IRC-Galleria

Voi miten ironista voikaan olla, kun päivä töissä saa hymyilemään ja kuitenkin väsymään niin kovin. Viime viikon keskiviikko-perjantai-väli meni sairaslomaillessa. Juhannuskanoista lienee tullut vatsatauti pallogrillissä tihkusateen aikaan. Lauantaiyönä pelattiin kaveriporukalla pesäpalloa. Tähän minä olen jo viitannut. Äsken ikkunani ohi pilkki keski-ikäinen humalainen mies harmaissa oloasuvaatteissa, ja aamulla puoli kymmenen aikaan minä riensin Sanomatien päähän ottamaan kuvia tietyömiehistä. Olipa siellä yksi kaverikin. Viikonkuvaksi voisi joku viikko räpsäyttää tilannepicturen keskustan kauniista juopoista könnäämässä hilpeäntuulisena linja-autopysäkillä ihan liian lähellä poliisiasemaa. Olisiko näky? Olisiko?

Tällä hetkellä minun on suunnattoman vaikea käsittää, että työpäivää olisi elettävä vielä yli parin tunnin verran. Lisäksi on käsittämättömän vaikea ymmärtää, miten helkkarissa minä olen viime keskiviikkoaamuna saanut kirjoitettua puhelinhaastattelupurun pituudeksi kaksi A nelosta, kun puhelukaan ei järjelliseltä jutustelultaan kestänyt kuin viitisen minuuttia. Huomenna aamulla puoli kuusi pitäisi treffata projektipäällikkö Lapuan keskustan rautatieasemalla. Vaaleanpunaiset post-sticksit ovat valloittaneet työhuoneeni; voi onko minulla ihan oikeasti niin paljon muistettavaa. Tämä tapa on lähimpänä Dumbledoren ajatusseulaa kuin jästimaailmassa ikinä voisi päästä kokemaan. Kirjoitetaan ajatukset pikkulapuille ja läntätään pöydänreunaan kiinni. Korvista pihalle.

Aurinko paistaa. Joku on kerännyt työhuoneeni muistitauluun Lipton teen mietelauseita. Tänä aamuna sinä sanoit, että minä olen sinun päivänsäde ja auringonpaiste. Se sai minun sydämeni pomppimaan.

-Suuse-