IRC-Galleria

ei jaksaisi taas.

Kello lähentelee yhtätoista. Ajattelin, että kituutan tässä vielä viitisenkymmentä minuuttia ja painun sitten haastattelemaan liikunnanohjaajia parin kilometrinä päähän. Onneksi on perjantai. Kuulin äsken vain muutama minuutti aikaisemmin kuulumisia ystävistä, jotka muuttivat parisen viikkoa sitten Etelä-Suomeen opiskelemaan. Tulin miettineeksi, milloin sitä lopulta näkee kaikkia niitä ystäviä, jotka muuttavat kauemmas kuin sadan kilometrin päähän sieltä, missä kasvoivat.

Tässä vaiheessa päivää ei vielä ole hätä. Vatsa on ihan sekaisin, ja aamukahvilla vedin ison donitsin kurkusta alas suurimmaksi osaksi siitä syystä, että työkaveri täyttää vuosia tänään. On niin typerää joutua kieltäytymään tarjoiluista. Ihmiset katsovat silmiin aina pettyneenä, enkä mä halua olla ilonpilaaja. Joten joskus pitää luistaa periaatteista ja niellä hyväntuulisena tai ainakin sennäköisenä. Tänään voisi kyllä olla karkkipäivä, mutta tänään on myös treenipäivä. Hmm.

Eilisillan kokoustilaisuus venähti yhdeksään. Lähempänä kymmentä kotona Seinäjoella, koska mun piti pysähtyä iltapalaa ostamaan. Tahtoisin tehdä pitsaa illalla. Tällä hetkellä mä odotan viikonloppua enemmän kuin innolla, koska sillon saa oikeasti röhnätä äks-asennossa ees hetken aikaa arkiaamuja kauemmin. Nyt voisin palata takaisin elämään. Heippa.

-Suuse-

Linkin pääkirjoitus 5.9.2008

Ehtiikö istumaan?

Pieni poika aamupäivän taittuessa ruokatuntiaikaan astelee kelloa katsomatta kotiin päin. Kuka pärjää kauimmin ilman sukkia? -kilpailu on hävitty siinä vaiheessa, kun keittiönikkunan ulkoilmamittari aamuseitsemältä näyttää alle plus kahdeksaa. Kiireessä ei aamulla ehtisi millään muuttaa vaatetussuunnitelmaa, ja ulkona oravat juoksevat ympäri pihamaata haaliessaan mukaansa kaiken kuusen tiputtaman. Oravilla on kiire, sillä on syksy, ja talvi on tulossa.

Ruokatuntiaikaan on helppo kokea mustasukkaisuutta kesälomiaan säästäneitä kohtaan tai niitä, joiden päivätyö yhteiskunnan hyväksi on siinä vaiheessa kellonaikaa jo tehty. Kalenterin muistilapputulvaa selaillessa tuntuu järkevältä ajatella, että syksy ilmentää kiirettä, ja näkeehän sen oravistakin. Sen mukana me itse emme ehdi edes istua; me kaivamme hädässä villapaitoja vaatekaapista, jos ne vaikka yhtäkkiä loppuisivat kesken. Maatiloilla kuivatetaan viljaa kilpaa ja kerätään sato talvivarastoon. Postimyyntiluettelot mainostavat syysmuotia sanoilla ”enää kolme päivää aikaa” tai ”osta omasi nyt”, ja televisiomainokset muistuttavat syksyn sesonkiresepteistä. Sitten kerätään karviaisia marjapuskista ja odotellaan omenapiirakka-aikaa ihan kuin mikään ei toteutuisi, jos ei itse puutu asiaan. Syksy ei tuo mukanaan ainoastaan puista tippuvia lehtiä, vaan myös puutarhatyöt ja vuodenajan oman vivahteen: kiireen, joka ilmenee meissä talveen valmistautumisena.

Arjessa on raastavaa tajuta, mikä kotityömäärä asunnossa odottaa töiden jälkeen joka ikinen ilta. Vielä raastavampaa on tajuta, että pitäisi ehtiä syödä ja nukkua ja peitellä parvekkeen kukkaruukut ja vastata puhelimeen. Kaikessa on kiire, ja me olemme oravia, mutta emme karvoihin katsoen vaan siihen, miten me hääräämme kolmen asian kanssa samaan aikaan vain saadaksemme yhden valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtuu seuraavaan. Pyritään niin kovasti olemaan ajankohtaisia ja tuoreita, vaikka toisinaan vain tahtoisi unohtaa, että koko ajan olisi muka pyrittävä johonkin.

Pieni poika keskustan kevyenliikenteen kulkuväylällä voisi olla vastakohta kiireen turruttamille kasvoille. Sen tajuttuaan tuntuisi järkevältä hyväksyä inhimillisyys ja omat rajat. Hengittää. Iltaisin toinen osapuoli kotona vakuuttelee, että aina ei tarvitse juosta, ja joskus on ihan ok sanoa ei. Ajatus ajan loppumisesta ei tee meistä superihmisiä, vaan puolijauhoisia aaveita kulkemassa ympäriinsä yrittäessään ehtiä tekemään kaiken juuri nyt juuri tällä sekunnilla. Joululahjoja ei ole järkeä ostaa kuukausia ennakkoon. Miksi niitä ei ostaisi vasta marras-joulukuussa tai leipoisi niiden sijaan vaikka suklaakakun joulupukkipaperiin? Sitä paitsi, orava ei myöhemmin milloinkaan muista, minne kaikki kävyt on syksyllä kätkenyt.

Yksi englanninkielinen runo sanoo suomennettuna näin: ”Voi jos minä voisin saada sinun rauhallisuutesi, sinun hymysi ja sinun ihanan moitteettoman puutarhasi, sinun kykysi koota kaikki se pöydälle iltaisin.” Tämä voi olla toive, mutta tämän ei tarvitse olla täyttymys. Lopulta onneksi maailmassa on myös niitä, joille kiire on sivuun siirrettävä yhdentekevyys, ja joille oravuus ei ole ominaisuuksien osa. Niitä, joille elämä on todellisempaa kuin se, että kaikki olisi todella pakko koota pöydälle iltaisin.

Susanna Nyrhilä

Jos mä nyt painuisin vessaan ja istuisin siellä kakskytminsaa, ehkä tän päivän viimenen työtunti ois pikkuhiljaa kulumassa lähemmäksi neljää. Iltapäivät on pahimpia. Tänään ois vielä samperin kuntavaalikoulutus, jossa pitäisi hymyillä kameralle ja tutustua kuntapolitiikkaan. Tänään ei jaksaisi. Onneksi yksi ystävä pitää lauantaina synttärijuhlansa sen verran kosteissa merkeissä, että aamupäivän löhöilyn jälkeen on kaveriporukalla enemmän kuin ihana rentoutua lauantai-illan tunnelmaan.

Mun sälekaihtimet on ollu kii koko päivän. En oo jaksanu ees kuvitella niiden avaamista, vaikka päivä ulos katselemiseen ois mitä ihanin. Viime yönä näin nta etelänmatkasta. Voi kun pääsisi kullan kanssa kahdestaan karkuun arkea jonnekin ihanaan lämpöseen aurinkoon.

Tämä päivä yritti saada mut itkemään monella tavalla, mutta ei oo ainakaan vielä siinä onnistunut. Vasta illalla yhdeksän maissa mä pääsen kotiin kultani viereen istumaan.

It's been a long day...

-Suuse-

Yksi ystävä eilisiltana sanoi, että napostelu on jäänyt kaurapuuron kanssa aamuisin. Minä en ole edes kuukausiin ehtinyt syömään sitä, mitä kutsutaan aamupalaksi, en tällaisina aamuina, kun juokseminen autotalliin aamu puoli kahdeksalta aloittaa aina uuden kiireisen päivän. Napostelu on minun ruokakulttuurini nimi, vaikka napostelusta luulisi menettävänsä kaiken tarpeellisen ajan työn tekemiseen. The thing is, actually, että mun aikani valuu hukkaan ruokataukoa pitäessäni, mikäli mä koskaan sellaiselle ehdin kerkeän. Napostella voi työn lomassa, joten tervtuloa Fitnessmuropaketin mukana kannettavat 90 kertakalorin diettimuropatukat ja marjapuskakarviaiset ja leivänmurut ja kurkkupalat ja miniporkkanat sun muut.

Ennen yhdeksää aamulla on vaikea päästä käyntiin yhtään missään. Voi kun voisi painua kotiin kullan kainaloon nukkumaan.

-Suuse-

nukahran iha justihi

Lankesipa taas Linkin pääkkäri. En oo ehtinynnä syömään koko päivänä, kun juttuja heitetään työpöydän ääreen suunnasta ja toisesta. How ever, tänään on ollut ihan mielenkiintoinen päivä.

Otan oikeuteni istuutua hetkeksi blogin ääreen pursuamaan. Sataa vettä. Pääkkärin aiheeksi voisi muotoutua syksy tavalla tai toisella, mutta then again mä oon tainnut siitä jo jonkin verran edelliseen pääkkäriin raapustaa. Yksi ystävä lähtee lauantaina englantiin. Kaksi on saanut kolmioonsa uutta elämää, enkä mä puhu nyt jukkapalmusta. Toivoisin, että viikonloppu tulisi nopeampaa kuin tällä tahdilla.

Neljäs kuppi kahvia. Ruokatorvea polttaa ajatus ruoasta, mutta en millään viitsisi syödä kyniäkään. Voisin leipoa kakun. Voisin vääntää pääkkärin pois alta ennen huomisaamua, vaikka on the other hand huominen aamu voisi pääkkärin kannalta olla suotuisempi kuin tällainen iltapäivä, joka juuri nyt elämääni vallitsee. Tahtoisin auringon takaisin.

Elämääni kirkastuttaa kultani uninen hymy aamulla viisi minuuttia ennen seitsemää. Sen avulla porskutan kotiin asti takaisin.

-Suuse-

Ikävä on ehkä maailman huonoin keksintö.

Joku sanoin joskus, että ihminen kykenee kirjoittamaan maksimissaan neljä tuntia päivässä järevää tekstiä, ja sen jälkeen kaikki paperille ilmestyvä on piirtelyä tai paskaa. Mä sekoan sanoissa. Tässä vaiheessa päivää mä alan olla täysin vakuuttunut siitä, että se joku oli ihan oikeassa väittäessään jotakin niin raamatullisensuurta ja silti täysin järkevää.

Neljäkymmentäviisi minuuttia. Sen jälkeen meitsi häippäsee. Pitää käydä kaupassa. Tiskasin illalla astioita kymmenen jälkeen. Joka päivä sama show, mutta sehän on naisen homma tai ainakin niin ne ahkerasti kuulostavat väittävän. Mä oon jo kyllästynyt tekemään ruokaa. Mä oon kyllästynyt tiskaamaan ja pyyhkimään pöytää ja takkuamaan ikkunaverhojen kanssa, ja mä oon kyllästynyt pesemään pyykkiä, vaikka mä en oo koneellistakaan avovaimona vielä ehtinyt pesemään. Tänään mä meen nukkumaan ennen yhtätoista. Muuten ei pysty huomenna. Ei millään.

Älä ajattele sitä nyt. Älä.

-Suuse-

Tunnen tarvitsevani sateenvarjoa. Nälkä yllätti puoli tuntia sitten, ja siitä lähtien minä en ole juuri muuta tehnyt kuin vilkuillut kelloa. Lehtijuttujen välissä on hyvä tyhjätä päätä roskakoriin. Se onnistuu niin, että yksinkertaisesti tunkee päänsä sellaiseen niin syvälle kuin sen ikinä saa mahtumaan tai tietysti aina voi vinettää plogiin, sillä sitähän varten ne yleensä ovat: turhanpäiväsieen jauhamiseen, josta lopulta ei tunnista kirjoittajaa ollenkaan.

Teksti ei kerro kirjoittajasta. Se kiertää sen. Teksti päiväkirjassa kertoo päivänkulusta ja kuulumisista, vit*tuksesta ja väsymyksestä ja siitä kuinka hiukset tänäkin aamuna jäi laittamatta hyvin tai edes sinne päin. Onneksi mä suurimman osan ajasta saan olla kameran oikealla puolella ottamassa kuvia, enkä otattamassa kuvia naamastani, joka kameran väärällä puolen on aina levoton tomaatin punainen.

Nyt pitää mennä syömään. Ihan pakko.

-Suuse-

This is syyskuu. Aurinko paistaa, ja on kylmä. Aamupäivä meni kohtuu nopeasti, mutta tässä vaiheessa tökkii taas niin kuin mannapuuro. Näin tänään aika ison koiran. Lapuan rautatieasema sulkee ovensa syyskuun lopussa. Hoplaa hoplaa lippuja ostamaan.

Nääntää. Olisinko minä näätä. Kyllästynyt mopoautoihin. Seinäjoella lauantai-illan venetsialaiset olivat aavemaiset, vaikka minä en niitä nähnytkään tai ehkä juuri siitä syystä, hah. Millään ei jaksaisi raahautua ylimääräisiin paikkoihin töiden jälkeen, siis kuten esimerkiksi postiin tai kauppaan tai vessaan. Mulla on tikku sormessa. Huomasin sen vasta tänä aamuna, vaikka se on voinut olla siellä jo kaksikin päivää. Joku lehti on kääntynyt elämässä, mutta mä en oo ihan varma siitä mikä lehti se on ja miten se lopulta vaikuttaa mun elämään. Meiltä puuttuu löylykauha ja saunakiulu vai mikä se on. Postiauto pliis tule hakemaan.

Vielä tunti. Yleisurheilutreeneissä kymmenen vuotta sitten yritettiin olla positiivisia, kun sanottiin vielä-sanan sijasta aina "enää". En mä muista muuttiko se elämää, mutta se oli jotakin muuta kuin valittamista; se kulutti aikaa ja sai kaiken tuntumaan kevyemmältä. Täällä moni asia on raskasta, paitsi kahvitauot ja erityisesti ruokatauot, jos niitä pääsee viettämään rakennuksen ulkopuolelle. Keikoilla aika voisi rientää toisinaan huomaamatta, mutta toimistossa tunnen aina oloni vangituksi ainakin yhden kehon verran. Pakko käydä kaupassa tänään. Päätin sen äsken.

-Suuse-