IRC-Galleria

Bong Payne sanoo:
pärrä meni rikki nuuskat loppu ja kauheet viekut ei oo rahaa ja tekis mieli polttaa pilvee ja dokata ja nussia ja olla ruikas
Bong Payne sanoo:
.... ja ahistaa kun en pääse ajelemaan vieläkään kun en oo saan kaikkia osia pärrään ja se pitäs maalata mutta ei oo kelejä ja vittu KAIKKI VITUTTAAAAAAAAA
Nonna sanoo:
ja mie repesin!!!!!!!!!! x)))))
Bong Payne sanoo:
prkl sun kaa
Nonna sanoo:
no ihan tosi x)
Nonna sanoo:
siis ei vittu x)
Nonna sanoo:
ootas, puhelin, älä PUHKU!!!!
Bong Payne sanoo:
ihan tosi

***

*repskops*
Ystävät on IHANIA!!!!

Tyttö ei saa taaskaan unta. Ei edes muista milloin viimeksi olisi saanut nukuttua koko yön, unia nähden ja levollisena, vaikka aina sanookin nukkuneensa etteivät muut huolestuisi. Ei kaikkien tarvitse tietää, ei udella tuollaisia asioita, jotka eivät muille kuulu. Kyllä tyttö kertoo jos tahtoo, kun tahtoo ja useimmiten ei edes tahdo. Tytöstä tuollainen on ahdistavaa ja outoa utelua vaikka harrastaa sitä itsekin, mutta se on eri asia. Aina eri asia. Tytölle unet ovat pyhiä. Ovat aina olleet. Hitaasti tyttö nousee sängystään, tuntee kylmän lattian varpaidensa alla eikä edes sytytä valoja mennessään keittiöön.

Pimeässä tytön maailma näyttää erilaiselle. Pöytä on pöytä ja tuoli kyllä tuoli mutta silti maailma on toisenlainen, rauhallisempi, mystisempi ja oikeastaan näiden asioiden takia tyttö rakastaa öitä. Koska ne ovat tytön hetkiä ja tytölle hetket ovat aina vain tärkeämpiä. Ne menevät kyllä ohi, mutta niistä jää muisto joten tytölle hetket kestävät ikuisesti. Mutta tästäkään tyttö ei puhu koska harvempi jaksaa kuunnella tytön puhelua. Se on liian sekavaa ja pitää sisällään tunteiden vuoristoradan kuplivasta ilosta surunkyyneleisiin ja tytöltä on aina odotettu, pienestä pitäen vakaata roolia, tuen ja turvan tuojaa, ja täyttääkseen sen mitä häneltä odotetaan tyttö mukautuu eikä puhu. Puhe paljastaisi liikaa. Harvoille tyttö höpöttää ja nauttii samalla pienten merkityksettömien asioiden kertomisesta. Niiden, joiden olemassaolo ei maailmaa valloita. Mutta tyttö rakastaa niitä ja niistä puhumista sillä ne ovat tytölle tärkeitä. Pimeä piirtää varjoja pöydän pintaan ja tyttö katselee ulos. Mieli tekee tupakkaa.

”Jos osaisi polttaa oikein kauniisti, puhaltaa savua elegantisti ja pitää savuketta sirosti se näyttäisi naiselliselle…” Tyttö hymyilee ajatuksille ja niiden synnyttämille muistoille ja miettii soittaisiko pojalle ja pyytäisi tätä tupakalle. Mutta poika varmaan nukkuu jo eikä tyttö halua herättää häntä. Hyvä tekosyy olla soittamatta. Tosiasiassa poika kyllä heräisi taas mennäkseen tytön kanssa tupakalle, pitäisi seuraa puhelimessa ja saisi tytön nauramaan aidosti ja se tuntuisi hyvälle. Mutta poika onkin kiltti, ja tyttö huomaa pitävänsä pojasta aina vain enemmän ja se ei ole koskaan hyvä. Tyttö tietää, että poika on vahva ja tyttö on jo aikoja sitten menettänyt sydämensä pojan sielulle mutta he molemmat tietävät elämästä liikaa eikä mikään koskaan ole sellaista kuin kuvittelee vaikka poika onkin tytölle tärkeä ja luvannut paljon. ”Antaa pojan nukkua ja elää elämäänsä” tyttö ajattelee ja toivoo joskus voivansa tarjota pojalle paljon rakkautta ja hyvää ja silittää poikaa mielessään. Tyttö epäilee ettei sellaista päivää tule. Tyttö tietää ettei sellaista päivää tule. Mutta uskaltaa toivoa ja joskus jopa kuvitella ja se on paljon se. Etenkin öisin. Joskus maailma on liian julma tytönkin mielestä vaikka tyttö uskoo Jumalaan ja Tarkoitukseen ja Kohtaloon hyvin kovin paljon. Ja niin hän sulkee puhelimen, sen jota poika aina muistaa parjata koska tyttö ei osaa käyttää sitä. Mutta tyttö rakastaa puhelintaan vaikka se on hankala sillä se on siro ja kaunis ja siinä on siniset valot. Tällaisista asioista tyttö nauttii yölläkin ja sytyttää uuden tupakan. Aika kuluu nopeasti niin kuin se aina tekee kun miettii asioita ja rakkautta ja nukkuvia poikia.

Varjot vaihtavat paikkaa. Tyttö istuu parvekkeella ja katselee kuinka aamu alkaa. Kiireisiä ihmisiä matkalla elämään. Tyttö asuu Suuren Tien vieressä ja autot kiiltävissä väreissään saavat hänet hymyilemään. Kerran kun tyttö oli ollut vielä pieni hänen äitinsä, se jonka kuolemaa tyttö vieläkin kantaa raskaana mukanaan kaivaten päivittäin koska ei osaa vieläkään olla tarpeeksi iso ja aikuinen (ne eivät sure, eihän? Koskaan?), oli lukenut tytölle sadun autosta jolla oli hattu ja iso naurava naama. Vai oliko se veturi? Tyttö on unohtanut ja on hämillään siitä. Koskaan ei saisi unohtaa tuollaisia asioita koska ne ovat tärkeitä ja unohtaminen saa tytön surulliseksi. Hänelle ei lapsena paljoa luettu. Sellainen ei ollut tapana. Ei koskaan ollut vanhemmilla tarpeeksi aikaa sellaiseen. Kiltit tytöt tulevat toimeen omillaan. Ja sitä tyttö on, kiltti. On aina ollut. Vasta nyt, pojan takia tyttö alkaa kapinoimaan. Ja rakastaa poikaa sen takia vieläkin enemmän. Koska poika uskoo tytön kapinaan ja vihaan ja raivoon vaikka se on vielä hiljaista ja vasta kehitteillä myrskyksi. Poika uskoo eikä tytön tarvitse selittää. Heille asiat vaan ovat. Ja tyttö huomaa taas ajattelevansa poikaa ja unia ja väsymystä ja miljoonia asioita joita alkava päivä tuo. Linnut ovat aloittaneet laulamaan ja tyttö sytyttää aamun ensimmäisen tupakan. On aika aloittaa Arki.

***
Ehkä me vain jätämme ajan.

Päivänsäde.

Eilen juttelin tuttavan kanssa, kunnolla oikeastaan pitkästä aikaa (johtuen nyt siitä julmasta tosiasiasta, että minä tein taas tyypilliset jonnat. Kun toinen käy hermoilleni, eikä siitä kommunikaatiosta tule mitään kun molemmat ovat tukkanuottasilla, niin minä alan välttelemään, ja joskus (pakko myöntää) tyypillisenä draamakuningattarena, minulla on tapana ylireagoida, vaihtaa vaikka puhelinnumeroani tai en minä tiedä... (muuttaisin jos voisin, mutta kun se ei ole mahdollista joka kerta kun nyksähdän), olen tavoittamattomissa viikon, kuukauden, kuusi kuukautta, vuoden... kunnes myrsky laantuu.) Joka tapauksessa tuossa aikaa sitten törmättiin, ja sen saattoi tuntea kuinka hän tunnusteli kepillä jäätä, silitteli minua myötäkarvaan hyvin varovasti ja koetti kaikin tavoin purra kieltä, ettei olisi sanonut mitään mikä olisi loukannut minua. (Ja omalla kierolla tavallaan tämä oli suloista, koska vikaahan aina on kummassakin ihmisessä jos syntyy hankauksia ihmissuhteissa, ei kukaan ole kusipää yksin, mutta hän näki vaivaa. Siis aidosti vaivaa, ja se oli minusta pirun hellyyttävää. Ja arvostettavaa, hän teki jotain mitä minä en koskaan olisi tehnyt.) Ja nyt kun uudemman kerran tavattiin, hän tuli taas puolitiehen vastaan.

Suurin ongelma tuolla miehenalulla oli, kaikista päättötyöhässäköistään ja siitä aiheutuvasta stressistä huolimatta se, kuinka hän löytäisi Rakkauden. Ja minä pysähdyin miettimään kuinka paljon erilaisia miehet ovat. Ja silti niin samanlaisia. On niin inhimillistä haluta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja on rohkeata myöntää se, lausua sanoiksi ja jättää roikkumaan ilmaan, ilman että sitä pitäisi mitenkään selittää. Niin vain on.

Rakkautta, ei yhden illan merkityksettömiä suhteita, ei kumppania baarista. Joku mukava jonka kanssa voisi tehdä asioita, viettää aikaa, rakastaa. "Joku mukava"... Ei nuo minusta ole mahdottomia vaatimuksia. Joten missä ne mukavat naisenalut sitten piileskelevät? Ja eikö kukaan näe sitä millainen oikeasti suloinen miehenalku vapaana kävelee? Sellainen, joka ei alistaisi, olisi paha, jättäisi tai näkisi tarvetta muokata naista mieleisekseen. Mikä naisia vaivaa? Miksi vitussa ne kusipäät kiinnostaa?

Minä en tiedä. Minä en ole koskaan arvostanut yhden illan suhteita mitenkään korkealle. Seksiä voi harrastaa toki harrastamisen ilosta - jokainen tyylillään, mutta henkilökohtaisesti minä en näe mitään järkeä naida tuikituntematonta vain siksi, että hänen tai minun egoani buustaisi se, että on jonkun oikeastaan täysin yhdentekevän henkilön saanut mukaansa. Minusta rakastelu on niin paljon intiimimpi tapahtuma, jossa nainen aina antaa itsestään jotain, koska niin vain on. Palasen sielustaan, ja haluaisiko sitä antaa jollekin, joka ei välitä. Eikä arvosta. Ei, mutta minä edustan yhdenlaista naistyyppiä, ja toisenlainenkin on olemassa, sellainen joka ajattelee asioista toisin. Mutta minä ja minunlaiseni kuolisivat sisältä hitaasti mutta varmasti, jos tuohon leikkiin ryhtyisivät. Joskus tulella ei vain leikitä. (Ja nyt vasta puhutaan tunteista, ne muut asiat saa jäädä nyt.)

Siinä kun mietittiin elämän ihmeitä keskustelu siirtyi entisiin ja nykyisiin ihmissuhteisiin, ja siihen, kuinka nykyisin ihmiset eivät sitoudu toisiinsa. Kenties eroaminen ja luovuttaminen ovat nykyisin aina vain entistä helpompaa, mutta on jokseenkin lohduttavaa huomata, että maailmassa on vielä miehiä, jotka taistelisivat omistaan. Pitäisivät naistaan kuin prinsessaa, ja kyllä.. jokainen nainenhan sen olisi ansainnut. Keskusteltiin pitkään sitten minunkin rakkauselämästäni, ja kaiken sen vuodattamisen ja avautumisen keskellä minä aloin kuunnella mitä minä puhuin...

Jokaisella meistä on takanaan (tai edessä) suhteita, joihin jää roikkumaan. Aina jostain syystä. Ihmisiä, joita kuljettaa mukanaan kuin haavaa, joka ei ole arpeutunut. Sellaisia, joista olisi pitänyt päästä eroon, eikä kantaa sitä suruhuntua mukanaan. Mutta kun ei ole osannut katkaista sitä henkistä napanuoraa, ja antaa itselleen henkistä vapautusta, lupaa mennä. Niin minullakin. Kaipa minä tarvitsin tämän keskustelun, jonkun ulkopuolisen, joka antaa minulle luvan mennä, ja unohtaa.

Joskus menneisyydellä on luja ote, ja sen kynnet pitävät tiukasti kiinni.

Sanotaan, ettei totuus pala tulessakaan, mutta se tuli puhdistaa. Ja on hyvä huomata, tajuta, etten minä ole osa menneisyyttä, vaan että menneisyys on osa minua, ja siksi minulla on oikeus siirtyä eteenpäin.

"kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa"

Hyvää matkaa muistot.

"I've been down - I've been beat
I've been so tired - that I could not speak
I've been so lost that I could not see
I wanted things that were out of reach"

Niin käy usein. Hakee ja hakee, eikä oikein tiedä mitä etsii. Tuntuu vain sille, että jotain oleellista puuttuu. Jokin pieni mutta tärkeä palanen, joka tekisi kaikesta taas ehyttä.

Ei niin, ettei ilmankin osaisi olla. Elää ja hengittää - mutta jotenkin se tekisi kaikesta kokonaista.
Ja ilman sitä on niin orpo olo. Eksynyt ja hukassa. Itsensä kanssa ja itsessään.

"...if I wish upon that star - someday I'll be where you are"

Onko se sitten toinen ihminen? Sielunkumppani, johon saa yhteyden, ja jonka tarkoitus on osua juuri sinun tiellesi, ohjata myrskyissä, olla siinä vaikka kävisitte yhdessä läpi helvetin.

(I would fight for you I'd lie for you...)

En minä tiedä. Uskoisin kuitenkin, siinä suhteessa olen romantikko. En enää kuitenkaan niin sinisilmäinen teini, että uskoisin, että tuolla jossain olisi se täydellinen "oikea", mutta niin hyvä vastaavuus (kuten parhaalla ystävättärelläni on usein tapana sanoa), että hän kestää niin ne pimeät hetket kuin senkin että menee hyvin. Ja se että kaikki on tyyntä... se on yllättävän vaikea sisäistää. Se oikeasti on.

Kaipa ihminen on rakennettu niin, että hänen tarkoituksena on läpikäydä myrskyjä myrskyn perään, ja kun tulee se aika, että asiat ovat hyvin, ei ole enää (ainakaan hetkeen) mitään, minkä vuoksi taistella, kadottaa silloin sen yhteyden toiseen, josta on pitänyt sateen sattuessa kiinni. Eksyy toisesta. Eikä enää löydä takaisin.

Vai löytääkö?

"As sure as the rivers reach the seas
Back in his arms again she'll be"

Ihmisillä on outo tapa jäädä toisiinsa kiinni. Kun se toinen on tullut elämään, tavalla tai toisella, ja yhteistä taivalta jää taakse, yhteisiä muistoja, niistä on vaikea päästää irti. Eikä aina ole edes tarvetta. Minä uskon siihen, että ihmiset ovat toisissaan kiinni niin kauan, kunnes se tie, polku, on läpikäyty. Taivallettu loppuun saakka. Toisien kohdalla minä koko sielustani toivon, ettei se lopukaan. En minä halua päästää irti, sanoa heihei. En minä osaa. Vaikka muistot ovat muistoja, ne on silti tärkeitä, ja toisista minä tiedän, että heidän kuuluu olla siinä - vaikka kaukana, mutta silti niin tärkeä osa minua. Mitä minä tekisin ilman heitä? Eläisin ja hengittäisin.. mutta olisin suhteellisen eksynyt. Sen tähden minä tunnun pitävän heitä elämässäni, koska se on minulle tärkeää. Jollain tasolla, jollain tavalla, jotenkin hassusti määrittelemättömästi...

Toisille pitää silti joskus, jossain vaiheessa sanoa hyvästit. Antaa mennä menojaan, ja toivottaa parasta mahdollista Tulevaisuutta. Helliä muistoja ja pitää ne asiat mielessä, joita heiltä oppi.

Toiset ihmiset kuuluvat yhteen. Oli siinä välissä vaikka sata muuta, se side ei katkea. Eikä kulu. Toisinaan rakkaus vain muuttaa muotoaan... Niin surullista kuin se onkin.

Miksi rakkaus sitten loppuu?
Muuttuvatko ihmiset? Miksi minun rakkauteni on loppunut? Vai onko se koskaan varsinaisesti loppunut? En minä tiedä. En usko ainakaan. Kenties sitä vain on tajunnut, että jos ei kykene olemaan kyseessä olevan ihmisen kanssa, on parempi olla erillään.

(If we can't get along we oughtta be apart
And I'm wondering where'd you get that cold, cold heart)

Kenties siinä arvostaa itsensä suhteessa toiseen tärkeämmäksi. Ei kaikkea voi, eikä tarvitse sietää, tai antaa anteeksi. Eikä sitä edes voi kanonisoida itseään ja leikkiä että omaa kaikkien enkelten kärsivällisyyden kun toinen pitää syntisäkkinään ja syyllistää. Se mikä on sanottu, edes pimeällä hetkellä, vihastuksissa ja suutuspäissään.. se on sanottu, eikä sitä saa pois, sanomattomaksi. Sen takia minä vihaan tappelua. Minä en ole siinä hyvä. En todellakaan.

"I'm just so relieved that it's over.
We were hanging out going nowhere,
Digging how the guitar goes,
In a song that no one knows."

Kenties minä muistan liikaa.

Mitä minä sitten haluan?

Jaa-a. En minä tiedä. Muutosta? Mihin? Ja miksi...?

Mutta ihmisiä ei voi muuttaa. He muuttuvat jos haluavat. Eikä kaikkia ole luotu olemaan yhdessä. Mutta silti.. yksin on niin vitun paha sana.

Se vain on.

****

Kevät on tullut. Kenties kuluva kevät, alkava kesä, tuo jokaiselle meistä jotain hyvää elämään. Jotain, jota on odottanut niin pitkään. Oli se mitä tahansa.

"Níl gach uile fhánaí caillte"

Iloa ja valoa.

1. Oletko jutellut tänään tytölle/pojalle johon olet ihastunut?
- En, tosin ajatellut olen.

2. Oletko tajunnut tänään jotain uutta?
- En mitään maailmaa mullistavaa. Aika rauhallinen päivä.

3. Oletko halannut tänään ketään?
- Olen!!! =)

4. Oletko kaivannut tänään jotakin?
- Olen.


VIIMEISIN HENKILÖ:
5. Joka makasi sängyssäsi?
- Itseni lisäksi? Isosiskoni ja sitä ennen pikkusiskoni =)

6. Joka sai sinut itkemään?
- Henkilö.... Hmm... Itkemään oikeasti? Jaa-a....

7. Jonka kanssa menit viimeksi leffaan?
- Tiinan, Piritan ja isukin. =)

8. Jonka kanssa menit shoppailemaan?
- Tiinan ja Piritan!

9. Ketä nukkui kanssasi?
- Ketä on KUKA! Perkele... Minä vihaan tuota "ketä"-sanan käyttöä, mutta anyways. Kuka nukkui kanssani? Pikkusisko oli viekussa yötä viime yönä. =)

10. Joka sai sinut nauramaan?
- Nalle =) Vastasin eilen puhelimeen ja repesin kun kuulin äänen!

11. Joka sanoi sinulle rakastan sinua?
- Hmm.. Jarno.

12. Joka laittoi sinulle viestiä keskellä yötä?
- Jarno, mutta siitä voi syyttää minua.


YLEISTÄ:
13. Lempipaikka?
- Koti

14. Tatuointeja?
- Ei ole =) Kenties joskus.

15. Mitä pelkäät eniten tällä hetkellä?
- Tulevaisuutta, tällä hetkellä.

16. Missä haluat mennä naimisiin?
- Hmm.. yöllä, jossain veden äärellä, vain lähimmät, tulia, tähtitaivas... Kesällä tai syksyllä.

17. Kenestä pidät?
- Rakkaista.

18. Pitääkö kukaan sinusta?
- Rakkaat.

19. Tykkäätkö olla ihmisten kanssa?
- Oikeastaan vain harvojen.

20. Oletko yksinäinen tällä hetkellä?
- En.

21. Laulu joka soi päässäsi tällä hetkellä?
- Ei soi mikään, ei edes mielessä. Hyvä niin.

22. Oletko ollut radiossa/tv?
- Molemmissa x)

23. Oletko ikinä pitänyt henkilöstä joka on kohdellut sinua huonosti?
- Ou yes......

24. Mikä laulu muistuttaa sinua ihastuksestasi?
- Jaa-a... Aika moni kappale =)

25. Mitäs sinulla on päälläsi tällä hetkellä?
- Univaatteet

26. Nimeä kolme asiaa jotka teet päivittäin?
- Nukun, poltan tupakkaa, juon kahvia....

27. Paljonko sinulla on rahaa tällä hetkellä?
- Ihan liian vähän!!!

28. Onko sinulla sukat jalassa?
- Tottakai =)

29. Millä sivulla surffailet eniten?
- Empä ole ajatellut =)

30. Onko sinulla kasveja huoneessasi?
- Tottakai!!!

31. Sattuuko sinua johonkin nyt?
- Jäseniin...

Vielä ehtisi nukkua tunnin, tai ainakin puoli, mutta piru tätä heinänuhaa. Se tekee elämisestä taas ah niin sietämättömän... Kukapa sitä nukkua haluaisikaan....

Erst im nachhinein begriff ich es...

Deine Anrufe kamen nachts.

So ist es mir in Erinnerung.

Letztlich weiß ich nichts mehr. So
gingen auch dieser Winter und Nachwinter vorbei.

(Die Füße werden nervös nach dem ganzen langen Winterschlaf.)

Wenn Zeit Wunden heilt, warum tut es dann die ganze Zeit so weh?

Warum?

***

Ei niin, etten uskoisi siihen, että aika tylsyttää asiat, parantaa haavat, ja leikkii erinomaista laastaria kaiken kokoisille haavoille, sijaitsee ne missä tahansa sielun syvyyksistä sydämen kätköihin, jään vain usein miettimään, miksi se aika aina silloin hidastelee kun sen pitäisi juosta? Ovatko jumalat tuolla jossain niin kieroutuneita huumorintajussaan, että he haluavat nähdä pienen ihmisen kärsivän, vai onko kyse testistä? Katsotaan kestääkö ajan hampaan, seisoo selkä suorana tuulta vasten, pienet kädet nyrkissä ja ilme uhmakkaana, vai taipuuko ja kerjää kuin pieni orpopoika Oliver.. "Please sir, can I have some more?"

Loppujen lopuksi, aika on kaksiteräinen miekka.

Anna sen kulua, muista ne huonotkin asiat, niin sinulle ei jää virheellistä muistikuvaa, että kaikki olisi ollut menneisyydessä harlekiinimaista sokerihuttua valheellisessa laalaalandiassa, mutta muista ne hyvätkin. Jokaisessa asiassa on omat hyvät puolensa, oli ne mitä vain.

Stam1na: Kaikki Kääntyy Vielä Parhain Päin

Taivut tai murrut
Sammut tai palat
Ajat päälle tai väistät ojaan
Muutut tai et

AIVAN NÄINÄ PÄIVINÄ
KAIKKI KÄÄNTYY VIELÄ PARHAIN PÄIN

Katsotaan
Nyt tämäkin
Näytös
Loppuun

Vaikka heräisit vieraasta talosta
Vaikka laulaisit kuurojen seurassa
Vaikka silpoisit jälkikasvusi tai
Vaikka kärsisit elinkautista

Vaikka syntyisit maahanmuuttajana,
Tai vihaisit uutta tatuointia
Vaikka hengittäisit hermokaasua
Vaikka kaivat itsellesi hautaa

Vaikka uhkailet tyhjällä aseella,
Tai rakastat vain kasvoja peilikuvassa
Tai odotat lopunajan petoa,
Tai elät ikuisessa surussa

***

Isosiskon miehellä on tapana siteerata tätä kun menee "huonosti", ahdistaa tai muuta vastaavaa. Omituinen mies, ja niin pirun positiivinen.

Sen minäkin haluaisin oppia; sen tietyn aurinkoisen asenteen, jolla naureskellaan pilvisten hetkien ohi. Siinä missä minä puren hammasta ja kiroan, huudan ja raivoan, ottaa Jussi rauhallisesti ja hymyilee. Ja todennäköisesti ei hanki itselleen mahahaavaa siinä missä minä niin saatan tehdäkin.

Hyvän miehen sisko on löytänyt.

Tosi hyvän tyypin. =)

Hmm....

Minussa on taas herännyt se pikkujonna, joka oli oikeastaan aika monta vuotta kadoksissa. Piilossa jossain niin syvällä minussa, etten sitä löytänyt vaikka etsin. Kenties hänen piti elää hetki varjoissa, jossain ulottumattomissa keräämässä voimia, jotta voisin löytää Itseni taas hitusen verran voimakkaampana - ja paljon paljon vihaisempana.

Viha.
Se on asia, joka ei välttämättä ole huono asia. Se on asioita eteenpäin vievä voima, jos sitä osaa käyttää. En minä osaa, tai edes halua, kierähtää selälleni vaikeuksien edessä ja leikkiä kuollutta, pyytää anteeksi olemassaoloani. Minä hymyilen, huudan, itken, raivoan - ja toimin. Hetken saa aina olla hiljaa paikallaan, maistaa surua ja olla hellä itselleen, taputtaa henkisesti olalle ja tuntea sympatiaa, mutta tuleen ei saa jäädä makaamaan. Heikkous - minä en siedä sitä. Henkisesti jokainen saa turpaansa tässä maailmassa, kerran tai kaksi, joskus useamminkin, se on vain Luojan luoma tosiasia, ja siksi minä ylpeänä kannan jokaista arpea ja sotavammaa, jonka olen saanut. Niitä Elämän puremia, jotka kertovat, että Minä olin erimieltä - ja sanoin sen. Itse minä olen itseni luonut. Ja vahvemmaksi tulen joka kerta kun selviän elämästä ja sen ongelmista. Oli ne mitä vain.

Koko elämä uhrattavana?
Ei.
Siinäpä vasta sana, joka jokaisen pitäisi oppia. Maailma on täynnä kylläkylläjoojoo-miehiä, joilla ei ole omia mielipiteitä tai ajatuksia. Täytettä. Ei sellaista. Ei minulle. Ei kiitos.
Ei on hyvä sana. Se oikeasti on.

Lulu

Lululla oli kolme mieltä,
Lululla oli kolme mieltä
ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin.

Hän illalla kohtasi rappiomiehet,
hän illalla kohtasi rappiomiehet,
myrkyistä kuiskien,
rumuutta palvoen.

Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja öisiä katuja.
Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja öisiä katuja.

Päivällä oli toinen mieli,
kun töihin kiiruhti hoitaja pieni,
ei kiinnosta paljon työt,
silti ilmeet ylpeän.

Normiriemu valtasi heidät,
normiriemu valtasi heidät,
kahvihuoneen kalpeat sairaanhoitajat.

Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja koukussa kiemurtaa.
Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja himmeitä valoja.

Lululla oli kolmas mieli,
asematunnelin ovenpieli
houkutti häntä ja viivytti kaipuun kuolemaa.

Asiaton oleskelu asemilla,
heikkojen siitä on hyvä olla,
lähdön läheisyydestä he turvaa saa.

Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja lähdön tunnelmaa.
Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa ja öisiä katuja.

***

Kevät

On siis kevät
kuljen Hakaniemen rantaan,
tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa
kevät - Pystynkö mitään enää antaa,
konkurssin koin, en haluu enää maksaa,
kevät - Kuljen Hakaniemen rantaan,
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa,
kevät - Pystynkö mitään enää antaa?

Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän,
vaikka tarjosit vain salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän.

On siis kevät
Uskoin vakavaan valaan,
pojat on poikia ne lupaa muttei palaa
kevät - Kaiketi taivas vielä kestää,
pilvet jo luo ei sadetta voi estää
kevät - Sinua ihmistä pelkään
minä oli hölmö, otin turpiin sekä selkään,
kevät - Toisinaan ihmistä pelkään

Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän,
vaikka tarjosit vain salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän.

On siis kevät
kuljen Hakaniemen rantaan,
tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa
kevät - Pystynkö mitään enää antaa,
konkurssin koin, en haluu enää maksaa,
kevät - Kuljen Hakaniemen rantaan,
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa,
kevät - Pystynkö mitään enää antaa?

Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän,
vaikka tarjosit vain salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän.

***

Vanhoja hyviä... Eikö ne ole niitä parhaita?