IRC-Galleria

Lilli on kuollut. Työt alkoivat taas ihan liian typerään aikaan, ja vielä typerämmältä tuntuu kirjoittaa nämä kaksi asiaa samaan kappaleeseen. Eilen. Yli kaksi ja puoli vuotta sitten, kun mä pikkuveljen kanssa hain Lillin kotiin 23. joulukuuta synnyinpaikastaan, mä sanoin veljelleni, että mitäs sitten kun se kuolee pois. Mä en ole vuosiin edes kamalasti välittänyt kissoista, mutta tämä vei minun sydämeni. Minun vauvani, tyttö-pieni. Ja voi miten usein minä sille sanoin ja vakuutin, että minä en milloinkaan anna sille tapahtua mitään pahaa.

Pikkusisko oli kaverinsa kanssa lähtenyt kotoa puoli tuntia ennen kuin minä tulin. Pikkupikkuveli oli juuri palannut kaverinsa kanssa keskustasta, kun minä ajoin pihaan. Lilli makasi tien vieressä kotiojassa, eikä se enää ollut siinä, vaikka se olikin. Eikä Lillissä ollut mitään ulkoista, ei haavaa eikä verta; niskat poikki, ja minun poskeni olivat kastuneet jo kauan ennen kuin minä kaaduin ojaan sitä silittämään. Iltaan asti Lilli makasi minun sylissäni, ja minä ajattelin, että minun kyyneleeni eivät riitä itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, jonka eloton kaunis pikkutyttö sylissäni oli mennessään jättänyt. Ei se ole kenenkään syy, kaikki sitä hokevat. Viimeisenä päivänään Lilli nukkui kodinhoitohuoneessa silityslaudan päällä minun paitojeni seassa, ja hautaamisen jälkeen minun takissani oli tuttu tuoksu vai oliko se siinä oikeasti en minä tiedä minä palelen.

Eivät nämä kyyneleet lopu. On ikävä.

-Suuse-