IRC-Galleria

Ah, rakastan yötyötä. Silloin voi täysin jättää aivot narikkaan ja olla oma ittensä yön hiljaisuudessa.. Mutta oi voi kolleegaparkaa joka joutuu milloinkin kärsimään mun omituisista päähänpistoksista. Tai omintakeisista sanoituksista biiseihin joita hoilailen pitkin jännittävää yötä.. No kyllä mä oikeesti töitäkin teen. Pitää kuitenkin pitää pientä vahtia ettei ne valkotakkiset löydä mua..mutta ei siitä sen enempää..

Meillä käväsi tuossa jokunen yö sitten puuvarkaita. Kyllä vain, yrittivät perhana pihistää meitin ulkokoristeen ja olivatkin rosmot raahanneet puun niin pitkälle ku voimat olivat riittäneet eli 20metrin päähän. Aika avutonta touhua sanon minä. Jos mä olisin lähteny puuvarkaisiin, niin en mä olis kyl jättänyt duunia kesken. No way. Mä olisin vaik pyytäny ystävällisesti ohikulkijoilta hieman työntöapua kun puu "täytyisi saattaa vuosihuoltoon" ja samalla hieman räpsyttänyt muuten niin valloittavia silmiäni eikä kukaan olisi osannut epäillä rikoksen hajua. Mutta ei nää amatöörit osaa. Toisaalta oli ihan hyvä etteivät päässeet puusta pitkälle sillä olis siinä ollu sitten pomolle selitettävää että mihin kadotimme yhden koristepuun suoraan silmiemme alta..

Ihastuttava kolleegani kävi todistamassa jälleen miehisyyttään myöhemmässä vaiheessa (aiemmin hän oli murtautunut erääseen pukukoppiin sahan ja pihtien kera! Ah, meillä on monipuolinen duuni!) ja työnsi puun oikealle paikalleen väkijoukon kadotessa. Häntä ei kuulemma hotsittanut ajatus rehkiä persepystyssä ulkosalla suuren väkijoukon alaisuudessa. Jäin villisti miettimään miksi.

Kun aamu valkeni ja aamutyöläiset saapuivat, lähdin suunnistamaan kohti pukkareita. Ja jälleen olin eksyksissä. Eikä avaimeni sopinut mihinkään koloon vaikka kuinka yritin työntää. Nooh, olisi tietysti voinut yrittää tarkistaa avaimen muotoa ennenkuin alkaa väkipaolla sillä riehumaan.

Harhailtuani 15minuuttia kellarikerroksen hämäryydessä hirmuinen jano oli hiipinyt hiljaa kielenkärkeeni. Mitä jos en löytäsi enää vettä? Mitä jos en löytäisi enää ikinä täältä pois? Mitä jos kukaan ei löytäisi mua ja mä nääntyisin nälkään? Näiden kysymysten saattelemana paniikki alkoi hiljaa hiipiä luokseni ja aloin hullunlailla takomaan ovea ja anomaan että joku päästäisi mut pois täältä. Kyynelvirta tulvi yliäyräiden kun kuulin jonkun hennon äänen sanovan: Hei onx kaikki ok, sä oot takonu sitä pukukaapin ovea jo tovin?
Mä kohotin katseeni hämmästyksissäni ja pälyilin epäilevännäköisenä ympärilleni. Käteni lopettivat hiljalleen pukukaappini oveen hakkaamisen.. Hämilläni tokaisin: joo mä tuota tässä harjoittelen vaan...aloitin meinaan kuntonyrkkeilyn ja täytyy pitää ittensä hyvässä sheipissä...juu nou...

Mitä tästä opimme? Älä maistele toisten mustikkarahkoja...