IRC-Galleria

Kai te kaikki muutkin pelkäätte?

Varsinkin sitä, että kuolette yksin? Että ette koskaan löydä sitä utopista parisuhdetta? Että ette koskaan tee sitä mitä tahdoitte? Että että koskaan saa tietää mitä tahdotte tehdä? Että elämä on aina yhtä siirapissa talsimista?

Vai mitä te pelkäätte?

Olen aina halunnut orjan. Vapaaehtoisia?

Mutta näillä leveyspiireillä (päivät ovat saman pituisia mutta eri levyisiä, rakas) saattaisin mieluummin lähteä itse orjaksi. Huoliiko kukaan?

"I miss my friends, who's names I can't pronounce"

Cherry#blogcomments

Ja

missähän se rikas mies viipyy, olen jo sopivasti naimaiässä. Alan kohta puolustaa sitä, että naisen huoltajuus tulisi siirtyä isältä aviomiehelle. Eipä tarvitsisi ajatella. Toisaalta minusta tulisi pian lainsuojaton sellaisessa paikassa, ja ilkeyttäni jäisin historiaan josain sodassa mieheksi pukeutuneena taistelleena naisena tai jotain.

SILTI

Minua ärsyttää yhteiskunta ihan "kybällä", koska en sovi siihen (en sillä että kovin yrittäisin).

Yleensä en aamulla herätessäni ajattele kuin että "jaha, uusi päivä, missä olen, kuka olen, ja mitä tänään tehtäisiin", toisin sanoen valun hiljaa tähän todellisuuteen.

Toissa-aamuna ensimmäinen ajatus, unen hitaasti valuessa päältä, "nyt oli kyllä, tässä yössä, todellisuus jännempää kuin uni."

Kuinka mahdoton on lähetyssaarnaaja-asento ateistille?

Guttersniper#blogcomments

Olen pohtinut tismalleen samaa (no en käyttänyt sanaa nussia (koska jörniä on paljon kivempi)) mutten saanut aikaan kirjoittaa. Hyvä että joku kirjoitti (vaikka eikös tuo nyt kaikille aivollisille ole selvää?)

Mun sormessa on haava.

Maailman tulevaisuutta vihjaa se, että nykyään voi suorittaa tutkinnon kotitöiden tekemisestä jollekin toiselle.
Ja se, että niitä tarvitaan hirveät määrät, "kun on noita vanhuksia jaada jaada".

Miksi mulle on ilmiselvää, että kun omat vanhemmat, ja vanhempien vanhemmat, ei pärjää enää yksin, olen siellä auttamassa? Ja kun ne ei enää pärjää kotonaan, ne voi tulla meille (ota hepsankeikka puolisokseni pyrkijä tämä laskelmiisi mukaan). Ja mulla on aikamoinen selviö, että sisarukseni ovat samalla linjalla (hee, hee, meitä biologisia on viisi, eli ei se edes olisi kuin noin kaksi ja puoli kuukautta vuodessa, mitä vanhempiaan "tarvitsisi kotonaan katsella".)

"Englannissa on hänestä kaksi sanaa, he ja she."
"Onhan suomessakin, miehestä sanotaan hän ja naisesta se."
No minusta tuo on ihan hauska. Meinasin kyllä kirjoittaa nuo sukupuolet toistepäin, mutta olisinko silloin saanut nauraa tuolle? Häpeä mies joka naurahdit, eikös niin?

Neliväritulosteet, "ja kun täällä on noita miehiä näköjään paikalla niin voisit mainita siitä kivastakin työstä", "ja on yhteistyökumppanina tuo seurakunta".

Arvatkaa tykkäänkä työttömänä olosta, tää vie multa hengen, kun joudun Sietämään Näitä Kammotuksia.

Kuka muka on melodramaattinen.

MUTTA

Neliväritulosteet. Huhuu, mikä järki siinäkin on. Olen saanut sellaisen käsityksen, että työttömät joko ovat täysin passiivisia, niin ettei mikään kirkasvärinen paperi saa työnhakuun, tai epätoivoisia, jolloin pieninkin paperinkulma vinkillä avoimesta paikasta saa taistelemaan luvasta vilkaista tuota paperia. Neliväritulosteet??? Kiiltävälle paperille. Miksi, hyvän henget miksi? (Koska luennoitsijat ovat ääliöitä, joille ei ole selvinnyt, että tuhoamme maapalloa joka sekunti, tai koska ne ovat yliälykkäitä, jotka tahtovatkin maapallon tuhoa.)

Olisinkohan voinut käyttää tuonkin tunnin paremmin, olisinko? Olisin voinut tehdä vaikka tyllialushameen (no niitä rikkaita puolisoita...)

Ja sellaista yhteiskunnan rakenteiden, sen epätasa-arvon, ylläpitoa. "Perinteisesti ollut naisvaltainen ala." Minulla ei ole, naisvaltaiselle alalle kouluttautuneena, kauheasti uskottavuutta, mutta olin silti nyt kiinnostunein juuri siitä vaihtoehdosta, mikä piti mainita "kun täällähän on muutama mieskin".
Kräääh. Menen kotiin luonnostelemaan opetushallitukselle viestiä siitä Pepsin bilsankirjasta.

Huiiii....

On aivan mahtavaa, kun tuntee ja tietää, että on saapunut maailmaan suurena lahjana vanhemmilleen, ja että heistä on aivan mahtavaa kun olen olemassa. Että minut on haluttu, minut on valittu. Että kaikkien muiden valitavien elämänteiden joukosta on päätetty ottaa juuri lapset.

Joo, ja suren sitten niitä, joita ei ole tahdottu, jotka eivät ole saaneet kokea sitä suurenmoisuutta, kun vanhemmat ovat aidosti, uhraamatta mitään, kiinnostuneita ja ihastuneita siihen ihmeeseen, joka kotona kasvaa. Ja kaiken sen hulluuden jälkeen, vieläpä valmiit päästämään sen pois.

Vaikka äitini tosin vähän vastusteleekin lapsiinsa kiintymistä juuri siksi, koska heidät joutuu menettämään. Ja meillä on tosi etäiset välit. Kuitenkin

minä olen ihme.

Olet sinäkin, vaikka ei ehkä ole tullut ilmi.

Kun rakastaa toista sillä rakkaudella, joka antaa hänen lähteä jos huvittaa, se siitä.

Mutta kun rakastaa sillä omistavalla (onko se sitten rakkautta?), mikä on se syy miksei voi antaa sen toisen lähteä, miksi on tapeltava ja kahlittava ja omistettava se toinen niin suurella volyymillä?
Onko tapeltava vastaan siksi, että voisi keskittyä siihen, valtaan, voimaan, mihin vain, niin kovin, ettei tunne kipua, jonka toinen lähtiessään, pois pyristellessään, jättää?

Mutta eikö ole paljon uljaampaa taistella toista jäämään, kuin päästää hänet lähtemään, häh?
Mutta eikä ole kapuniimpaa luottaa toisen arvostelukykyyn ja tahtoon ja päästää tämä menemään, kuin kahlita henkiseen patteriin, vai?