuntelen.

Tänään minä istun koneella ja kuuntelen lällärimusiikkia, sellaista love-love-love-ihku-pihku -säälipaskaa, jota minä kuuntelen ainoastaan silloin, kun minä itse tunnen oloni siirapissa uineeksi pieneksi harmaaksi hiireksi. Jos minä ajattelen yhtään mitään, minä revin mielessäni irti tämän talon kaikki seinät vain ja ainoastaan nähdäkseni tuulisen illan sumuisen hiljaisen kuun. Jos minä olen yksin, minä kuljen ympäriinsä edestakaisin tajuamatta minne olen menossa, ja minä vaihdan vaatteita ja kaivan vaatekaappiani kuin hermoraunio, ja minä löydän vanhoja vanhoja kauhtuneita mekkoja ja vyötärökuminauhastaan kuluneita oloasuhousuja, jotka tuovat mieleen muistoja, muistoja, jotka minä jo kauan sitten ainakin yhden kerran elämäni aikana unohdin. En minä tiedä mikä minua vaivaa vai vaivaako minua mikään, mutta toisinaan kaikessa hiljaisuudessa on säälittävänhelpottava olla yksin, ihan yksin vailla ketään kenelle soittaa vailla ketään, jota kaipaisi seurakseen. Koko viikon minä olen viettänyt voisi sanoa lähes tauotta kultani kanssa, ja nyt monen ihanan päivän yhdessäolon jälkeen tänä iltana minun kultani on vaihteeksi omissa touhuissaan. Niin olen minäkin.

-Suuse-