IRC-Galleria

I am the Great American, born as I am the unseen land of the Utopian States. To re-establish the principles of my spiritual life and to delight in the company of my brethren, I descend to the holy land of India time and again. Dwelling among the mortals, four kinds of pious men approach me.

The suffering. They worship me as one to give solutions to their tribulations. They befriend me to raise their downtrodden social image. No longer are they they nobody everyone always took them to be, they can now show off their magnitude in the company of the Great American. They wish me to narrate tales of the Great America, the land of their dreams, instilling hopes of a future paradise amidst the harsh struggles of existence. Perhaps, so they ardently pray, I will one day redeem them and bring them to the Great America where an abundance of dollars is easily available for one and all.

The greedy. They know that my skin is white for the daily milk baths I take, milk purchased from an infinite stock of magic dollars. After all, in Great America we use small notes for wallpaper, and old notes we pulverize and scatter across our yards; that's why our grass is so lushly green. They befriend me, take me as their bosom friend, and tell me long tales culminating in their need for money. Perhaps I would grace them with a hundred rupees or a thousand, or even give some American dollars. And upon my next descent, I would certainly bring them an American camera or a walkman made in America, for goods manufactured in America have an immortal shine. With these hopes, the greedy indulge me with various local pleasantries.

The curious. They are well-established in life and often also well educated, relatively free from the worries that trouble the suffering and the greedy. For them, I am a foreign curiosity able to provide varieties of mental fulfillments and delights through discussions and dialogs, a man with an access to a base of knowledge beyond common reach. They are often eager to hear about the relative value of the dollar, the working conditions and cultural traits of the Great America, and also the system of divorcing and the free availability of sex. The cost of a round-trip and the hours spent on the journey also feature among the favorite trivia. A particularly fine specimen among the curious might even entertain me with a discussion featuring the great Hellenic philosophers.

The wise. These rare souls share an insight on the reason for my descent. They are overjoyed to hear that I have left behind the Great America with an aim to obtain the final emancipation spoken of in the ancient scriptures, and that my ties to the Great America have been forsaken. Even if they share curiosities with the other three classes of devotees, they easily understand my disinclination to indulge in the same, respecting my wish to keep my attention internal. They might even offer me a good advice, unsolicited and without expectation of anything in return. They view me not as an object of attainment, but establish a relationship in the spirit of brotherhood.

The heart of the Great American, however, is a heart crying for solitude, for the objective is to be found within. Social interactions, whether of the more common nuisance flavor, or of the occasional neutral flavor, are distractions all the same, acts calling to be minimized for my ultimate good. Exchanges making a substantial positive internal contribution, the meetings with the truly great, are shining beacons of light in the vast and engulfing darkness of human existence. Alas, if they accounted for even just one in a ten thousand meetings, I might be inclined to keep my eyes outward-looking.

Talven viimat ikkunoista, oven rakosista hiipii
ihmislapsi lämpimikseen maailman suuren teitä pohtii,
omaan pieneen rauhaan käpertyy.

Rauhan löytää sydämestään
sopukassa kytee atman iän ajan,
sielun sisin kirkas, lämmin, viisas ikuinen.

Häivy kauas kylmä paha maailma
itsekkyyden, vihan, himon pesä kurja
luonut jonk' on pirullinen ihminen.

Harhan vaippaan kätket aarteen suuren
hengen tiedon, syvän rakkaan autuuden
kuten ukkospilvet kauniin auringon.

Herää lapsi, avaa silmäs' kirkkaat
katso läpi maailman ruman näytelmän
me ikuisuuteen täältä kuljetaan.

Sitten edellisen blogin olen jatkanut matkaa takaisin omaan pieneen kopperooni, yksinäisyyteen ja rauhaan. Aiemmin mainitun Baban kanssa ei sitten lopulta synkannutkaan toivotulla tavalla. Suuri psykologinen kuilu välillämme, ja eroavia käsityksiä hyväksyttävästä käytöksestä, rehellisyydestä ja niin edespäin.

Pariksi päiväksi vaellan taas tietäjien ashramalle Varshanan kylään, tapaamaan Vinod Bihari Babaa (kuva: Madhava&image_id=71719615) kumppaneineen ja oppilaineen. Kohtalo kierrättää kautta maailman, järjestää opetuksia pehmeitä ja kovia.

Tie jumalaiseen tietoisuuteen kuljetaan ruusuilla tanssien, mutta ruusunpiikkien karsimisesta ei koskaan ollut puhetta... Niiden yli valssataan hymyssä suin, jos vaikka välillä hampaat irvessä.

[Osa blogeista tulee ulkomaankielellä, kopioitu Vrajajournal.Com sivuilta.]

Back among the masses! Advaitadas asked me the other day whether I'd be ending my Internet mauna anytime soon. I realize it's been some 40 days since my last communications. The bulk of the audience here has read my note on going totally off the grid for a bit over the month. My plan was to vanish somewhere to the more isolated and less inhabited areas of the dhama for an intense month of bhajana. Yet a man only proposes, and often it so happens that the cosmic management has something else in store.

My plans to vanish got twice delayed. The first delay was with Franz, who came over and with whom we spent a wonderful, even if short, time touring the dhama and meeting mahatmas. I had determined to leave on the morning after I went to see Franz off to Vrindavana. However,the evening brought me together with Madhusudana Dasji from the U.K. — one of Babaji Maharaja's earliest disciples from the West — along with his family and friends, whom I ended up taking onto Giriraja parikrama. Babaji Maharaja introduced me to Madhusudana, "Here is your old friend, Madhavananda! (Even if we had never met.) First he made publicity all over world, and now he has become a babaji!" — with a big smile on his face. Not that I'd have become one in form, but I suppose my lifestyle bears some semblance to that of a vairagi.

The day after wasn't good for parikrama, so we ended up for a date on the day after that. And then, just two days before Niyama-seva was to start, I was to finally vanish into my long awaited solitude. It was only with the boundless kripa of Radharani that a wonderful mahatma appeared at my door in the morning prior to my departure — without any particular reason aside a strange spark of inspiration that led him to leave his morning duties and come over to my house. This babaji told me exactly all that I realized I needed to hear to get my devotions into proper order. (More reflections on my inner evolutions at a later date.)

Sri Bhakticarana Das Babaji Maharaja is his name (Image: Madhava), a mahatma of Advaita-parivara in the lineage descending through Siddha Sri Manohara Das Babaji Maharaja of Govinda-kunda. Despite his young apparance, Baba is at the ripe age of 61 years, having lived three decades of bhajana in Vraja and Bengal. After a wonderful discussion, Baba told me he has a free room at his kutir at which I was welcome to live in and do bhajana. In the next two hours, I had carried all my belongings (which fortunately isn't that much) over to his place and settled down.

The subsequent month has been one of intense teaching, service and inner growth. Time is a bit on a short supply, but there is much to be shared, much that I wish to share as a matter of sharing with everyone the revitalizing rasayana elixir of sadhu-sanga in which the currents of divine love surge with fierce power, infusing the worldly domain with power of upliftment from a world beyond.

I will be getting back to my pending correspondence over the next week or so, bear with the delays of this wretch.

Edelleen hiukka tavoittamattomissa... Haen lapparin takas tassa kohtapuoleen ja sitten pitaa viela kayda naapurikaupungissa maksamassa nettilasku etta saadaan linjat auki taasen.

Pikkulintujen laulamaa viime viikolla: Paikalliset pikkuvorot ovat keksineet etta Madhavalla on iso ja ihmeellinen tietokone Amerikasta (Packard Bell Celeron 1.3M parin vuoden takaa) ja suunnittelevat sen vohkimista. =P

Kuskasin lapparin toisaalle viikoksi pariksi turvaan jottei haihdu "parempiin kasiin". Sita myoten netti yms. hiukka vahissa tassa lahipaivien aikana. Kirjoittelen nyt naapurikaupungin nettikahvilasta (siksi aakkoset puuttuvat xP).

Palataan asiaan, ja pahoittelut kommunikaatiotauosta!

Naapurustossa asustava Baba vetäisi kertaheitolla suunnitelmani uusiksi... Asustelen tällä hetkellä hänen pienessä ashramassaan, jonka ainoat asukit olemme. Eilen sain vedettyä sähköt tänne huoneeseen, ja sitä myöten olen taas jossain määrin maailman kartalla. Myöhemmin lisää.

Muutaman päivän olleet poikki, nyt sain vähän virtaa taas taloon. Palailen asioihin heti alkuviikosta, nyt on eräs tuttava kylässä ja kierrellään seutua.

Lähtö eimihinkään-ttömyyteen viivästyy tätä myöten parilla päivällä.

Jatkoa tallomastani skorpionista. Lueskelin tässä hetki sitten lattialla löhöillen läppäriltä erästä tekstiä ja huomasin silmäkulmassani pientä liikettä. Tarkempaan katsottuna siinä vieressäni luikerteli käärmes, ilmeisen selvästi nuori, noin 30-40 cm pitkä.

Kuva: Madhava

Laitoin läppärin sivuun, otin keppini ja huomasin käärmeen varsin liukasliikkeiseksi. Liikkui "sivuttain" hätääntyessään. Ohjasin siis uuden ystäväni etäältä kohti ulko-ovea viskomalla vettä huoneen toisella laidalla olleesta ämpäristä sen kulkua ohjatakseni.

Kamera kun oli, otin kuvan. Tämä oli siis Common Krait (http://en.wikipedia.org/wiki/Common_Krait), eräs Intian neljästä vaarallisimmasta käärmeestä.

Yöeläiminä näitä käärmeitä eivät usein ihmiset kohtaa, josta johtuen niiden aiheuttamat kuolemat ovat vähäisempiä -- vaikka niiden äärimmäisen neurotoksinen myrkky onkin monta kertaa kobran myrkkyä vaarallisempaa. Ennen vastamyrkyn keksintää 85% puremista johti kuolemaan, ja sen jälkeenkin 50% pureman saaneista kuolee. Common Kraitia pidetäänkin siksi toisinaan maailman vaarallisimpana käärmeenä.

Vaikutti pinnalle päin harmittomalta otukselta. Tarjoan kupin kuumaa ensi kerralla.

Uteliaille näkymä tämänhetkisestä majastani: Madhava

Tärkeimmät dokumentoitu kuvahuomioissa. Ja siinä siiten onkin 95% maallisesta omaisuudestani.