IRC-Galleria

Alta viikko kandin palautuspäivään. Töissä tänäänkin. Vatsa on ollut sekaisin eilisestä asti. Mun virallinen veikkaus on, että olen juonut muutaman kupin liian paljon kahvia; tänään on tähän mennessä uponnut jo kuusi ja saattaa mennä vielä puolet enemmän.

Tapasin meppi Jäätteenmäen, siis Annelin, joka ahkerana opiskelee ranskaa ja vaikuttaa suomalaiselta Brysselissä. Oli lukiolla luennoimassa Euroopan Parlamentista, ja mun kamerasta loppui akku. En jaksa purkaa nauhuria. Iltapäivällä törmäsin ironiseen käsityöläiseen, joka ei pitänyt ollenkaan kullasta. Koskaan ennen en ole nähnyt livenä Andya, mutta tänään luulin sekunnin verran kätteleväni häntä harmaan lattian päällä. Suklaa maistui liian hyvältä. Pullaan en koskenut. Kaverini tekee kandia kiroilusta ja BB:stä. Mä en ole jaksanut katsoa kunnolla jaksoakaan.

Jenkkihuivi näyttää toisten päässä hyvältä, kun sitä pilkistää lippiksen tai mösän alta vain vähäsen. Minä näytän kerrospukeutumisen kanssa lähinnä vilukissalta; paljon ei ole varaa tunkea edes huiveja ja lakkeja päällekäin. Tänään on tällainen päivä. Viiden tunnin yöunet takana ja kofeiinin voimalla mennään edelleen. Mahtava keksintö. Pää on sekaisin.

Tämän enempää en keksi nyt. Pakko ilmoittaa.

-suuse-

mä olen takasin siinä, missä kaikki on ihan ok. Kulta on kotonakotona hommissa. Mä en saa kandia aikaseksi, ja kirjasto on taas kiinni just sillon, kun mä muistan, minkä kirjan mä olen unohtanut lainata. Toimittajan työ on verkostoitumista siinä missä yrittäjyyskin toisinaan on. Tämä vertaus johtuu eilen kirjoittamastani yrittäjähaastattelusta; mitään muuta ajankohtaista siinä ei sitten taida ollakaan.

Ostettiin eilen ekat jouluvalot.

Tänään ei ole tämän enempää. Paitsi halauksia, kun tyyppi tulee viimein kotiin sitten illalla myöhemmin. Rakastan. Tänäänkin. Hah.

-suuse-

Kuinka kummallista on unohtaminen?

Lisäsin tänään valokuviin aika tasan vuoden vanhan kuvan minusta ja kahdesta ystävästäni; kuva on otettu ystävistäni toisen opiskeluasunnossa Ruotsin Karlstadissa, kun hän oli siellä muutaman kuukauden opiskeluvaihdossa vuosi sitten. Sinä viikonloppuna, kun kuva otettiin, me olimme toisen ystävämme kanssa kylässä Karlstadin vaihtoon lähteneen ystävämme luona. Ajettiin autolla Tukholmasta Karlstadiin ja parin päivän päästä takaisin ruotsalaiseen pääkaupunkiin. Pohjanlahden yli ei uitu vaan tultiin cruiserilla. Tiistaiaamuna töihin. Luonnollisesti.

Samana viikonloppuna 4. marraskuuta minun kissani täytti kaksi vuotta. Ensimmäisten syntymäpäivien jälkeen sitä unohtaa muistaa serkkujaankin, joten miten minä olisin muistanut Lilliä enempää kuin tajuamalla unohtaneeni sen päivän jälkeenpäin. Lilli on ollut kuolleena suunnilleen kaksi ja puoli kuukautta. Töissä puhutaan oman kodin paksusta tyttökissasta ja siitä, että Sussuhan voi ottaa pesueesta yhden äpärän, kun ne viimein syntyvät vaatekaapin pohjalle jonnekin. Isänpäivän iltana pöllötettiin viisi- ja kaksivuotiaan kanssa olohuoneen lattialla. Väsymys näkyy lapsissa nauruna ja lopulta itkuna, ja toisia on vaikea lähestyä niin, että lapsi lopulta luottaisi aikuiseen. Mutta mikä siinä on, että kun sen luottamuksen saa, lapsi ei unohda, ei edes kahdessa viikossa, kenen syliin uskaltaa jo mennä ja kenen syli täytyy vielä varmistaa?

Tavallisina päivinä minä en enää itke Lilliä. Tavallisina päivinä minä muistan Lillin ja ajattelen sen elämää, ajattelen kaikkia muistamiani päiviä ja yritän ajatella paljon enemmän. Mutta on päiviä, jolloin edes palaneen makaronilaatikon tuoksu kerrostalon portaikossa ei kuivaa kyyneliä ikävästä. On päiviä, jolloin itku tulee autonratissa tai työpaikan työhuoneessa. On päiviä, jolloin vain on liian ikävä kätkeä ikävää piiloon ihmisiltä. Samalla tavalla itku tulee joskus silloin, kun minä silitän kultani vaaleita hiuksia tai teen sormella tutkimusmatkaa hänen kämmenellään. Tänään kultani puhui onnellisuudesta, siitä että onnellisuus voi tulla ulos myös kyynelinä silloin, kun se on niin suurta ettei sitä pysty muuten ilmaisemaan. Ikävä - niin kuin onnellisuus - voisi olla toisinaan yhtä suurta peittää tai ilmaista muuten kuin kyynelin. Mutta miten kummallista on unohtaminen? Unohtaminen silloin, kun eräänä aamuna kaksi ja puoli kuukautta ei tunnu miltään, ja sitten kun se tuntuu, sitä häpeää, että ikävän tuntee vasta päiviä myöhemmin.

Mä luulin, että sä olisit mun kanssa aina, Lilli-rakas.

-suuse-

Uu, taas alkoi uusi kuu. Kaverin kanssa praatattiin eilen joululahjakriisistä. Mä olen etsinyt jopa keittiöpyyhkeitä siinä mielessä, että niitä jollekin lahjaksi antaisin. Kandi vaivaa päätä. Tässä vaiheessa päivää alkaa olla jo niin nälkä, että sitä miettii miksi ei ehtinyt syömään aamulla edes omia hiuksiaan. Loppuvuosi tulee ropisten jopa töissä. Kaikki tuntuu puhuvan joululauluista ja joulunavausnumerosta ja kutomisesta ja kiireestä; minä ajattelen, missä uusivuosi vietetään. Miksi? Siksi, että minä en halua ajatella joulua, koska joulu on ongelma tänäkin vuonna. Minne saa mennä nauramaan joulupukille ja minne ei viitsi joulurauhan nimessä astua jalallakaan.

Toimitusjohtaja sanoi, että presidentti kuuluu kirkkoon nykyisin. On kuulemma kuulunut jo jonkin aikaa. Tänään on Yhdysvalloissa presidentinvaalin äänestyspäivä. Obama vai kuka lie sotaveteraani? No katsotaan. Tällä hetkellä mä teeskentelen, että mä tiedän tästä asiasta kaiken. En mä oikeasti tiedä. En mä oikeasti ole oikein tajunnut ruveta sitä seuraamaan. Töiden jälkeen kauppaan. Sitä mä ajattelen juuri nyt.

Pakko raahautua syömään. Siirretään nälkäkuolemaa taas muutama tunti eteenpäin.

Hah. Muutkin ovat nähneet sen, että me ollaan onnellisia, kulta. Mitäs minä sinulle ostaisin?

Ja ei, ei marraskuu ole liian aikaisin panikoida joululahjoista. Niin.

-Suuse-

antoi auringon pilkahtaa työhuoneeni ikkunan sälekaihtimiin. Tänään minä tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole ehtinyt kuin vasta käydä kääntymässä erään ystäväni luona siitäkin huolimatta, että suunta autonnokalle olisi oikea kuitenkin. Illalla katottiin leffaa kullan kanssa. Marvelista on tullut tiedostamaton pakkomielle tai sitten se vain pyörii aina joka paikassa siellä, missä silmätkin. Perjantaina tulee palkka. Tahtoo Ikeaan.

Kuntavaalien jälkeen elämä jatkuu yhtä kiireisenä. Tänä aamuna työkaveri huikkasi kahvitauolla viereisestä pöydästä, että "mitä Sussu miettii kun on niin tuumivannäköinen". Kandia. Joka päivä. Mitään ei tule paperille, kun ei ehdi edes asiaa tutkimaan. Tälläkin viikolla jos perjantaihin asti hengissä selviän niin ihmekö on. Mä tarvin toisen syysloman tai paremminkin edes sen ensimmäisen sen sellaisen, jonka aikana ei tarvitse katsoakaan kirjaan päin.

Parisuhde-elämä kukoistaa, though. Rakastan avomiestäni. Raugh.

-Suuse-

laulettiin kahdestaan "sinä vain" vuoteessa ennen aamukymmentä ja aamupalaa. "Ei muut mua huomiseen saa jaksamaan." Ujellusta ja siirapinmakuista, mutta toimii.

Ne luulee, että molemmat meistä on tossun alla. Käytiin Ilmajoen olemattomilla huonekalumessuilla ja todettiin, että onnellisessa parisuhteessa sitä on mielellään välillä vähän "tossun alla", kuuntelee toisenkin mielihaluja ja ottaa yhteisen olemisen tarpeet huomioon. Mä en ole koskaan aiemmin ollut näin onnellinen kuin mä olen nyt. Edes huomiset vaalivalvojaiset eivät vie sitä tunnetta mun mielestäni, ja vaikka tämän illan mä koetan väsätä kandia sen sijaan, että henuttaisin, me kaksi tässä asunnossa, tässä kodissa, kuulutaan toistemme kainaloon.

Kahdestaan oleminen voi olla kaikkein hauskinta maailmassa. Ainakin silloin, kun vierellä on sellainen, noh, oikea. "Sinä vain olet aina ainoain." Rakastan.

-Suuse-

Äkkiä menee viikko, kun kattelee galtsun päiväkirjamerkintöjä. Menkat. Ja menkat oksettaa kirjaimellisesti. Pää vessanpöntössä you know. Ei voisi olla yhtään kauniinpaa katsottavaa.

Tänään käytiin kullan kanssa aamutuimaan kirjastossa lainaamassa tutkielma-aineistoa; molemmilla on menossa oma pieni kouluprojekti, joka pitäisi pikku hiljaa saada päätökseen. Mä yritän katella kevääseen 2010, koska sillon on mun tavoitevalmistumisaika; viisi vuotta yliopistoelämää olisi sen jälkeen takana, ja papereita toivon mukaan kourassa sen verran, että kelpaa työelämään. Toisaalta opiskelu on pirun mukavaa aikaa, jos vain rahat riittävät. Jossain vaiheessa viime syksyä vuosi sitten mä totuin siihen, että jos pöytään meinaa saada vähän enemmän kuin vedessä keitetyn kaurapuuron, töissä on käytävä edes muutaman tunnin viikossa. Loppujen lopuksi se vain piristää.

Tässä avoliitossa eläminen on kaikin puolin osoittautunut onnelliseksi. Tämä on kuin ihan oma pieni maailmansa, jonne edellisen elämän aaveet eivät pääse edes kavereiden kenkienpohjissa heidän astuessa sisään meidän kahden yhteiseen kotiin. Viime viikolla brittiläinen englanninopettaja ohjasti tunnilla miettimään unelmakotia. Tästä minä taisinkin jo mainita aiemmin, mutta hällä väliä, tyttöjen kanssa puhuttiin ajatuksesta "home is where your heart is", ja juuri niin se loppujen lopuksi tuntuu tässäkin tapauksessa menevän. Vielä seitsemäntoistavuotiaana sitä tunsi lapsuudenkotinsa olevan koti, olevan paikka, jossa sydän on. Sen jälkeen minun sydämeni on ollut siellä täällä, se on ollut jopa roskakorissa ja heitteillä, mutta nyt se on kotona, sillä missään 17. kesän jälkeen ei minun sydämessäni ole ollut tällaista jäämiseniloa. Täällä on mun kotini, mun kotin on siellä missä mun sydän on, ja mun sydämeni on mun mieheni luona, kotona.

Uu, was it cheesy or what? No joo. Voisin mennä lukemaan Aristoteleen runousoppia sikäli mikäli siitä saa jotakin selvää. Btw ja "btw" tarkoittaa "by the way" eli suomeksi "muuten" ja sanomani piti, että "btw, mä inhoan sanontaa sikäli mikäli". Näin. Oli varmaan tarpeeksi epäselvästi ilmaistu.

Tajusin just, että mä olen melkein unohtanut yhden jutun tältä päivältä. Enkä tarkoita nyt siskoni synttäreitä. 22-VUOTIAS PIKKUSISKONI ONNEA (jos tätä satut lukeen ja muutenkin).

No joo, nyt måste jag gå. Rakastan.

-Suuse-

Isostakyröstä saa kuulemma ilmaisia tontteja. "Tulkaa tänne" ja "Muuttakaa meille asumaan", ne mainostavat. Sen jälkeen brittiläinen englanninlehtori sanoo, että hänen mielestään suomalaiset miehet pitävät tossun alla olemisesta. Minun paikkani tänä aamuna olisi ollut jäädä kullan viereen nukkumaan. Seitsemältä aamulla on hämärää, eikä ulos astuessaan voi olla varma, onko kellossa oikeasti aamu vai ilta vai yö. Tänään, however, mun työpöytäni ei ole ollenkaan niin sotkuinen.

Minä olen kuollut nälkään jo kahdesti tänä aamuna. Jonkun pitäisi neljältä iltapäivällä muistuttaa siitä, että puurohiutaleet ovat loppu ja ruisjauhot ja vehnäjauhot ja kalkkunaleike ja taitaa olla maitokin. Nämä kengät minä olen perinyt äitipuoleltani, jolla on liikavarvas. Tuo oli ilkeää. En minä muista oliko se liikavarvas vai liian suuri pikkuvarvas, joka hänet sai nämä korkokengät minulle lahjoittamaan. Unissa minä pidän Kalevala-koruista, vaikka minä en niitä koskaan käytä lukuun ottamatta hopeista Kalevala-sormusta, minkä nimeä minä en koskaan opi muistamaan. Kulta puhui toissapäivänä vanhoista luokkasormuksista ja siitä, että minä pidän harvoin kaulakoruja. Sen jälkeen hän mainitsi, että voisi joskus ostaa minulle hienon kaulakorun, ja minä olin onnellinen siitä, että sen kuuleminen ei tuntunut yhtään imelältä. Kukkia naistenpäivänä. No thanks. Anna anteeksi -kukkia tai hyvää syntymäpäivää -kukkia ovat tekosyy tehdä asiasta jotenkin kauniimpaa kuin se oikeasti on. Ihminen vanhenee, ja miksi ihmeessä tekisit typeriä tekoja, joista pyytää anteeksi. Se on ihan niin kuin meikkaaminen. Asioiden naamioimista, muuttamista joksikin.

Kukkia silloin kun on kukkien aihetta. Mahtavaa. Siitä huolimatta ne kuolee pois, joten ei, kukat eivät ole pakkomielle minulle, eivät milloinkaan. Loppujen lopuksi jos muistaisi näyttää ja saada toinen kokemaan suuria asioista, huomaisi huolehtia ja olla lähellä, olla tässä olla ihan tässä kyljessä kiinni edes toisinaan.

Sellainen mies minulla on. Mies. Läheinen, ei niin pikkutarkka, suein hyvin suurpiirteinen ja kovapäinen, joka ikinen päivä mielenkiintoinen, rakastava, välittävä ja noh, paras, yksinkertaisesti.

-Suuse-

Näin kultani eilen ekaa kertaa kolmeen päivään. Tänä aamuna ei olisi tahtonut päästää irti ollenkaan, mutta onneksi kulta tulee viimeistään huomenissa takaisin kotiin, niin saadaan taas pörrätä omassa yhteisessä kodissa ihan kahdestaan. Rakastan mun miestä. Mun mies on kaikista paras.

Eipä muuta tähän mennessä.

-Suuse-

Alta viisikymmentäkiloinen ei ole luovutuskelpoinen verenluovutukseen. Tänään tuntuu siltä, että kaikki saa lapsia. Kahteen päivään en ole puhunut kenellekään kasvotusten, ainoastaan kullan kanssa eilen puoli tuntia puhelimessa sinä siellä täällä kaksi tyynyä, pyykkikoppa ja minä. Kandi kaatuu päälle. Sen lisäksi päälle on jo kaatunut kaksi muuta kurssiprojektia, jotka kuitenkin onneksi ovat konkretiaa säästäen bittiavaruudessa eivätkä siis verkkokurssina ainakaan saman tien kasaudu pöytien päällisiä sotkemaan. Sähköposti on tukossa. Ihmiset kyselevät vaalimainonnasta, mutta minusta minä olen jo tehnyt tarpeeksi vaalimainontaa, kun ihmiset tajuavat, että minä olen ehdokas.

Kolmas päivä yksin. Kulta on ollut kuudenkymmenen kilometrin päässä töissä nyt jo sen kolme päivää; vaikka täällä on hiljaista, mä olen ehkä jopa saanut aikaan jotakin. Kaksi koppaa pyykkiä ja kolme vuorellista tiskiä ainakin, mutta ne jäljet on siivottu ja pölytkin. Humanismi vie paljon aikaa. Kandin tutkimuksen toteutan narratiivisena tutkimuksena, ja vaikka se ei sanokaan mitään, se on silti mielenkiintoinen sana, ilmaus, "narratiivisuus" siis, eikö olekin? Sen lisäksi, että minä olen vääntänyt kandia ja kahta kouluprojektia, olen minä tänään kirjoittanut myös kaksi lehtijuttua. No joo.

-Suuse-