IRC-Galleria

Ah, rakastan yötyötä. Silloin voi täysin jättää aivot narikkaan ja olla oma ittensä yön hiljaisuudessa.. Mutta oi voi kolleegaparkaa joka joutuu milloinkin kärsimään mun omituisista päähänpistoksista. Tai omintakeisista sanoituksista biiseihin joita hoilailen pitkin jännittävää yötä.. No kyllä mä oikeesti töitäkin teen. Pitää kuitenkin pitää pientä vahtia ettei ne valkotakkiset löydä mua..mutta ei siitä sen enempää..

Meillä käväsi tuossa jokunen yö sitten puuvarkaita. Kyllä vain, yrittivät perhana pihistää meitin ulkokoristeen ja olivatkin rosmot raahanneet puun niin pitkälle ku voimat olivat riittäneet eli 20metrin päähän. Aika avutonta touhua sanon minä. Jos mä olisin lähteny puuvarkaisiin, niin en mä olis kyl jättänyt duunia kesken. No way. Mä olisin vaik pyytäny ystävällisesti ohikulkijoilta hieman työntöapua kun puu "täytyisi saattaa vuosihuoltoon" ja samalla hieman räpsyttänyt muuten niin valloittavia silmiäni eikä kukaan olisi osannut epäillä rikoksen hajua. Mutta ei nää amatöörit osaa. Toisaalta oli ihan hyvä etteivät päässeet puusta pitkälle sillä olis siinä ollu sitten pomolle selitettävää että mihin kadotimme yhden koristepuun suoraan silmiemme alta..

Ihastuttava kolleegani kävi todistamassa jälleen miehisyyttään myöhemmässä vaiheessa (aiemmin hän oli murtautunut erääseen pukukoppiin sahan ja pihtien kera! Ah, meillä on monipuolinen duuni!) ja työnsi puun oikealle paikalleen väkijoukon kadotessa. Häntä ei kuulemma hotsittanut ajatus rehkiä persepystyssä ulkosalla suuren väkijoukon alaisuudessa. Jäin villisti miettimään miksi.

Kun aamu valkeni ja aamutyöläiset saapuivat, lähdin suunnistamaan kohti pukkareita. Ja jälleen olin eksyksissä. Eikä avaimeni sopinut mihinkään koloon vaikka kuinka yritin työntää. Nooh, olisi tietysti voinut yrittää tarkistaa avaimen muotoa ennenkuin alkaa väkipaolla sillä riehumaan.

Harhailtuani 15minuuttia kellarikerroksen hämäryydessä hirmuinen jano oli hiipinyt hiljaa kielenkärkeeni. Mitä jos en löytäsi enää vettä? Mitä jos en löytäisi enää ikinä täältä pois? Mitä jos kukaan ei löytäisi mua ja mä nääntyisin nälkään? Näiden kysymysten saattelemana paniikki alkoi hiljaa hiipiä luokseni ja aloin hullunlailla takomaan ovea ja anomaan että joku päästäisi mut pois täältä. Kyynelvirta tulvi yliäyräiden kun kuulin jonkun hennon äänen sanovan: Hei onx kaikki ok, sä oot takonu sitä pukukaapin ovea jo tovin?
Mä kohotin katseeni hämmästyksissäni ja pälyilin epäilevännäköisenä ympärilleni. Käteni lopettivat hiljalleen pukukaappini oveen hakkaamisen.. Hämilläni tokaisin: joo mä tuota tässä harjoittelen vaan...aloitin meinaan kuntonyrkkeilyn ja täytyy pitää ittensä hyvässä sheipissä...juu nou...

Mitä tästä opimme? Älä maistele toisten mustikkarahkoja...

Siis apua mä olin tappaa itteni aamulla! Ei, en ole itsetuhoinen. Enkä omaa tietääkseni mielenterveysongelmia. Kaikki alkoi siitä kun mä olin lähdössä aamulla töistä kotiin. Niin juuri. Mä olin yön duunissa ja lähes elämäni voimissa saapuessani sokkeloista kellarikäytävää pitkin pukkareille. Mulla on viime aikoina ollut pientä flunssaa eikä noi duunin ilmastointilaitteet ole yhtään edesauttaneet paranemisprosessia. Päin vastoin, musta on tuntunut että mun nenän hana on jäänyt täysin auki eikä huoltomiestä näy. Vaikka mä kyllä mielelläni ottaisin jonkun upean uroksen parantelemaan mun flunssaista olotilaa... No niin, mutta takaisin siis pukkariin..

Mä olin siinä sitten vaihtamassa kuteita kun taas alkoi tuntumaan hirmuinen valuilmiö ja hädissäni kaivelin villakangastakkini taskuja josko sieltä löytyisi apuvälineitä ja samassa käteeni tarttui jo hieman käytetty nuhjuinen nenäliinan reuhka. No sellasta paperimössöähän se oli eikä mitään kangasversiota niinkuin mummuilla. Siinä samassa vetäsin syvään henkeä niistääkseni mutta vedinkin samalla henkeeni jättitupon nenäliinaa!!!!!

Tuntui etten saanut happea ja oksennus reflesikin tuli avuksi kakomaan paperituppoa ulos kurkusta...tunne oli mitä epämiellyttävin ikinä, edes leivänmurut eivät yltäneet samaan inhaan tunnelmaan vaikken niidenkään henkeenvetämistä suosittele edes parhaimmalle viholliselleni.. Saatoin vain vedet silmissä katsoa peilistä valkoista tuppoa kurkussani ja toivoa että happi riittäisi vielä hieman pidempään ennenkuin tukehtuisin. Saatoin jo nähdä mielessäni seuraavan päivän lööpit: "Tyttö tukehtui nenäliinaan" taikka "Ilmastointi oli liikaa - nenisliina löytyi kurkusta"... Samassa sain vihdoin rykästyä limaisen nenäliinapallon kurkunpäästäni ja henki kulki taas keuhkoihini. Tunnelma oli voiton riemuinen ja helpottunut vaikkakin olin hieman hämilläni tapahtuneesta. Tarkastelin käteeni jäänyttä nenäliinan reuhkaa huomatakseni että se oli täysin murtumispisteessä ja näin ollen siitä oli irronnut valtavan imun voimasta tuo tukehduttava palanen...

Uskomatonta mutta totta: Meinasin siis tukehduttaa itseni nenäliinaan..Älä kysy miksi vaan miten...
ja mitä tästä tapauksesta opimme? Älä käytä käytettyä nenäliinaa. Piste.

Mulla ei ole elämää. Ja ärsyttävät ihmiset, pysykää kaukana tai mä puren! Oon syöny paljon ärripurrinmurrin keksejä! Oikeasti mul on vaan nälkä eikä kaapis oo mitään syötävää. Ei niin mitään. No on siel mut ei mitään mitä mä haluisin. Ah, en uskalla mennä enää uloskaan kun siellä on vähintään yhtä kylmä kuin mun jääkaapissa. Ei sillä että mä muka majailisin mun jääkaapissa mut kuitenkin. Ja miten se mihinkään liittyy? no ei niin mitenkään! Kirjoitan tätä unissani ja voitte kenties muistaa lähimenneisyydestä mun unien olevan aika rajuja. Mutta elämä on. Ah, mulla ei ole elämää. Sanoin sen jo. Damn. Ei enempää spagettia ja kanaa iltapalax. Pistää pään sekaisin. Niih!

Joo, ette ikinä arvaa mitä mulle tossa yx yö tapahtui! Jotain ihan kaameaa, ennen kuulumattoman ahdistavaa!!!
No se oli ihan tavallinen ilta ku mä tulin himaan ja tuttuun tapaan vedin yökkärit päälle ja istuuduin lukemaan kirjaa sängylle. Äkkiä mä kuulin pelottavaa siipien kahinaa pään yläpuolelta ja silloin se hyökkäsi! Jättiläisvampyyrilepakko!!!
Ei saatana mun sydän hyppi tuhatta ja sataa sillä aikaa kun se otti katosta vauhtia uuteen iskuun. Mietin paniikin omaisessa tilassa että millä vitulla mä listin sen; anteeksi, siis hankkiudun siitä inhakkeesta pikaisesti eroon, sillä mun lempikirjalla (Selibaatti-päiväkirjat..) en siihen otukseen tahtonut koskea. Liian kauan mietin ja äkkiä tulee hyökkäystä sekä oikealta että vasemmalta! Ei helvetti, niitä on kaksi ja ne yrittävät raadella mun pään! Mietin kuumeisesti, että mistä ne on päässeet ees valtaamaan mun huoneen, sillä täällä ei pitäs olla mitään erityisiä koloja tai muuta, juuri remontoidussa kämpässä. Ei pitäs olla varsinkaan vampyyrilepakoiden pesiä..
Samassa mä huomaan, että mun ikkuna on selkosen selällään ja tuuli puhaltaa kylmästi mun kasvoille.
Jostain käteeni ilmestyy rullaksi kääritty Iltalehti ja mä huidon ilmaan hullunvoimalla edes nähden minnepäin suunnata iskuja. Kuin hidastetussa filmissä, mä saan osuman toiseen vampyyrilepakkoon ja se putoaa kanveesiin. Toinen hyökkää uudestaan ilmasta mutta mä onnistun väistämään sen samalla tyrmäten myös viimeisen otuksen hämärän rajamaille. Ne yrittää nousta ilmaan, mutta Iltalehti viuhtoo niitä vimmatulla voimalla jolloin niiden sisälmykset pursuaa ulos...AND THE VICTORY IS MINE MINE MINE...heristelen käsiäni ilmassa samalla kuin hidastettu filmi alkaa pyörimään normaalia vauhtia...
Sydän hakkaa edelleen miljoonaa, mutta olo on helpottunut. Ei enää siipien kahinaa. Ei enää inhottavaa repivää tunnetta päänahassa. Eikä varsinkaan niiden lisääntymisaikeita. Mä en ees uskalla katsoa nurkkaan jonne ne jäivät ja iltalehtikin putoaa samaan syssyyn lattialle. Mua oksettaa ajatus, että mun pitäs nukkua "sillä" puolella. Vaihdan siis sängyn puolta, suljen äkkiä ikkunan ja sammutan valot. Kuulinkohan sittenkin vielä siipien kahinaa...

Niin se on vaan aika vierähtänyt kun muija on leijaillu jossain hämärän rajamailla.. Ei, en käytä aineita enkä vedä mitään muutakaan. Paitsi koiraa talutushihnassa. Ja se se vasta onkin varsinainen fifi. Joo, mä oon hankkinu koiran; olipas taas älykäs veto sekin. Kun en mä oikeen ymmärrä miten se toimii. Ja noi kissatkin. Ne luulee olevansa koiria tai sitten niillä on joku identiteettikriisi.
Eräänä päivänä mä meinaan tulin himaan hymyssä suin lallatellen kunnes mä näin sen. Ne tuijotti mua suorassa rivissä istuen kuin odottaen Rouva Majurin seuraavaa käskyä. Ehei, ne ei yhtään näyttäneet viattomilta!
Kun mä lähdin käveleen olkkarii kohti niin ne yritti kampata mut. Mut mä tajusin niiden "salaiset" aikeet ja raivasin rohkeasti ittelleni tietä sotatanteelle. Näky oli mitä pelottavin. Mun uusi ihana rakas sohva oli riekailena. Seinät tapetoitu skeidaisilla tassun jäljillä. Akvaario sirpaleina. Mun KALAT! Kaikki syöty elleivät ne sitten osanneet karata ikkunasta (epäilen kuitenkin etteivät olisi osanneet vääntää kahvaa auki..hmm). Matto silputtuna pieniksi palasiksi ja verhot siivuina kuin kärpäsovi. Se näky muutti koko mun elämän. Ja mä ymmärsin vinkin. Se raaka totuus joka ei olisi saanut unohtua. RUOKA. Mikä ihana teko syy.

Mä oon ollut tässä viimeaikoina enempi hotellissa töissä kuin noissa "tavallisissa" respoissa taikka puhelinneitona. Se on ollut varsin viihdyttävää hommaa. Varsinkin hiljaisina hetkinä. Silloin mä oon keksinyt aina jotain omaa pientä viihdykettä pysyäkseni virkeänä päivän (tai illan) loppuun asti.

Meillä on tuolla hotellilla sellainen pieni jääkaappikoppero-huoneboxi jossa ovena on vain pitkät punaiset samettiset verhot. Ja tietty verhon vieressä on asiakkaita varten rakennettu lukaalisohva pehmotyynyineen jonka kohdalle kattoon on kiinnitetty telkkari ja langattomat kuulokkeet etteivät häiritsisi telkkarin äänillä muita. Vai olix se niin että ne kuulis äänet paremmin eivätkä häiriintyis muusta hälinästä..
Oli miten oli; parasta viihdykettä on piiloutua tuonne verhon taakse mukanaan telkkarin kauko-ohjain ja odottaa tulevaa uhria verhon raosta salakavalasti tirkistellen. Kun sopiva tyyppi istahtaa lokoisasti sohvalle ja vetäisee itselleen kunnon lepoasennon mieliohjelmaansa seuraten niin siinä vaiheessa on hyvä aloittaa itsensä viihdyttäminen. Enkä taaskaan tarkoita "sellaista" itsensä viihdyttämistä!

Hauskinta on vaihdella kanavaa yhtäkkiä toisesta toiseen ja sitten asiakkaan hämmentyessä ja mennessä respaan valittamaan kanavan hyppelystä vaihtaa kanava takaisin alkuperäiseen respatytön tai pojan tullessa tarkistamaan tv:n toimintaa. On siinä naurussa pitelemistä kun asiakas selittää epäuskoiselle respalle kuinka tv-kanavat vaihtuvat automaattisesti eikä oma mielikanava pysy paikoillaan silloin kun paikalla ei ole muita kun itse asiakas. Myös äänen vaihtelua voidaan tähän tilanteeseen soveltaa; siinä tosin on pienenä vaarana että asiakkaastamme tulee kuuro.

Toisinaan on myös mahtava tunne kun huomaa asiakkaan seuraavan intensiivisesti jotain kauhuelokuvan pätkää jossa tunnelma on liiankin todenmukainen. Näissä tilanteissa on vekkulimaista ryömiä verhon takaa ja tarrata asiakkaan jalasta kiinni kesken monsterin hyökkäyksen. Tässä tilanteessa tosin vaarana on että asiakas potkaisee päähän, mutta on se ilme sen arvoista. Myös suora hyökkäys verhon takaa sopivalla hetkellä aiheuttaa monet naurut. Ja sydän kohtaukset. Silloin on myös hyvä osata antaa tekohengitystä!

Ah...taas niiiiiiin ihana aamuherätys että. Näin jotain todella villiä unta enkä millään olisi tahtonut herätä mutta töihin raahauduttiin puhelinneidix. Siis vaihdeneidix. NE puhelinhommat mä oon jo toistaiseksi jättänyt jäihin.. Näinä väsymyksen kummajaisaamuina mua aina jänskättää varsinkin se mitä ihmettä puhun jengille työtaustastani tuntien..vaikka ei se oo ennenkää menoa estänyt :D

Nooh, tossa mietiskelin syntyjä syviä kun pikkubroidi astui kuun alussa armeijan leiviin, että mitäpä jos minäkin? Kovin pyörittelin mielikuvaa siitä kuinka me poikien kanssa juostais kilpaa aseet selässä mettäreissulla yli esteiden ja sit ryömittäis kiväärit ojossa mutaloskassa. Illalla sitten lämmiteltäisiin kamiinan ääressä, haistais pahalle ja puhuttais paskaa päivän meiningeistä. Ja odoteltais sit seuraavaa lämmintä safkaa kuin kuuta nousevaa ja toivottais ettei mikään muu nousis...tai no ehkä vähän!
Loppupeleissä mä päädyin kuitenkin sille kannalle että äijät tehköön miesten työt ja mä vaan meikkaan. Se sopii mulle kuitenkin paremmin kuin uiskentelu loskassa, vaikka tiedänkin että ajatus märästä vaaleasta mirristä houkuttaa useampia. Joskus pentuna oli kyl siistii juosta temppuratoja läpi mutta senkin hohdokkuus on vuosien mittaa kadonnut. Johtunee osittai siitä että nykyään pitäis pukee ylleen jotkut ahdistavan rumat sporttiliivit yms että tissit ja muut eivät hyllyisi liikaa toisten silmien edessä. Ja mähän tahtoisin vaan pukeutua pitsiin tai sit vaan olla alasti. Kyllä, alasti on hyvä vaihtoehto. Paitsi ei ehkä armeijan leivissä...

Ah. Vihdoin taas vaihtui vuos. Ja mitä mä tein silloin. Olin rakettien maalitauluna ihan kirjaimellisesti. Kyllä rakettien lennättäjät Suomessa ovat niin muita huomioivia että. Tahdon siis kiittää teitä kansalaisia siitä, että ainakin yrititte osua! Se raketeista ja kansalaisista. Täällä ei ole mitään nähtävää. Eipä! ->

Eilen näin vaihteeksi jotain sangen erikoista. Katsoimme viattomasti herra Johtajan kanssa jotain äksön-elokuvaa kotosalla; iltasaikaan. Samalla herra Johtaja heitti jotain aivan levotonta juttua tyyliin "mulla on perseessä reikä". Mä olin siihen niinku että fine, nii meillä kaikkilla on juu nou. Ja sitten se tapahtui. Istahdin lattialle vaihtaakseni uuden karheaan dvd-soittimeeni uuden elokuvan käännähtäen samalla herra Johtajaa päin (olin siis suoraan hänen edessään lattiatasolla herran röhnöttäessä sohvalla) nähden jotain minkä olisin voinut jättää sillä hetkellä näkemättä...siellä tosiaan vilkkui perseen reikä!
Herra Johtaja oli kuin olikin puhunut totta rektaalinsa sijainnista enkä voinut uskoa silmiäni! Odotin saavani luuvitosesta otsaani sen seurauksena että huomautin herra Johtajan anuksen vilkkuvan kuin milläkin ruskeanreiän ritarilla niin vilkkaasti että olisi syytä ostaa joko uudet housut tai vähintäänkin hieman edes peitellä tätä valloittavaa näkymää vaikka tyynyllä ellei oikeasti odottanut "junan" tulevan käymään. Mutta ei. Luulen, ettei herra Johtaja edes kuunnellut valaiseviani sanojani, sillä mitään ei tapahtunut. Ei siinä auttanut muu kuin vetästä silmälaput omille silmille, että saisi edes jonkinlaisen mielen rauhan ja toivoa uusia housuja! Että näin tällä kertaa...

Mulla on viimeaikoina ollut ihmeellisiä käsityksiä siitä kuka mä olen. Noh, tähän varmaan liittyy osittain se että oon ehkä natustellut jotain hämärää safkaa joka on saanut outoja ajatuksia mun päähän. Ne kummalliset unet on onnex vähentyneet sen jälkeen kun ostin unisiepparin ja asensin sen sängyn yläpuolelle.

Tuossa toissapäivänä myö saatiin netti toimiin vihdoin meillä kotona ja koska johdot olivat lyhyet niin jouduin itse jumittamaan kannettavani kanssa eteisen matolla herra Johtajan näpytellessä omaansa pelihuoneessa (Ei, ei se "sellainen" huone ole, hölmöt!). Siinä röhnöttäessäni mahallani katselin peilikuvaa (kyllä, meillä on peiliseinä!) ja kauhistelin kauhuissani valasmaista olemustani.
Jalkojani heiluttelin koukussa yläilmoissa pyrstönlailla samalla läskieni levitessä koko maton laajuiselle alueelle. Niin, oikea valas olo tuli kun herra johtaja päästi sisään kaksi hämärää tyyppiä jotka tuijottivat minua epäuskoisesti. Eivät onneksi uskaltaneet kysyä minkä lajin valas olin, sillä muuten olis tullut tupenrapinat. Tai tässä tapauksessa valaanihran loisketta mutta ei siitä sen enempää..

Kuitenkin, siinä itseäni ja valasmaista olemustani tuijotellen jatkoin tyytyväisenä tietokoneellani leikkimistä enkä antanut sen apinashown häiritä tekemisiäni joka muutoin pisti taloa matalaksi. Tilanne kuitenkin olisi varmasti ollut kuvauksen arvoinen; ei nyt ihan joka päivä nää valasta eteisen lattialla tietsikaa näpytellen! Että näin!

No niin. Tämä se on ollut taas vallan viihdyttävä viikko. Eilen viihdytin kolleegaani vilauttelemalla nilkkaani, josta hän innostui vallan. Onnessaan tämä muutenkin niin valloittava yksilö pyöritteli itseään toimistotuolin ympäri hyräillen samalla jotain kesäistä biisiä. On se ihanaa kun joku tulee iloiseksi niin maan pienistä asioista!

Ja vallan vekkulia keitto-ohjetta sain tänään käsiini sillä toinen kolleegani suunnitteli illanviettoa ystävättäriensä kanssa ja olivat yhdelle näistä ehdottaneet Riekko-keiton väsäämistä. Ei kuulemma ollut aavistusta miten sellaista tehdään ja niimpä nämä muut neitokaiset valaisit toista tällä seuraavalla keitto-ohjeella (jota muutkin saavat nyt hyödyntää vallan kun otin tehtäväkseni levittää tätä ohjetta ethiä päin...) :

Riekkokeitto

Alakhun otethan pyssy ja ammuthan riekko. Se suolistetathan ja suolathan. Otethan 3 litraa vettä ja keitethän riekko siinä. Heitethän vesi pois. Sitten otethan 1 litra maitoa ja keitethän riekko siinä. Heitethän maito pois. Ja sitte otethan 2 litraa kirkasta viinaa, kiehautethan riekko siinä. Heitethän riekko pois.


Että näin tänään!