IRC-Galleria

Mitä on olla näennäisesti onnellinen? Onko näennäinen onnellisuus materialistisuutta vai onko se sitä, että jonakin päivänä sitä vain yksinkertaisesti nauttii yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, että jonakin päivänä on selittämättömän hyvä olla tyhjässä asunnossa - jonakin sellaisena päivänä, kun ei edes tajua olevansa yksin?

Ehkä näennäinen onnellisuus on sekä materialistisuutta että yksin olemisen keveyttä; ehkä näennäinen onnellisuus on juuri niitä molempia yhdessä yhtä aikaa niin paljon, että oikeasti olematta onnellinen hautautuu kaiken sen alle jonnekin. Jos minä olen suunnitellut ostavani keittiön tyhjään tilaan punaisen pyöreän maton, yritänkö minä tehdä maailmastani jotakin enemmän kuin se oikeasti on? Yritänkö minä olla näennäisesti onnellinen haaliessani kaappiini ja hyllyihini ja sänkyni päälle tavaraa, joka sellaisissa paikoissa on täysin väärässä paikassa, täysin epäkorrekti, täysin järjettömän olematon? Jos minä haaveilen yhdestä yhteisestä asunnosta, minä en näe haavekuvia tavaroista tai ikkunaverhoista. Minä näen näkymättömän koskemattoman onnen, joka samalla kaikessa näkymättömyydessään on kuitenkin niin näkyvä ja niin läsnäolevan kosketeltava, että se täyttää koko minun haavekuvani kokonaan. Ehkä me kaikki etsimme onnea tavaroista, mutta onko tavarattomuus oikeaa onnea vai onko tavarattomuus tyhjyyttä ja totuutta luovuttamisesta? Mitä tarkoittaa se, että huoneesta kasaamani tavaraläjä yltää keskellä lattiaa yli metrin korkeuteen?

Tänään minä olen yksin. Kymmeneltä aamulla yhden vaivaisen tieteellisen kirjoittamisen tuntirupeaman jälkeen minä kaivauduin opiskeluasunnolleni, ja kämppikseni suunnisti kirjastolle lukemaan. Yksinäisyydessä minä kirjoitan. Minä unohdan itseni graduprojektin varjoihin ja jätän muistamatta sanomattomuuden ja hiljaisuuden; minä jätän tajuamatta sen, että asunnossa kaikuu ja asunnossa on oikeasti niin sanomatonta, että yläkerran keskiviikkosiivousten imurinlaulu kuuluu minun huoneeseen.

Kaksi kuppia kahvia ja askini viimeinen tupakka. Eteisen peilissä minä olen tänäänkin pukeutunut harmaaseen paitaan ja harmaisiin oloasuhousuihin ja minä olen kuin hiiri, paitsi että minulla on valkoiset korvikset. Seinähulluuden jo lähes iskiessä minä vaihdan vaatteet ja unohdan tallentaa kirjoittamani tekstin tietokoneeni tekstikansioon. Minä kiskon päälleni villakangastakin ihan kuin se pitelisi vaasalaista pakkasta, ja minä suljen ulko-oven ja lähden kävellen kohti keskustaa. Matkalla minä ajattelen punaista pyöreää mattoa ja minä tajuan, että tämä ei ole minun, jos tämä menee näin. Sen jälkeen minä tajuan kärsiväni kurkkukivusta ja minä manaan pikkuveljeni, koska minun pikkuveljeni näytti eilen olevan vähintäänkin lähes flunssainen. Ja minä mietin, jaksanko minä raahautua apteekkiin vai ostanko minä vain joulukortteja ja yhtäkkiä minä unohdan olevani Vaasassa ja minä nauran, kun minä mietin kenelle minä flunssani vielä lahjoitan.

Illalla tutkielmasta on tehty taas päivä, ja minä sanon, että yksinäisyydessä on parempi nukkua sängyssä kolme peittoa ja kaksi tyynyä, joista toisen korvaan voi unissaan kääntyä tuhisemaan. Ja niin minä olen taas näennäisesti onnellinen.

-Suuse-