Kuinka kummallista on unohtaminen?
Lisäsin tänään valokuviin aika tasan vuoden vanhan kuvan minusta ja kahdesta ystävästäni; kuva on otettu ystävistäni toisen opiskeluasunnossa Ruotsin Karlstadissa, kun hän oli siellä muutaman kuukauden opiskeluvaihdossa vuosi sitten. Sinä viikonloppuna, kun kuva otettiin, me olimme toisen ystävämme kanssa kylässä Karlstadin vaihtoon lähteneen ystävämme luona. Ajettiin autolla Tukholmasta Karlstadiin ja parin päivän päästä takaisin ruotsalaiseen pääkaupunkiin. Pohjanlahden yli ei uitu vaan tultiin cruiserilla. Tiistaiaamuna töihin. Luonnollisesti.
Samana viikonloppuna 4. marraskuuta minun kissani täytti kaksi vuotta. Ensimmäisten syntymäpäivien jälkeen sitä unohtaa muistaa serkkujaankin, joten miten minä olisin muistanut Lilliä enempää kuin tajuamalla unohtaneeni sen päivän jälkeenpäin. Lilli on ollut kuolleena suunnilleen kaksi ja puoli kuukautta. Töissä puhutaan oman kodin paksusta tyttökissasta ja siitä, että Sussuhan voi ottaa pesueesta yhden äpärän, kun ne viimein syntyvät vaatekaapin pohjalle jonnekin. Isänpäivän iltana pöllötettiin viisi- ja kaksivuotiaan kanssa olohuoneen lattialla. Väsymys näkyy lapsissa nauruna ja lopulta itkuna, ja toisia on vaikea lähestyä niin, että lapsi lopulta luottaisi aikuiseen. Mutta mikä siinä on, että kun sen luottamuksen saa, lapsi ei unohda, ei edes kahdessa viikossa, kenen syliin uskaltaa jo mennä ja kenen syli täytyy vielä varmistaa?
Tavallisina päivinä minä en enää itke Lilliä. Tavallisina päivinä minä muistan Lillin ja ajattelen sen elämää, ajattelen kaikkia muistamiani päiviä ja yritän ajatella paljon enemmän. Mutta on päiviä, jolloin edes palaneen makaronilaatikon tuoksu kerrostalon portaikossa ei kuivaa kyyneliä ikävästä. On päiviä, jolloin itku tulee autonratissa tai työpaikan työhuoneessa. On päiviä, jolloin vain on liian ikävä kätkeä ikävää piiloon ihmisiltä. Samalla tavalla itku tulee joskus silloin, kun minä silitän kultani vaaleita hiuksia tai teen sormella tutkimusmatkaa hänen kämmenellään. Tänään kultani puhui onnellisuudesta, siitä että onnellisuus voi tulla ulos myös kyynelinä silloin, kun se on niin suurta ettei sitä pysty muuten ilmaisemaan. Ikävä - niin kuin onnellisuus - voisi olla toisinaan yhtä suurta peittää tai ilmaista muuten kuin kyynelin. Mutta miten kummallista on unohtaminen? Unohtaminen silloin, kun eräänä aamuna kaksi ja puoli kuukautta ei tunnu miltään, ja sitten kun se tuntuu, sitä häpeää, että ikävän tuntee vasta päiviä myöhemmin.
Mä luulin, että sä olisit mun kanssa aina, Lilli-rakas.
-suuse-