IRC-Galleria

Siis voi dillejen kevät retki! Voiko kukaan oikeesti olla vielä kömpelömpi kuin mie? Siis kaikki alkoi siitä ku olin eka duunipalaverissa kuunteleen eksoottisia tilannelukuja ja suunnistin sielt sit iloisin mielin porukoille safkaan mun lempiruokaa. Nooh, mutsi ei ollu siinä kotosalla, joten jäin odotteleen sitä lämmitettyäni itselleni safkaa ja kuunteleen faijan koulunäyttösuunnitelmia joista en valitettavasti ymmärtänyt juuri mitään. Paitsi sen että ilma tulee ja ilma menee :D

Oli jo myöhä ja mun piti ehtii torkkuu ennen duuniin menoa ja niimpä ilmoitin mutsin juuri sisään astuessa että joo kiitos moi, mie lähen himppeen! Mutsi oli käyny kalassa ja pyydystänyt myös kissoille ruokaa mutta päädyimme siihen tulokseen että ruoka-auto tulisi huomenna mun kämpille.
Niinpä lähdin sitten tallusteleen kotia kohti äipän jäädessä purkamaan ostoksiaan. En yleensä käytä bussia turvallisuussyistä (matkapahoinvointia..) mutta tällä kertaa päätin jostain syystä jäädä venaileen dösää 5minsax läheiselle pysäkille. VIRHE!!!!!!

Kaikki meni hyvin siihen asti että hyppäsin ajallaan olevan dösän kyytiin ja painoin nappia oman pysäkkini kohdalla. Hypin onnessani dösästä ulos ja päätin käyttää pientä oikopolkua hyppelessäni kotia kohti. VIRHE!!!!!!!

Ennen kuin saavutin asfaltin reunaman, en tiedä mitä tapahtui mutta kuin hidastetussa filmissä kaaduin naamalleni maahan ja joustavasti otin käsillä asfaltin vastaan niin että naamani jäi vain sentin päähän maan kosketuksesta. Oikea polveni sitävastoin tahtoikin hyväillä asfaltin ja polun välistä maaperää vähän liiankin intiimisti. Eikä kukaan vittu saatana pysähtynyt auttamaan neitoa ylös... Kipu oli kova polven tietämillä, mutta nolostuneena riuhtasin itseni ylös ja lähdin raahaamaan jalkaani kohti kotia. En uskaltanut edes katsoa miltä polvi näytti, sillä mun lempifarkut olivat revenneet kahtia juuri tuosta polven kohdalta. Ei siitä jalasta nii huolta mutta ne farkut!

Sydän alkoi hakkaamaan tuhatta ja sataa ja kipu alkoi hiipiä pidemmällä ja kyyneleet nousivat mun silmiin yrittäessäni kävellä eteenpäin. Vastaan tuli pikku chihuahuja joita oisin tahtonut pysähtyä paijailemaan mutta ylväästi jatkoin matkaa eteenpäin sillä en kyennyt kyykistymään. Ja tuskan hiki alkoi virtaamaan kasvoiltani kiivetessäni portaita sillä meidän rapussa hissiin päästääkseen oli ensin kavuttava lähes kerros portaita ylöspäin. Saamaan hissiin ahtautui vielä eräs naishenkilö jolle sain sanotuksi ystävällisesti "Kerros?" ja painoin nappia.

Vihdoin kotona ja vaihtamassa housut. Haava ei ollut iso suhteessa kipuun; erittäin inhan näköinen, joten paniikissa soitin äidin apuun heittämään mut päivystykseen jotta paikkaisivat jollain tavalla rikkimenneen jalan. Vielä nolompaa oli soittaa duuniin, että hei "kaaduin selvispäin kadulle ja nyt joutuu saikuttaan". Ei helevetti, ei näin!

No mutsi tuli ja lähti heittään mua lekurille ja sen taluttaessa mua autoon sen oli pakko linkata samoin ku mä. Kuulemma myötätunnosta. Oli siinä varmaan aikamoinen näky! En tiennyt enää olisiko pitänyt itkeä vai nauraa ku mutsi muistutti mua että enkös mä mennyt nurin kerran kanarialla asuessani juuri duuniin mennessäni..ja satuttanu jalan samasta kohtaa...voi elämä mun kanssa!

No lekuris ootettiinkin sitten tunti ja todettiin että mitään ei ollut murtunut mutta iso isku oli käynyt ja haava oli putsattava. Hoitotäti oli erittäin mukava, mutta puhdistusaineet sitä vastoin eivät. Lopulta pääsin pois polvi pienessä paketissa ja hoito-ohjeeksi annettiin särkylääkettä ja 2pvän päästä siteen vaihto/pesu. Hengissä selvittiin siis.

Mitä tästä opimme? kävele mieluummi eläkä käytä oikopolkuja! Tai sitten vaan on hankittava joku taluttamaan...niin ja systerin ehdotus ei ollut huono..niin että kun kaatuilen ihan liikaa selvispäin niin olisiko syytä harkita kännissä kulkemista jospa nuo kaatuilemiset vähenisivät...ken tietää...

Siis tää on jotain uskomatonta! Kerrassaan poikkeavaa!!!
Siis, mä olin tos muina miehinä katteleen Dexterii töllöstä ja ex-herra Johtaja istui vieressäni myöskin varsin velttona. Niin, jos en ole asiaa aiemmin esittänyt niin, me olemme herra Johtajan kanssa nykyään vain kämppiksiä eikä niin mitään muuta. Valitettavasti joudumme vielä jakamaan yhteistä asuntoa, mutta viimepäivinä kaikki on sujuneet suhteellisen kivuttomasti. No anyway, oltiin siinä yhdessä katsomassa sitä töllöä mun kissojen ja pikkuhaukun riekkuessa taustalla. Ja koska pikkuhaukku on vielä vauva ja kovin hellyyden kipeä, kiipesi se herra Johtajan syliin huomaamatta jyrsimään luutansa.

Siis, pyydän syvästi anteeksi tässä kohtaa herra Johtajalta, että katseeni harhaili jotenkin hänen muniensa kohdalle koiran jyystäessä luutansa samalla paikalla repien hieman herra Johtajan farkkuja juuri tuosta samaisesta kohdasta. Hämmästyneenä seurasin vierestä ja olin kieltämässä hauvaa pahan teolta kun herra itse paniikissa siirsi hauvaa pois sylistään. Eipä auttanu sillä haukku oli tulossa takaisin sillä sen luun jämät olivat jääneet lepäilemään herra Johtajan munien päälle!

Paniikissa huusin vain "sen luu on sun munien päällä, luu on sun munien päällä!" eikä herra Johtaja meinannut ymmärtää sanomaani ja vain jatkoi koiran siirtämistä pois. Ja siinä se edelleen oli,. Luun jämät munien päällä kunnes herra Johtajan käsi osui oikeaan kohtaan... "Ai emmä huomannu.." Niimpä! No en mäkään olis muuten huomannu mut mun ymmärtääkseni koirilla ei oo ollu tapana aloittaa mitään suihinottoa kesken ohjelman ja vielä kaikkien nähden! Kerrassaan hämmentävää..

Lisäksi tätä pakkaa sekoitti herra Johtajan hämärät puheet siitä kuinka voisin pukea ja meikata hänet naiseksi eräisiin juhliin, jossa hän esittäisi itse herra Johtajan uusinta tyttöystävää joka oli tullut paikkaamaan sairastunutta miestänsä. Ei siinä mitään, mutta kun puhe siirtyi vielä siihen osastoon, että mitä jos hänestä tulisikin shemale, että pitäisikö otattaa silikoni-implantit heti vai kävisikö ensihätään jokin kotikonsti. Tiedän, että herra Johtajalla on salaisuutensa mutta että silikonit? Ne hameet ja pitsialusvaatteet vielä ymmärrän kokeilun haluisella teinillä. Että näin meillä tänään!

p.s.En mä katsonut oikeesti!

Niin, tuli taas tehtyä älynvekkuli reissu Tallinnaan toissapäivänä. Mä olin kelannu et joudun lähteen yxin reissun päälle mut sit yx mukava exduunibööna liittyi mun vallattomaan seuraan. Nooh, tos oli niinku lähtö puol kahentoista laival ja arvatkaa vaa kuka valvo koko helvetin yön aamuun asti. No tää pälli tietenkin!

Joo, piti roikkua jossain netin syövereissä vokottelemassa pieniä poikia vaik olis pitäny vetää hirsiä perse homeessa että jaxais sitten virkeänä pitää flirttiä yllä tuolla risteilymaailmassa. No olihan se tiedossa että sellanen mummojen ja pappojen viihdytysristeily siitä oli tulossa. Ei, en inhoa vanhuksia, mutta joskus ne osaavat olla huonomuistisuudestaan ERITTÄIN rasittavia. Mutta kyllä mä rakastan MUN mummoja.

No mutta joo, rahatilanne oli mitä paskin taas ikinä. Sain riuhtoa pari kassillista pulloja kauppaan jotta sais ees jonkilaiset kaljarahat. Ei, en ole juoppo mutta eihän sitä ny ihan kuivin suin kehtais missään juostajolkottaa. Arvatenkin kävi niin, että myöhästyin metrosta sillä aikaa ku yritin työntää niitä pulloja siihen vitun masiinaan joka stoppas koko ajan "error"-sanan kera. Ei siinä mitään, mutta kun siinä kädet täristen kävin lunastamassa pullorahat ja samalla yhden energiajuoma tölkin, niin myymälävartijan tuijottaessa mua tiukkana kaadoin sitten energiat pitkin rinnuksia muka hörpätessäni kunniallisesti vähän virikettä.

No metroa sitten odotettiin. Yleensähän se kulkee vähintään 10minuutin välein, mutta ei tietenkään tänään! Kello tikitti miljoonaa ja mä tajusin että nyt mä myöhästyn sovitusta tapaamisesta ja samal ehkäpä jopa laivasta. Vitutus alkoi olla kova sillä 20minuutin metron odottelun aikana ohi oli mennyt 3 junaa Mellunmäkeen, kax junaa "Ei matkustajille"...eikä yhtään metroa Ruoholahteen missä mun piti olla jo lähes 40min sitten. Tuli ihan sellanen fiilis että ihan just alan hajottaan paikkoja tai potkasen ees jotain mummoa jotka päivitteli siinä vieressä jotain älyvapaan typerää. Mutta onnex mä sain hillittyä itteni. Ja se fakin metro vihdoin tuli. No olinahn mä reippaana neitona soittanu kamulle et tää myöhästyy mut en arvannu et näin paljon! Joo, mä tiedän, mä olen aina myöhässä mut tällä kertaa toi ei ollu mun syy. Tai en ainakaan myönnä. Olis kyl pitäny soittaa iloinen puhelu HKL:lle ja kehua niiden niin loistavaa palvelua. "Kiitos kun käytät julkisia", ja paskat sanon minä!

Vihdoin olin sit tapaamispaikas jossa bööna odotteli mua ja mä olin ihan totaalisen koomassa. Hävetti olla myöhässä ja koomassa yhtä aikaa eikä kyse ees ollut siitä että olisin ollut aloittelemassa tai lopettelemassa yxin..no saavuttiin kuitenki ennen laivan lähtöä satamaan ja käytiin lunastaa liput. Itse risteilyhän oli ilmainen, mut buffee safkat klo 17.45 illalliseen oltiin lunastettu 19egen kuohkeaan hintaan. Ja mulla oli sanoin kuvaamattoman kauhia näläkä. En tietenkään ollut syönyt aamupalaa. En tietenkään haukannut muutakuin pari suklaapalaa lähtiessäni. Mun metelöi kuin peltijuna ja samalla hihittelin jotain hämärää itsekseni.

Ennen laivaan astumista kävin nostaan viimeiset pennoset tililtä ja kelailin että josko oisin jo meidän päässä vaihtanut vähän rahaa. Mut ei, bööna oli sitä mieltä et ehtii sit laival tai maissa. Mua jäi kuitenkin hieman kaiveleen tuo asia. No mut sit suunnistettiin onnessamme kohti laivaa ja meinasimmekin aluksi lähteä ruotsinlaivalle kuokkimaan "muka vahingossa" tietenkin, kunnes löysimme oman laivamme suuren suuresta satamasta.. Meillä ei ollut varattuna hyttiä sillä kuka sellaista päiväristeilyllä tarvitsee varsinkin kun ei ole pelkoa että tarvitsisi ns.pano öh, viihdykehuonetta pappojen kera..

Päätimme aluksi kuitenkin suunnistaan syömään jotain, sillä musta alkoi tuntua väsymyksen ja nälän seurauksena hieman huimaavaa olotilaa. Päädyimme pub bistroon, jossa viekas miespuolinen baarimikko sai myytyä meille kasan erikoismakkaraa ja uuniperunan erikoissalaattien kera. Lisäksi kuulemma BB-olutta: lämmintä San Miguelia ja ateria kokonaisuus oli täydellinen! "12euroa kiitos ja näkemiin". Viddu. Sinne meni. Rahat. Ruoka ei meinaan ollu kummoista. Makkarat...no kyllä niitä söi ennemmin kuin selkäänsä otti, vaikka näyttivätkin hieman epäilyttäviltä. Ja lisukesalaattina ollutta peruna-ja italian salaattia meikä maisteli pitkin hampain. Tykkään kyllä kaupan edellä mainituista lajikkeista mutta..noh aina ei voi voittaa. Siinä sitten mutustelimme niin että nälän tunne helpotti. Ah kuitenkin sitä ihanaa jälkitunnetta kun tuli vahingossa syötyä salaatin mukana raakaa sipulia joka muiden salaattien tavoin alkoi kivuta tietyin väliajoin ylös..nam!

Olimme pistäneet merkille infotaulusta että karaoken piti alkaa pubissa kello 12.45 ja istuimme tyytyväisinä odottelemaan sillä aikaa tähtenä oloon oli vain vaivaiset 15minuuttia. Hämmästykseksemme areenalle saapui kuitenkin trubaduuri jonka luulime soittaneen jo kello 11.45. Tai niin ainakin aikatauluinfossa kissankokoisilla kirjaimilla ilmoitettiin. Nooh, seurasimme kuitenkin jännityksellä vierestä kun paikalle saavui selvä risteilyisäntä joka istuutui ihan trubaduurin läheisyyteen ja katseli hermostuneesti kelloa. Kun soittoniekka lopetti sitten yhden biiseistään, riensi komeahko risteilyisäntämme väliin keskustelemaan aikatauluista, jonka jälkeen soittomies huikkasi saavansa potkut ja häipyi vähin äänin. Siinä sitten päästiin karaoken iloiseen maailmaan 15minuuttia myöhässä aikataulusekaannuksen vuoksi. Mutta ei se mitään, meillä on onneksi kärsivällinen luonne ja aikaa odottaa! Niin, ja saihan se paljon anteeksi ku näytti niin kivalta. Siis se risteilyisäntä.

Nooh, aika kuivia esityksiähän nuo oli ja tuntui kuin olisin itse ollut keikalla jonne ei osu sitten vahingossakaan yhtään hyvää laulajaa ja ihan piruuttani kävin itsekin laulamassa yhden kappaleen. Samassa pongasin entisen tutun baarimikon istuutuvan isännän viereen ja villisti vilkkuttelin hänelle salin toiselta puolelta. Tyypin ilme oli hämmentynyt, mutta ei niin hämmentynyt kuin mun muisti! Mä en millään meinannut saada nimeä päähän ja olishan se ollu noloa jos se olis uskaltanu tulla moikkaa meitä tyttöjä ja mä en ois voinu esitellä sitä. Vai olisko mun pitäny vaa heittää "joo täs on seppo, vitsi vitsi!!!" ja naurannu räkäsesti päälle. Onnex ei tarvinnu. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja kysyinkin mun ystisböönalta että näyttääkö se sen nimiseltä. Ei kuulemma näyttänyt. Mut sit ne kuulutti sitä laulaan ja mä olin voiton riemuinen. Mä muistin!

Tietty tyyppi vilkuili meitä ja hymyili mut ei tullu jutteleen. Kävin kuitenki vähän poikia jututtamassa ja risteilyisäntä heittäytyi varsin villiksi heti kättelyssä. Pyyteli meitä piipahtamaan hakemassa "tuliaisia" eräästä Tallinnalaisesta kaupasta joita ei kuulemma löytynyt kuin yksi. "Sellainen puhallettava lammas tai joku olis kiva.." Lammas? Mä en halunnu ees tietää mitä se isäntä sillä halusi puuhastella...jäin kuitenkin miettimään, oliko sillä niiiiin kuiva seksielämä että panis vaikka lammasta ku muuta saa. Onhan sekin parempi ku ei mitään. Pohdimme vielä asiaa.

Nooh, siinä vielä tarkistin poikien aikataulut ennen poistumista maihin; isäntä löytyisi samasta paikkaa kello 19.00 ja tyyppi kerrosta ylempänä bistro buffeesta...sepä mainiota tokaisin ja poistuimme paikalta. Tähän mennessä (klo14.30) olimme juoneet jopa kaksi siideriä/olutta ja mun olo oli kerrassaan hämmentävä. Väsymys, ruoka ja juoma eivät sopineet yhteen ja luulen että saatoin selittää ystisböönalle mitä hämmentäviä asioita. Toivon vaan, ettei hän oikeastaan olisi ollut kovin kuuloetäisyydellä, sillä kaikki ei ehkä ollut lastenkaan korville sopivaa. Päädyimme sitten vaihtamaan rahaa terminaalissa eikä maalaisneidoilla ollut minkäänlaista käsitystä vaihtokursseista. Niimpä ne ottivat mun 25euron vaihdosta 10euron laskutuslisän ja mulla oli siis käytettävissä huimat 15egee maissa. Vitun jee ja kuperkeikkaa heikoilla jäillä! Mutta minkästeet. Meitä aina huijataan ja tää nyt oli vaan oiva lisä päivän muihin vitutustiloihin. Kuitenkin loikin hilpein mielin kävelykatua pitkin, sillä mehän olimme "lomalla" eikä silloin kannattanut olla murheissamielin.

Napsin vähän väliä vekkuleita kuvia ystiksestä ja häntä alkoi ahdistaa paparazzien salamavalot jolloin hän uhkasi tyrkätä mut mereen tai vähintäänkin heittään mun kameran jonkkaan. Kameran? minkä kameran? Tää on mun kännykkä! Puolustelin. Ja toinen blondi siihen perään, ai, mä luulin et se oli cam. No ei sit mitään... Ja matka jatkui.

Päädyimme sataman läheiseen kauppakeskuskuskeen jossa käväsimme useammassakin shopissa. Päädyimme samaan ajatukseen shoppailun Tallinnalaisissa ei ollut samanlaista palvelualttiutta kuin suomalaisissa, tai sitten vain eksyimme vääriin kauppoihin. No elämä on. Lopuksi päädyimme piipahtamaan paikallisessa citymarketissa josta viimeisillä pennosilla saimme lunastettua yhtäsun toista jännittävää juttua. Lähinnä tuliaisia porukoille, sillä ilman niitä ei ollut kotiin menemistä. No ei kai, mut aina on kivempi käyttää rahaa muihinkin kuin vain itteensä. Näin on.

Olin nukahtaa kaupan kassalle mutta lopulta selvisimme takaisin laivalle hyvissä ajoin ja lysähdimme sohvalle. Olimme laittaneet ostoksemme säilöön maksulliseen lokeroon ja tyytyväisinä myhäilimme buffeen alkavan kohta puoliin. Olo oli mitä veltoin ikinä. Nyt vasta huomasi kuinka salakavalasti unipeikko oli ottamassa mua valtoimenaan syleilyynsä ja silmät alkoivat mennä väkisin kiinni. Enää 15min ja sit syömään hei, yritin prepata itteeni pysymään hereillä. Mulla ei itseasiassa ollu enää nälkä ja päivän salaattimakkarat kummittelivat edelleen kielenpäällä. Päätimme kuitenkin lähteä liikenteeseen ja raahasimme ruhomme yläkertaan. Ihan kuin koomassa tokaisin ovimiehille et saadaax me nyt tulla ja se kysyi et riippuu millo olis aika. Ja mä sanoin melkeen selväl suomel et NYT. Ja me päästiin sisään. Tyyppi olikin siel heti ovel vastassa uniformussaan ja myhäili jotain omiaan. Ah, mulla oli niin vekkulimielentila päällä että aattelin tehä senkin työpäivästä mukavan kun se seuraavan kerran kulki ohi meijän pöydästä lautasten kera. Joo, sä näytät paremmalt kyl toi uniformu pääl ku sun omat kuteet, mut viel paremmalt näyttäsit alasti. Tyyppi vaan nyökytteli hämmentyneenä päätään ja hymyili. Niinkö se sanoi hiljaa ja jatkoi matkaansa kuin kolmannessa taivaassa.

No muhun oli tietty iskeny silmänsä joku hämärä hyypiö joka kovin iski mulle silmää samal ku mä otin limpparia juoma-automaatista. En tiiä kauanko se oli siinä mua tuijottanut ja mua lähinnä puistatti sen flirttailu yritys ennemmin kuin se olis tehnyt lämpösempää vaikutusta. Siitä vähin äänin kävelin paikalleni ja aina nähdessäni tyypin, vetäisin sille mitä leveämmän hymyn ja räpsyttelin silmiäni niin että tyyppi meinas törmätä toiseen asiakkaaseen jäädessään tuijottaa mua. Ah sitä iloa ja böönakin innostui "miten sä teet ton" nauraen mun flirttailulle. Nooh, siinä heitin ohimennen kaikelaista hämmentävää läppää ja joka kerta tyyppi jäi sanattomaksi. Hah, 6-0 oli tilanne mun hyväks kun tiedustelin pääruuan jälkeen mitä herra suosittelisi seuraavaksi. Tyyppi mietti pitkään ennenkuin sanoi hiljaa...tuolla on noita jälkiruokia....jotain suuhun pantavaa... Ja mä kysyin että pientä vai isoa suuhun pantavaa ja siihen en saanut kuin kainon hymyn ja punertavat posket tyypille. Ah, elämä on ihanaa.

Se hyypiö joka oli mua aiemmin jo vainonnut yritti jälleen iskeä mulle silmää samal kun sen kaverit käänty KAIKKI kattoon mua kun satuin vahingossa eksyy niiden pöydän ohi. Mut mä olin kuin ei mitään. Vaikka mua kyllä nauratti kovin. Toi hyypiö ei ollut vielä selvästikkään sisäistänyt flirttin jaloa taitoa...mut oikeil jäljil se toisaalta oli. No ei ollu suomalainen. Niin. No lähtiessämme tokaisin tyypille vaan et se tietää kyl mist meidät löytää kun sen duunit loppuu jos se kaipaa lisää viihdykettä. Ja sieltä kuului vastauksex: joo mä tuun!
Meinasin taas aukoa päätäni liian aikaisin mutta onnex totesin hiljaa että MINNE sä tuut...mut oli ehkä vaan parempi ettei tyyppi kuullut enää tätä kommenttia...no karaokeen suunnattiin ja mä olin kuoleman partaalla. Ei me oltu ees syöty 19egen edestä siel buffeessa, aika oli mennyt lähinnä flirttin ylläpitoon ja silmien aukipitoon. Mä olin kuin kännissä juomatta yhtään mitään ja bööna kävi ystävällisesti hakeen mulle energiajuomaa. No meijän villiin väsyneeseen seuraan liittyi vihdoin kolme miestä. Keski ikä 50 ja kuoleman väliltä. Onnex bööna oli ihan innoissaan tuolilla notkuvasta vanhuksesta joka liikehdinnällään muistutti pikemminkin 6-vuotiasta pikkupoikaa kuin 90-vuotiasta pappaa. Bööna vain totesi pitävänsä niin kovin vanhoista ihmisistä ja niimpä mä päätin keskittyä lähinnä sen energiajuoman lipittelyyn ja hereillä pysymiseen.

Noh, kello oli sit kahdeksan ja tyyppi ilmesty siviileissään paikalle ja uskalsi jopa tulla sitten jutteleen ja viereen istuun. Olo oli mitä hilpein ja epäilen että energianjuonti ei mennyt tässä kohta aihan läpi sillä mulla oli kyl sellanen fiilis että olisin ollut kännissä. Mut eix se jotenki niii mee et jos valvoo ni pääsee samaan olotilaan? Miten vain, mut taas mä taisin ehdotella jotain hämärää tyypille vaikkei ollut tarkoitus. Eikä se juurikaan keksinyt taaskaan takaisin heittoa mullepäin. Ihme tyyppi. Nooh, lopult kello oli nii paljon et tultii satamaan ja heitin sille mun käyntikortin ajankulux. Olis sit jatkossakin jotain jäynää mielessä. Ei, ei sellaista jäynää, sillä sanoin suoraan kiusaavani tyyppiä. Kysyi vain, että mihin aijon lopettaa ja totesin who know ;)

Mä olisin kyl mielelläni voinut vietellä sitä risteilyisäntää mutta jöi tällä kertaa väliin...ehkä sitten ensikerralla uudet kujeet...hahahahahah.....reissu oli sitten päätöksessään ja sanoimme seikkailuille heipat ja päätimme toistekin lähteä böönan kanssa reissun päälle; niin hyvää matkaseuraa oltiin. Tai no jos zombiekavereista tykkää ni mä oon ykkösvaihtoehto!
Kun pelinainen olen, piti lähteä vielä laivareissun jälkeen tapaamaan erästä herraa Flamingoon mutta epäonneksi neito sammui kuin saunalyhty omaan petiin saavuttuaan ruokkimaan elukat ja se reissu jäi vain villinä uniin värittymään...

Mitä tästä kaikesta opimme: muista nukkua ni voit jopa saada miestä! Tai jos ei muuten ni muista edes antaa jos ehdotat!

Ah, rakastan yötyötä. Silloin voi täysin jättää aivot narikkaan ja olla oma ittensä yön hiljaisuudessa.. Mutta oi voi kolleegaparkaa joka joutuu milloinkin kärsimään mun omituisista päähänpistoksista. Tai omintakeisista sanoituksista biiseihin joita hoilailen pitkin jännittävää yötä.. No kyllä mä oikeesti töitäkin teen. Pitää kuitenkin pitää pientä vahtia ettei ne valkotakkiset löydä mua..mutta ei siitä sen enempää..

Meillä käväsi tuossa jokunen yö sitten puuvarkaita. Kyllä vain, yrittivät perhana pihistää meitin ulkokoristeen ja olivatkin rosmot raahanneet puun niin pitkälle ku voimat olivat riittäneet eli 20metrin päähän. Aika avutonta touhua sanon minä. Jos mä olisin lähteny puuvarkaisiin, niin en mä olis kyl jättänyt duunia kesken. No way. Mä olisin vaik pyytäny ystävällisesti ohikulkijoilta hieman työntöapua kun puu "täytyisi saattaa vuosihuoltoon" ja samalla hieman räpsyttänyt muuten niin valloittavia silmiäni eikä kukaan olisi osannut epäillä rikoksen hajua. Mutta ei nää amatöörit osaa. Toisaalta oli ihan hyvä etteivät päässeet puusta pitkälle sillä olis siinä ollu sitten pomolle selitettävää että mihin kadotimme yhden koristepuun suoraan silmiemme alta..

Ihastuttava kolleegani kävi todistamassa jälleen miehisyyttään myöhemmässä vaiheessa (aiemmin hän oli murtautunut erääseen pukukoppiin sahan ja pihtien kera! Ah, meillä on monipuolinen duuni!) ja työnsi puun oikealle paikalleen väkijoukon kadotessa. Häntä ei kuulemma hotsittanut ajatus rehkiä persepystyssä ulkosalla suuren väkijoukon alaisuudessa. Jäin villisti miettimään miksi.

Kun aamu valkeni ja aamutyöläiset saapuivat, lähdin suunnistamaan kohti pukkareita. Ja jälleen olin eksyksissä. Eikä avaimeni sopinut mihinkään koloon vaikka kuinka yritin työntää. Nooh, olisi tietysti voinut yrittää tarkistaa avaimen muotoa ennenkuin alkaa väkipaolla sillä riehumaan.

Harhailtuani 15minuuttia kellarikerroksen hämäryydessä hirmuinen jano oli hiipinyt hiljaa kielenkärkeeni. Mitä jos en löytäsi enää vettä? Mitä jos en löytäisi enää ikinä täältä pois? Mitä jos kukaan ei löytäisi mua ja mä nääntyisin nälkään? Näiden kysymysten saattelemana paniikki alkoi hiljaa hiipiä luokseni ja aloin hullunlailla takomaan ovea ja anomaan että joku päästäisi mut pois täältä. Kyynelvirta tulvi yliäyräiden kun kuulin jonkun hennon äänen sanovan: Hei onx kaikki ok, sä oot takonu sitä pukukaapin ovea jo tovin?
Mä kohotin katseeni hämmästyksissäni ja pälyilin epäilevännäköisenä ympärilleni. Käteni lopettivat hiljalleen pukukaappini oveen hakkaamisen.. Hämilläni tokaisin: joo mä tuota tässä harjoittelen vaan...aloitin meinaan kuntonyrkkeilyn ja täytyy pitää ittensä hyvässä sheipissä...juu nou...

Mitä tästä opimme? Älä maistele toisten mustikkarahkoja...

Siis apua mä olin tappaa itteni aamulla! Ei, en ole itsetuhoinen. Enkä omaa tietääkseni mielenterveysongelmia. Kaikki alkoi siitä kun mä olin lähdössä aamulla töistä kotiin. Niin juuri. Mä olin yön duunissa ja lähes elämäni voimissa saapuessani sokkeloista kellarikäytävää pitkin pukkareille. Mulla on viime aikoina ollut pientä flunssaa eikä noi duunin ilmastointilaitteet ole yhtään edesauttaneet paranemisprosessia. Päin vastoin, musta on tuntunut että mun nenän hana on jäänyt täysin auki eikä huoltomiestä näy. Vaikka mä kyllä mielelläni ottaisin jonkun upean uroksen parantelemaan mun flunssaista olotilaa... No niin, mutta takaisin siis pukkariin..

Mä olin siinä sitten vaihtamassa kuteita kun taas alkoi tuntumaan hirmuinen valuilmiö ja hädissäni kaivelin villakangastakkini taskuja josko sieltä löytyisi apuvälineitä ja samassa käteeni tarttui jo hieman käytetty nuhjuinen nenäliinan reuhka. No sellasta paperimössöähän se oli eikä mitään kangasversiota niinkuin mummuilla. Siinä samassa vetäsin syvään henkeä niistääkseni mutta vedinkin samalla henkeeni jättitupon nenäliinaa!!!!!

Tuntui etten saanut happea ja oksennus reflesikin tuli avuksi kakomaan paperituppoa ulos kurkusta...tunne oli mitä epämiellyttävin ikinä, edes leivänmurut eivät yltäneet samaan inhaan tunnelmaan vaikken niidenkään henkeenvetämistä suosittele edes parhaimmalle viholliselleni.. Saatoin vain vedet silmissä katsoa peilistä valkoista tuppoa kurkussani ja toivoa että happi riittäisi vielä hieman pidempään ennenkuin tukehtuisin. Saatoin jo nähdä mielessäni seuraavan päivän lööpit: "Tyttö tukehtui nenäliinaan" taikka "Ilmastointi oli liikaa - nenisliina löytyi kurkusta"... Samassa sain vihdoin rykästyä limaisen nenäliinapallon kurkunpäästäni ja henki kulki taas keuhkoihini. Tunnelma oli voiton riemuinen ja helpottunut vaikkakin olin hieman hämilläni tapahtuneesta. Tarkastelin käteeni jäänyttä nenäliinan reuhkaa huomatakseni että se oli täysin murtumispisteessä ja näin ollen siitä oli irronnut valtavan imun voimasta tuo tukehduttava palanen...

Uskomatonta mutta totta: Meinasin siis tukehduttaa itseni nenäliinaan..Älä kysy miksi vaan miten...
ja mitä tästä tapauksesta opimme? Älä käytä käytettyä nenäliinaa. Piste.

Mulla ei ole elämää. Ja ärsyttävät ihmiset, pysykää kaukana tai mä puren! Oon syöny paljon ärripurrinmurrin keksejä! Oikeasti mul on vaan nälkä eikä kaapis oo mitään syötävää. Ei niin mitään. No on siel mut ei mitään mitä mä haluisin. Ah, en uskalla mennä enää uloskaan kun siellä on vähintään yhtä kylmä kuin mun jääkaapissa. Ei sillä että mä muka majailisin mun jääkaapissa mut kuitenkin. Ja miten se mihinkään liittyy? no ei niin mitenkään! Kirjoitan tätä unissani ja voitte kenties muistaa lähimenneisyydestä mun unien olevan aika rajuja. Mutta elämä on. Ah, mulla ei ole elämää. Sanoin sen jo. Damn. Ei enempää spagettia ja kanaa iltapalax. Pistää pään sekaisin. Niih!

Joo, ette ikinä arvaa mitä mulle tossa yx yö tapahtui! Jotain ihan kaameaa, ennen kuulumattoman ahdistavaa!!!
No se oli ihan tavallinen ilta ku mä tulin himaan ja tuttuun tapaan vedin yökkärit päälle ja istuuduin lukemaan kirjaa sängylle. Äkkiä mä kuulin pelottavaa siipien kahinaa pään yläpuolelta ja silloin se hyökkäsi! Jättiläisvampyyrilepakko!!!
Ei saatana mun sydän hyppi tuhatta ja sataa sillä aikaa kun se otti katosta vauhtia uuteen iskuun. Mietin paniikin omaisessa tilassa että millä vitulla mä listin sen; anteeksi, siis hankkiudun siitä inhakkeesta pikaisesti eroon, sillä mun lempikirjalla (Selibaatti-päiväkirjat..) en siihen otukseen tahtonut koskea. Liian kauan mietin ja äkkiä tulee hyökkäystä sekä oikealta että vasemmalta! Ei helvetti, niitä on kaksi ja ne yrittävät raadella mun pään! Mietin kuumeisesti, että mistä ne on päässeet ees valtaamaan mun huoneen, sillä täällä ei pitäs olla mitään erityisiä koloja tai muuta, juuri remontoidussa kämpässä. Ei pitäs olla varsinkaan vampyyrilepakoiden pesiä..
Samassa mä huomaan, että mun ikkuna on selkosen selällään ja tuuli puhaltaa kylmästi mun kasvoille.
Jostain käteeni ilmestyy rullaksi kääritty Iltalehti ja mä huidon ilmaan hullunvoimalla edes nähden minnepäin suunnata iskuja. Kuin hidastetussa filmissä, mä saan osuman toiseen vampyyrilepakkoon ja se putoaa kanveesiin. Toinen hyökkää uudestaan ilmasta mutta mä onnistun väistämään sen samalla tyrmäten myös viimeisen otuksen hämärän rajamaille. Ne yrittää nousta ilmaan, mutta Iltalehti viuhtoo niitä vimmatulla voimalla jolloin niiden sisälmykset pursuaa ulos...AND THE VICTORY IS MINE MINE MINE...heristelen käsiäni ilmassa samalla kuin hidastettu filmi alkaa pyörimään normaalia vauhtia...
Sydän hakkaa edelleen miljoonaa, mutta olo on helpottunut. Ei enää siipien kahinaa. Ei enää inhottavaa repivää tunnetta päänahassa. Eikä varsinkaan niiden lisääntymisaikeita. Mä en ees uskalla katsoa nurkkaan jonne ne jäivät ja iltalehtikin putoaa samaan syssyyn lattialle. Mua oksettaa ajatus, että mun pitäs nukkua "sillä" puolella. Vaihdan siis sängyn puolta, suljen äkkiä ikkunan ja sammutan valot. Kuulinkohan sittenkin vielä siipien kahinaa...

Niin se on vaan aika vierähtänyt kun muija on leijaillu jossain hämärän rajamailla.. Ei, en käytä aineita enkä vedä mitään muutakaan. Paitsi koiraa talutushihnassa. Ja se se vasta onkin varsinainen fifi. Joo, mä oon hankkinu koiran; olipas taas älykäs veto sekin. Kun en mä oikeen ymmärrä miten se toimii. Ja noi kissatkin. Ne luulee olevansa koiria tai sitten niillä on joku identiteettikriisi.
Eräänä päivänä mä meinaan tulin himaan hymyssä suin lallatellen kunnes mä näin sen. Ne tuijotti mua suorassa rivissä istuen kuin odottaen Rouva Majurin seuraavaa käskyä. Ehei, ne ei yhtään näyttäneet viattomilta!
Kun mä lähdin käveleen olkkarii kohti niin ne yritti kampata mut. Mut mä tajusin niiden "salaiset" aikeet ja raivasin rohkeasti ittelleni tietä sotatanteelle. Näky oli mitä pelottavin. Mun uusi ihana rakas sohva oli riekailena. Seinät tapetoitu skeidaisilla tassun jäljillä. Akvaario sirpaleina. Mun KALAT! Kaikki syöty elleivät ne sitten osanneet karata ikkunasta (epäilen kuitenkin etteivät olisi osanneet vääntää kahvaa auki..hmm). Matto silputtuna pieniksi palasiksi ja verhot siivuina kuin kärpäsovi. Se näky muutti koko mun elämän. Ja mä ymmärsin vinkin. Se raaka totuus joka ei olisi saanut unohtua. RUOKA. Mikä ihana teko syy.

Mä oon ollut tässä viimeaikoina enempi hotellissa töissä kuin noissa "tavallisissa" respoissa taikka puhelinneitona. Se on ollut varsin viihdyttävää hommaa. Varsinkin hiljaisina hetkinä. Silloin mä oon keksinyt aina jotain omaa pientä viihdykettä pysyäkseni virkeänä päivän (tai illan) loppuun asti.

Meillä on tuolla hotellilla sellainen pieni jääkaappikoppero-huoneboxi jossa ovena on vain pitkät punaiset samettiset verhot. Ja tietty verhon vieressä on asiakkaita varten rakennettu lukaalisohva pehmotyynyineen jonka kohdalle kattoon on kiinnitetty telkkari ja langattomat kuulokkeet etteivät häiritsisi telkkarin äänillä muita. Vai olix se niin että ne kuulis äänet paremmin eivätkä häiriintyis muusta hälinästä..
Oli miten oli; parasta viihdykettä on piiloutua tuonne verhon taakse mukanaan telkkarin kauko-ohjain ja odottaa tulevaa uhria verhon raosta salakavalasti tirkistellen. Kun sopiva tyyppi istahtaa lokoisasti sohvalle ja vetäisee itselleen kunnon lepoasennon mieliohjelmaansa seuraten niin siinä vaiheessa on hyvä aloittaa itsensä viihdyttäminen. Enkä taaskaan tarkoita "sellaista" itsensä viihdyttämistä!

Hauskinta on vaihdella kanavaa yhtäkkiä toisesta toiseen ja sitten asiakkaan hämmentyessä ja mennessä respaan valittamaan kanavan hyppelystä vaihtaa kanava takaisin alkuperäiseen respatytön tai pojan tullessa tarkistamaan tv:n toimintaa. On siinä naurussa pitelemistä kun asiakas selittää epäuskoiselle respalle kuinka tv-kanavat vaihtuvat automaattisesti eikä oma mielikanava pysy paikoillaan silloin kun paikalla ei ole muita kun itse asiakas. Myös äänen vaihtelua voidaan tähän tilanteeseen soveltaa; siinä tosin on pienenä vaarana että asiakkaastamme tulee kuuro.

Toisinaan on myös mahtava tunne kun huomaa asiakkaan seuraavan intensiivisesti jotain kauhuelokuvan pätkää jossa tunnelma on liiankin todenmukainen. Näissä tilanteissa on vekkulimaista ryömiä verhon takaa ja tarrata asiakkaan jalasta kiinni kesken monsterin hyökkäyksen. Tässä tilanteessa tosin vaarana on että asiakas potkaisee päähän, mutta on se ilme sen arvoista. Myös suora hyökkäys verhon takaa sopivalla hetkellä aiheuttaa monet naurut. Ja sydän kohtaukset. Silloin on myös hyvä osata antaa tekohengitystä!

Ah...taas niiiiiiin ihana aamuherätys että. Näin jotain todella villiä unta enkä millään olisi tahtonut herätä mutta töihin raahauduttiin puhelinneidix. Siis vaihdeneidix. NE puhelinhommat mä oon jo toistaiseksi jättänyt jäihin.. Näinä väsymyksen kummajaisaamuina mua aina jänskättää varsinkin se mitä ihmettä puhun jengille työtaustastani tuntien..vaikka ei se oo ennenkää menoa estänyt :D

Nooh, tossa mietiskelin syntyjä syviä kun pikkubroidi astui kuun alussa armeijan leiviin, että mitäpä jos minäkin? Kovin pyörittelin mielikuvaa siitä kuinka me poikien kanssa juostais kilpaa aseet selässä mettäreissulla yli esteiden ja sit ryömittäis kiväärit ojossa mutaloskassa. Illalla sitten lämmiteltäisiin kamiinan ääressä, haistais pahalle ja puhuttais paskaa päivän meiningeistä. Ja odoteltais sit seuraavaa lämmintä safkaa kuin kuuta nousevaa ja toivottais ettei mikään muu nousis...tai no ehkä vähän!
Loppupeleissä mä päädyin kuitenkin sille kannalle että äijät tehköön miesten työt ja mä vaan meikkaan. Se sopii mulle kuitenkin paremmin kuin uiskentelu loskassa, vaikka tiedänkin että ajatus märästä vaaleasta mirristä houkuttaa useampia. Joskus pentuna oli kyl siistii juosta temppuratoja läpi mutta senkin hohdokkuus on vuosien mittaa kadonnut. Johtunee osittai siitä että nykyään pitäis pukee ylleen jotkut ahdistavan rumat sporttiliivit yms että tissit ja muut eivät hyllyisi liikaa toisten silmien edessä. Ja mähän tahtoisin vaan pukeutua pitsiin tai sit vaan olla alasti. Kyllä, alasti on hyvä vaihtoehto. Paitsi ei ehkä armeijan leivissä...